Lapsen kognitiiviset ja sosiaaliset taidot - olisi kysyttävää!

Minä olen kanssa harrastanut tuota "lappu naulakkoon" tapaa muutaman kerran. Sain itsekin ystävän ja muksu ystävän... Me nähdään ehkä kerran kaksi viikossa ja tavoite olisi että viikonloppuisin voisi muksu nähdä myös jotain toista kaveria.

Meillä itse olen huomannut että pitäisi enemmän harrastaa pelejä, kun oma jälkikasvu esittää toivomuksia että "ei nyt pelattaisi oikeilla säännöillä"... Sitä häviämistä pitäisi opetella meilläkin enemmän, sillä se on KOVA paikka. Ja sitähän ei minusta opi kuin harjottelemalla. Tykätä ei tartte, mutta osata käyttäytyä nätisti vaikka kuinka jurppisi.

 

Rouva hillopulla

Itseasiassa, luin jostain vauva-lehdestä Sinkkosen vastauksen samantapaiseen tilanteeseen, ja siinä erityisesti korostettiin sitä, että liika kehuminen asioista joissa ei ole varsinaista kehumisen aihetta, aiheuttaa lapselle vääristynyttä minä-kuvaa, ja tällöin lapsi kokee olevansa ylivoimaisen taitava, ja alkaa helposti vaatimaan itseltään enemmän, jolloin jokainen vastoinkäyminen tuntuu liian suurelta.

Kitetytettynä: Kehuja silloin kun on aihetta.

 

[
Kitetytettynä: Kehuja silloin kun on aihetta.

Olen lukenut saman jutun ja olen samaa mieltä.

 

Perfektionismi voi olla sisäsyntyistä. Tämä mun teoriani. Mulla ei auta kehut, eikä kritiikki. Sisäinen arvostelija on aina hereillä. Minä en vaadi muilta puoliakaan siitä, mitä itseltäni. En pidä tätä tavoittelunarvoisena olotilana, mutta tällainen osa mulla ja tän kanssa on vain tultava toimeen. Kohtalaisen usein sitä itse jälkikäteen huomaa, että virhe, jota itse piti niin valtavana, että teloitustuomio olisi ollut oikeudenmukainen, jäikin muilta kokonaan huomaamatta.

Tänään sain esim. selville, että ekaluokkalaiseni on poistunut oppitunnilta vessaan ja viipynyt siellä vartin vaihdellen tarroja kaverin kanssa. Tunsin itseni sen verran huonoksi vanhemmaksi, että harkitsin jo yön yli lentoa Pohjois-Koreaan ja vanhempainilloissa en voi enää (menetettyjä) kasvojani näyttää.

 

Pakko on kommentoida, kun kuulostaa niin tutulta yksi kohta:
Mun 5-vuotias on kanssa todella itsekriittinen. Hän vaatii itseltään liikaa, liian vaikeita asioita ja itku tulee kun ei ensimmäisellä kerralla mene oikein. Neuvolassa kysäsin mitä ihmettä pitäs tehdä, niin mua neuvottiin kehumaan ihan kamalasti kaikkea mitä tyttö tekee. Neuvolatäti arveli, että koska se on elänyt mun kaa kaksistaan niin se on oppinut vertaamaan itseään muhun ja myös vaatii itseltään aikuisen työn jälkeä. Näin vaikka on 1-vuotiaasta lähtien ollut päiväkodissa.

Meillä kanssa 4-vuotiaana lapsi luki muutamia sanoja, mutta lopetti yht'äkkiä. Mun mielestä jos lapsi luonnostaan on kiinnostunut ja oppii asioita, tuntuisi omituiselta jarrutella.

Jopas antoivat neuvolasta erikoisen ohjeen. Nykytiedon mukaan nimenomaan se, että vanhemmat kehuvat "ihan kamalasti" aiheuttaa lapselle turhia suorituspaineita, sillä lapsi saa sen käsityksen, että aina pitää olla hyvä, että vanhemmat olisivat iloisia. Tuo neuvolan hyvää tarkoittava ohje voi siis aiheuttaa täsmälleen päinvastaisen tuloksen kuin mikä oli tarkoitus.

Kehua toki saa ja pitää, mutta asiantuntijoiden mukaan on tärkeää kehua tekemistä, ei tuloksia, ja on tärkeää kannustaa myös ikävältä tuntuviin ja hankaliin asioihin.

 

Perfektionismi voi olla sisäsyntyistä. Tämä mun teoriani. Mulla ei auta kehut, eikä kritiikki. Sisäinen arvostelija on aina hereillä. Minä en vaadi muilta puoliakaan siitä, mitä itseltäni. En pidä tätä tavoittelunarvoisena olotilana, mutta tällainen osa mulla ja tän kanssa on vain tultava toimeen. Kohtalaisen usein sitä itse jälkikäteen huomaa, että virhe, jota itse piti niin valtavana, että teloitustuomio olisi ollut oikeudenmukainen, jäikin muilta kokonaan huomaamatta.

