väsynyt tähän
Minun äitini on sairastui syöpään yli 10 vuotta sitten. Hänen luultiin parantuneen, kun kasvaimet saatiin poistettua ja hoidot sujuivat hyvin eikä etäpesäkkeitä tuolloin löytynyt, mutta nyt reilu vuosi sitten löydettiin kuitenkin etäpesäkkeitä ja saatiin tieto, että syöpä on parantumaton. Itse en kuitenkaan ymmärtänyt tuolloin, että se oikeasti tarkoittaa jossain vaiheessa kuolemaa... tai ehkä ymmärsin, mutta halusin kieltää asian. Nyt etäpesäkkeitä löytyi vielä aivoistakin, jolloin aloin tosissani miettimään, että miten kauan elinaikaa on jäljellä, olettaen kuitenkin, että aikaa on vielä vuosia... sitten lääkäri kertoi meille läheisille, että elinajan ennustetta on vaikea antaa, mutta hänen arvionsa mukaan aikaa on kuukausia tai vuosi, mutta ei vuosia. Ja että aivojen etäpesäkkeet voivat aiheuttaa kuoleman piankin.
Totuutta äitini ei ole meille vieläkään kertonut tilastaan... ei sitä, että aikaa voi olla vain kuukausia eikä monia muitakaan asioita syövästään. Vaikka sanookin, ettei asiaa tarvitse salata. Hän haluaa ilmeisesti pitää asian salassa, ehkä suojella meitä jotenkin, tai sitten hän suojelee itseään eikä joko tajua tilaansa (vaikka se on hänelle kerrottu) tai ei halua ajatella asiaa.
Äitini kunto on huonontunut viime aikoina nopeasti. Vielä alkuvuodesta hän oli normaali oma iloinen itsensä... aivojen etäpesäkkeet löytyivät alkukesästä ja siitä onkin oikea alamäki alkanut. Hän on laihtunut reilusti, liikkuu huonosti kun on suurimman osan ajasta muutenkin maannut sängyssä ja hän ei oikeastaan pysty syömään mitään... satunnaisesti jotain pientä. Syömättömyys on heikentänyt hänet. Ja sädehoito ja sytostaattihoidot ovat vieneet loputkin voimat.
Näihin päiviin asti minä olen uskonut, että aikaa on vielä paljon ja hän kuntoutuu, jaksaa ja itsekin tahtoo elää. On sanonut aikaisemmin, että ei halua vielä kuolla, kun on kuitenkin vasta keski-ikäinen. Nyt kuitenkin lähiaikoina hänen luonaan käydessäni olen huomannut, ettei hän ole oma itsensä, vaan muuttunut hiljaiseksi, syrjäänvetäytyneeksi ja asenne tuntuu olevan "mitä väliä". Itsekin sanonut menettäneensä toivon. Syövän hoitoa jatketaan vielä, mutta sopivaa lääkitystä ei tunnu löytyvän (sopivaa etsitään koko ajan), joka aiheuttaa sekä sen että läheiseni masentuu (ja uskoo, ettei enää ole paljon aikaa jäljellä) että sen, että todellisuudessakin joka päivä hän heikkenee lisää ja kasvaimet kasvavat...
Itse olen surullinen, stressaantunut ja huolissani rakkaasta läheisestä ihmisestä. Kyseessä on kuitenkin maailman paras ja ainoa äiti. Itsekin olen alkanut menettää toivon, ajatella aikaa sitten kun hän on ******* (en edes pysty kirjoittamaan sitä sanaa) ja miten me läheiset selviämme tilanteesta... en tajua... joka kerta ajatellessani tätä alan itkeä. Toisinaan toivon, ettei hänen tarvitsisi enää kauan kärsiä... mutta samaan aikaan moitin itseäni sen ajattelemisesta ja toivon, että hän saa vielä elää kauan. Että saisi elämänhalunsa takaisin ja vaikka paranisi syövästä... toki tiedän, että se on mahdotonta, käsittääkseni. Mietin myös asiaa hänen kannaltaan, miten kauheaa hänellä on kun tietää ettei elinpäiviä ole enää paljon... En tiedä mitä ajatella.
