Miten teidän suruprosessi eteni (tai pikemminkin etenee) ajan myötä?
Miten olisitte halunneet läheistenne tukevan teitä, mikä taas ei tuntunut hyvältä?
Miten olisitte halunneet läheistenne tukevan teitä, mikä taas ei tuntunut hyvältä?
Kysymys teille lapsensa menettäneet...
- Viestiketjun aloittaja merenneitonen
- Ensimmäinen viesti
"Klara"
Olla vaan ja kuunnella.
Ensin sitä on shokissa, sitten tuntee järkyttävää vihaa, sitten kieltää, lopulta kaipaa ja ikävöi. Tuska hellittää, siihen voi mennä vuosia.
Vaikka suruun ei jäisikään makamaan niin siihen menee aikaa, pahinta on se jos joku sanoo että milloin surun pitäisi olla valmis ja käsitelty. Tai leikkii että menetystä ei tapahtunut tai vähättelee.
Ensin sitä on shokissa, sitten tuntee järkyttävää vihaa, sitten kieltää, lopulta kaipaa ja ikävöi. Tuska hellittää, siihen voi mennä vuosia.
Vaikka suruun ei jäisikään makamaan niin siihen menee aikaa, pahinta on se jos joku sanoo että milloin surun pitäisi olla valmis ja käsitelty. Tai leikkii että menetystä ei tapahtunut tai vähättelee.
[QUOTE="hei";23282506]Oletko menettänyt vauvasi? 
[/QUOTE]
En, mutta läheiseni menetti pienen lapsensa.
[/QUOTE]En, mutta läheiseni menetti pienen lapsensa.
"äiti"
meidän vauva syntyi kuolleena, aluksi en jaksanut puhua kuin tiettyjen ihmisten kanssa mutta oli ihana saada tekstiviestejä ja kortteja joissa otettiin osaa tai sanottiin että ollaan heidän ajatuksissa. ja on hyvä pitää yksipuolisestikin yhteyttä, oli tosi raskasta alkaa vastailemaan niihin viesteihin ja taisi osaan jäädä vastaamattakin. eli vältä kyselemästä paljoa, mutta kerro että otatte osaa ja ajattelette heitä, tarjoudu kuuntelemaan jos he haluavat puhua.
"äiti"
eli älä luovuta vaikkei vastauksia viesteihin tulisikaan,. mutta ota aina välillä yhteyttä heihin päin. älä unohda heitä.
"Enkeli"
Mulla kuoli vauva muutama tunti syntymän jälkeen. Kyseessä oli "vamma", joka olisi pitänyt huomata jo ultrassa, mutta oli jostain syystä jäänyt huomaamatta...
Muuten samat ajatukset kuin nimimerkillä "äiti", kuuntele, ole läsnä, mutta älä ota itseesi jos toinen ei vastaile viesteihin tms., pääasia on, että hän tietää sinun olevan läsnä ja tukena. Jonain päivänä hän haluaa kyllä puhua, vaikkei se olisi päivä olisi vielä tänään tai huomenna. Kaikki tietenkin käsittelevät asiaa eri tavoin, mutta odota, että hän on valmis puhumaan ja sitten kun on, niin anna hänen puhua. Älä yritäkään sanoa mitään kliseitä (ajan kanssa helpottaa...) äläkä ihmettele vaikka ajatusmaailma olisi kuinka outo, jos hän haluaa syyttää jotakuta, niin anna syyttää ja vaikka huutaa, raivota, ihan mitä vaan. Kipu hellittää ajan kanssa, se ei lopu, mutta hellittää. Siihen asti hän tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi puhua loputtomiin samoista asioista tai jonkun joka kuuntelee, kyllästymättä.
Mä haluan ajatella, että vauvani halusi nähdä minut edes kerran ja siksi sinnitteli niin pitkään. Ensin tuli kiukku siitä, miksei sitä huomattu aiemmin, että ihan turhaan kärsin ne hirveät synnytyskivut ja sitten sen mielettömän suru, kun ei olekaan mitään "kotiinviemistä" sairaalasta. Sitten tuli kaiken alleen musertava suru ja nyt vain lohduttaudun aillä ajatuksella, että pieni vain halusi hyvästellä minut. Sattuu edelleen ihan hirveästi, mutta olen elossa, tästä nyt kolme vuotta aikaa, ja kainalossa pieni tuhiseva 6kk tyttö, enkeli oli esikoiseni.