Tänään sain esim. selville, että ekaluokkalaiseni on poistunut oppitunnilta vessaan ja viipynyt siellä vartin vaihdellen tarroja kaverin kanssa. Tunsin itseni sen verran huonoksi vanhemmaksi, että harkitsin jo yön yli lentoa Pohjois-Koreaan ja vanhempainilloissa en voi enää (menetettyjä) kasvojani näyttää.

Kova kohtalo tuokin :hug: Toivon, että opit olemaan vähän armollisempi itsellesi

 

Kova kohtalo tuokin :hug: Toivon opit olemaan vähän armollisempi itsellesi

Opin paljon, mutta tätä en kai koskaan. Tokalla luokalla sain ekan esseeni takaisin ja itkin hysteerisenä. Numero näytti silmissäni kutoselta ja vatsanpohjasta väänsi. Äitini katsoi vihkoani ja kertoi, että se oli suttuinen oikein-merkki (sellainen % tehtynä nostamatta kynää paperista kertaakaan). Sitten hieman helpotti. Mä olen ala-asteella saanut kokeesta jopa 10½, on vaikea katsoa vaikka ysi miikkaa sen jälkeen.

Mutta siis, vaikkei tätä taitoa ehkä opikaan, voi jotenkin yrittää kehittää edes niitä omia selviytymistaitoja sen kanssa, miten kestää sen pettymyksen. Ettei eka reaktio ole tehdä selvää itsestään.

Haleja kaikille ja hyvät yöt!

 

Tästä päästääkin toiseen asiaan eli sosiaalisiin taitoihin. Lapsen on kuulemma vaikea sietää pettymyksiä ja kaikki pitäisi tehdä oman tahdon mukaan. Hän ei kiusaa fyysisesti muita, mutta saattaa hermostua helposti ja rikkoa esim. leikit. Aina pitäisi myös voittaa. Oli homma mikä vaan. Moitteiden vastaanottaminen on myös vaikeaa. Meillä on kotona ihan normaali kuri, mutta vähän konflikteja, koska lapsi on kiltti ja tottelevainen.

Näiden taitojen kehittämiseen on kyllä syytä kiinnittää huomiota. Tuttavapoika myös samanlainen, tosin kognitiiviset taidot eivät ole noin korkealla, mutta sosiaaliset taidot ovat vajaavaiset. Epäonnistumisesta ja mm. kieltämisestä seuraa turhautumista ja jopa agressiivista käytöstä, jota vanhemmat eivät ohjaa mitenkään. Teillä ei varmaankaan ole samanlaista, mutta jos esim. pelattaessa ja hävitessä pelilauta ja nappulat lentävät seinään huudon kera, niin pitäähän vanhemman silloin ohjata, että noin ei voi käyttäytyä vaikka pahalta tuntuisikin.

 

Rouva hillopulla

Itseasiassa, luin jostain vauva-lehdestä Sinkkosen vastauksen samantapaiseen tilanteeseen, ja siinä erityisesti korostettiin sitä, että liika kehuminen asioista joissa ei ole varsinaista kehumisen aihetta, aiheuttaa lapselle vääristynyttä minä-kuvaa, ja tällöin lapsi kokee olevansa ylivoimaisen taitava, ja alkaa helposti vaatimaan itseltään enemmän, jolloin jokainen vastoinkäyminen tuntuu liian suurelta.

Kitetytettynä: Kehuja silloin kun on aihetta.

Kiitos viestistä, munkin mielestä toi yletön kehuminen kuulostaa jokseenkin huijaamiselta. Oon kyllä soveltanu sitä esim. sellaisissa tilanteissa, joissa tyttö ei kelpuuta vaikkapa piirtämäänsä kuvaa. Piirtämisessä usein saa päähänsä, että nyt haluaa oppia piirtämään perhosen, sydämen tai balleriinan. Ja sitten tulee itku kun lopputulos ei näytä siltä mitä se ehkä lapsen päässä oli. Sillon oon kehunu ihan vuolaasti, että se on hieno 5-vuotiaan piirros. Ja samalla oon selittäny, että en minäkään ole lapsena osannu asioita niin hyvin kun nyt aikuisena osaan.

Mua kyllä hieman huolettaa se, että tuollainen itsekriittisyys vaikuttaa asioiden uskaltamiseen. Juuri tuossa yksi päivä kun ehdotin lapselle lastenorkesteriin menemistä hän sanoi ettei uskalla, koska soittaisi kuitenkin koko ajan väärin. En ymmärrä mistä noin pieni on saanut tuollaisen ajatuksen. Selitin sitten, että sen takiahan harjoitellaan, että oppii. Eikä aikuisetkaan osaa asioita harjoittelematta.

Nyt mä oon toiminu niin, että kun lapsi on pyytäny opettamaan jotain asiaa niin olen näyttänyt malliksi. Musta olis jotenkin väärin kieltää lapsen uteliaisuus.