Jos joku on jaksanut lukea kertomukseni loppuun asti, niin kiitos ja toivoisin kommentointia ajatuksista (jotka voivat olla sekavia) etenkin niiltä, jotka ovat tämän itse joskus kokeneet. Miten tästä selvitään? Miten elämä jatkuu sen jälkeen kun läheinen poistuu tästä maailmasta?
Totuutta äitini ei ole meille vieläkään kertonut tilastaan... ei sitä, että aikaa voi olla vain kuukausia eikä monia muitakaan asioita syövästään. Vaikka sanookin, ettei asiaa tarvitse salata. Hän haluaa ilmeisesti pitää asian salassa, ehkä suojella meitä jotenkin, tai sitten hän suojelee itseään eikä joko tajua tilaansa (vaikka se on hänelle kerrottu) tai ei halua ajatella asiaa.
Äitini kunto on huonontunut viime aikoina nopeasti. Vielä alkuvuodesta hän oli normaali oma iloinen itsensä... aivojen etäpesäkkeet löytyivät alkukesästä ja siitä onkin oikea alamäki alkanut. Hän on laihtunut reilusti, liikkuu huonosti kun on suurimman osan ajasta muutenkin maannut sängyssä ja hän ei oikeastaan pysty syömään mitään... satunnaisesti jotain pientä. Syömättömyys on heikentänyt hänet. Ja sädehoito ja sytostaattihoidot ovat vieneet loputkin voimat.
Näihin päiviin asti minä olen uskonut, että aikaa on vielä paljon ja hän kuntoutuu, jaksaa ja itsekin tahtoo elää. On sanonut aikaisemmin, että ei halua vielä kuolla, kun on kuitenkin vasta keski-ikäinen. Nyt kuitenkin lähiaikoina hänen luonaan käydessäni olen huomannut, ettei hän ole oma itsensä, vaan muuttunut hiljaiseksi, syrjäänvetäytyneeksi ja asenne tuntuu olevan "mitä väliä". Itsekin sanonut menettäneensä toivon. Syövän hoitoa jatketaan vielä, mutta sopivaa lääkitystä ei tunnu löytyvän (sopivaa etsitään koko ajan), joka aiheuttaa sekä sen että läheiseni masentuu (ja uskoo, ettei enää ole paljon aikaa jäljellä) että sen, että todellisuudessakin joka päivä hän heikkenee lisää ja kasvaimet kasvavat...
Itse olen surullinen, stressaantunut ja huolissani rakkaasta läheisestä ihmisestä. Kyseessä on kuitenkin maailman paras ja ainoa äiti. Itsekin olen alkanut menettää toivon, ajatella aikaa sitten kun hän on ******* (en edes pysty kirjoittamaan sitä sanaa) ja miten me läheiset selviämme tilanteesta... en tajua... joka kerta ajatellessani tätä alan itkeä. Toisinaan toivon, ettei hänen tarvitsisi enää kauan kärsiä... mutta samaan aikaan moitin itseäni sen ajattelemisesta ja toivon, että hän saa vielä elää kauan. Että saisi elämänhalunsa takaisin ja vaikka paranisi syövästä... toki tiedän, että se on mahdotonta, käsittääkseni. Mietin myös asiaa hänen kannaltaan, miten kauheaa hänellä on kun tietää ettei elinpäiviä ole enää paljon... En tiedä mitä ajatella.
Jos joku on jaksanut lukea kertomukseni loppuun asti, niin kiitos ja toivoisin kommentointia ajatuksista (jotka voivat olla sekavia) etenkin niiltä, jotka ovat tämän itse joskus kokeneet. Miten tästä selvitään? Miten elämä jatkuu sen jälkeen kun läheinen poistuu tästä maailmasta?