Muuten samat ajatukset kuin nimimerkillä "äiti", kuuntele, ole läsnä, mutta älä ota itseesi jos toinen ei vastaile viesteihin tms., pääasia on, että hän tietää sinun olevan läsnä ja tukena. Jonain päivänä hän haluaa kyllä puhua, vaikkei se olisi päivä olisi vielä tänään tai huomenna. Kaikki tietenkin käsittelevät asiaa eri tavoin, mutta odota, että hän on valmis puhumaan ja sitten kun on, niin anna hänen puhua. Älä yritäkään sanoa mitään kliseitä (ajan kanssa helpottaa...) äläkä ihmettele vaikka ajatusmaailma olisi kuinka outo, jos hän haluaa syyttää jotakuta, niin anna syyttää ja vaikka huutaa, raivota, ihan mitä vaan. Kipu hellittää ajan kanssa, se ei lopu, mutta hellittää. Siihen asti hän tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi puhua loputtomiin samoista asioista tai jonkun joka kuuntelee, kyllästymättä.
Mä haluan ajatella, että vauvani halusi nähdä minut edes kerran ja siksi sinnitteli niin pitkään. Ensin tuli kiukku siitä, miksei sitä huomattu aiemmin, että ihan turhaan kärsin ne hirveät synnytyskivut ja sitten sen mielettömän suru, kun ei olekaan mitään "kotiinviemistä" sairaalasta. Sitten tuli kaiken alleen musertava suru ja nyt vain lohduttaudun aillä ajatuksella, että pieni vain halusi hyvästellä minut. Sattuu edelleen ihan hirveästi, mutta olen elossa, tästä nyt kolme vuotta aikaa, ja kainalossa pieni tuhiseva 6kk tyttö, enkeli oli esikoiseni.
Alun ahdistus ja tuska on muuttunut vuodessa kaipuuksi, haikeudeksi ja lempeäksi ikäväksi. Edelleen tulee hetkiä, kun vihlaisee kovasti, tulee päiviäkin, että kipu ei hellitä. Pääsääntöisesti elämä on kuitenkin jo kaunista. Suru ei kuitenkaan koskaan katoa. Menehtynyt lapsi on mielessä päivittäin.
Läheiset elivät vahvasti mukana ensimmäiset kuukaudet, mutta hiljalleen he ovat "unohtaneet" asian. Eivät tietenkään ole unohtaneet, mutta asiasta ei juurikaan enää puhuta. Ellen itse ota asiaa esille. Haluaisin, että menehtyneestä lapsesta voitaisiin puhua normaalisti. En halua, että hän on tabu. En halua itsekään olla kuolemani jälkeen tabu.
Hämmästyttävää on se, miten monet ihmiset ovat alusta alkaen vaienneet asian olemattomaksi, ei kysymyksiä, ei osanottoja, ei mitään. Se satuttaa. Vuosi lapsen kuoleman jälkeen kaipaisin edelleen kovasti kysymyksiä, ihan sellaisia peruskysymyksiä Kuinka nyt voit? Miltä kaikki tapahtunut nyt tuntuu? Miten koet selvinneesi vai oletko selvinnyt jne.
Surua ei voi hallita ja oletus siitä, että suru katoaa jossakin tietyssä ajassa kuin taikasauva ilmaan on hämmentävää ja jossain määrin loukkaavaakin.
Läheiset elivät vahvasti mukana ensimmäiset kuukaudet, mutta hiljalleen he ovat "unohtaneet" asian. Eivät tietenkään ole unohtaneet, mutta asiasta ei juurikaan enää puhuta. Ellen itse ota asiaa esille. Haluaisin, että menehtyneestä lapsesta voitaisiin puhua normaalisti. En halua, että hän on tabu. En halua itsekään olla kuolemani jälkeen tabu.
Hämmästyttävää on se, miten monet ihmiset ovat alusta alkaen vaienneet asian olemattomaksi, ei kysymyksiä, ei osanottoja, ei mitään. Se satuttaa. Vuosi lapsen kuoleman jälkeen kaipaisin edelleen kovasti kysymyksiä, ihan sellaisia peruskysymyksiä Kuinka nyt voit? Miltä kaikki tapahtunut nyt tuntuu? Miten koet selvinneesi vai oletko selvinnyt jne.
Surua ei voi hallita ja oletus siitä, että suru katoaa jossakin tietyssä ajassa kuin taikasauva ilmaan on hämmentävää ja jossain määrin loukkaavaakin.
"äiti"
ja muista laittaa viestiä lapsen syntymä JA kuolinpäivänä! on tärkeää että perhettä muistetaan noina päivinä!