Toissapäivänä meni kesken. Rv 8. En tiennyt raskaudesta, vahinkohan se on ollut ja pillereitä olen syönyt tunnollisesti. Silti, lapsista ollaan puhuttu ja tunne on mitä hirvein. Itketty on paljon ja masentaa tosi paljon. Tuntuu vaan niin väärältä, etten saanut tutustua mun omaan pieneen pyörylään. Ennen sitä lapsentekoa ei ole edes ajatellut, mutta nyt tuntuu siltä, että pitäisikö sitä alkaa oikein kunnolla yrittämään jos se ei sitten ookkaan niin helppoa? Mitä jos alettaisiinkin vasta parin vuoden päästä? Jos silloinkaan ei onnistu? Oonko sit heittänyt hukkaan hyvää yrittämisaikaa? Mies ei juuri puhu, mitä se miettii? Itkenyt on, mutta ei puhunut.
Tälläsiä ajatuksia pyörii päässä. Ja tietenki suunnaton suru, olihan se kuitenki mun. Mun oma pieni.
Onko kenelläkään neuvoja, miten tästä selvitään?
Tälläsiä ajatuksia pyörii päässä. Ja tietenki suunnaton suru, olihan se kuitenki mun. Mun oma pieni.
Onko kenelläkään neuvoja, miten tästä selvitään?