Mulla kuoli vauva muutama tunti syntymän jälkeen. Kyseessä oli "vamma", joka olisi pitänyt huomata jo ultrassa, mutta oli jostain syystä jäänyt huomaamatta...
Muuten samat ajatukset kuin nimimerkillä "äiti", kuuntele, ole läsnä, mutta älä ota itseesi jos toinen ei vastaile viesteihin tms., pääasia on, että hän tietää sinun olevan läsnä ja tukena. Jonain päivänä hän haluaa kyllä puhua, vaikkei se olisi päivä olisi vielä tänään tai huomenna. Kaikki tietenkin käsittelevät asiaa eri tavoin, mutta odota, että hän on valmis puhumaan ja sitten kun on, niin anna hänen puhua. Älä yritäkään sanoa mitään kliseitä (ajan kanssa helpottaa...) äläkä ihmettele vaikka ajatusmaailma olisi kuinka outo, jos hän haluaa syyttää jotakuta, niin anna syyttää ja vaikka huutaa, raivota, ihan mitä vaan. Kipu hellittää ajan kanssa, se ei lopu, mutta hellittää. Siihen asti hän tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi puhua loputtomiin samoista asioista tai jonkun joka kuuntelee, kyllästymättä.
Mä haluan ajatella, että vauvani halusi nähdä minut edes kerran ja siksi sinnitteli niin pitkään. Ensin tuli kiukku siitä, miksei sitä huomattu aiemmin, että ihan turhaan kärsin ne hirveät synnytyskivut ja sitten sen mielettömän suru, kun ei olekaan mitään "kotiinviemistä" sairaalasta. Sitten tuli kaiken alleen musertava suru ja nyt vain lohduttaudun aillä ajatuksella, että pieni vain halusi hyvästellä minut. Sattuu edelleen ihan hirveästi, mutta olen elossa, tästä nyt kolme vuotta aikaa, ja kainalossa pieni tuhiseva 6kk tyttö, enkeli oli esikoiseni.