Liian pieni.

Toissapäivänä meni kesken. Rv 8. En tiennyt raskaudesta, vahinkohan se on ollut ja pillereitä olen syönyt tunnollisesti. Silti, lapsista ollaan puhuttu ja tunne on mitä hirvein. Itketty on paljon ja masentaa tosi paljon. Tuntuu vaan niin väärältä, etten saanut tutustua mun omaan pieneen pyörylään. Ennen sitä lapsentekoa ei ole edes ajatellut, mutta nyt tuntuu siltä, että pitäisikö sitä alkaa oikein kunnolla yrittämään jos se ei sitten ookkaan niin helppoa? Mitä jos alettaisiinkin vasta parin vuoden päästä? Jos silloinkaan ei onnistu? Oonko sit heittänyt hukkaan hyvää yrittämisaikaa? Mies ei juuri puhu, mitä se miettii? Itkenyt on, mutta ei puhunut.

Tälläsiä ajatuksia pyörii päässä. Ja tietenki suunnaton suru, olihan se kuitenki mun. Mun oma pieni.

Onko kenelläkään neuvoja, miten tästä selvitään?

 

En tiiä onko tästä niinkään apua, mutta kerron kumminkin omasta kokemuksesta. Mulla meni viime lokakuussa raskaus kesken tosi aikasessa vaiheessa, rv5+. Mullakin raskaus alkoi ehkäisystä huolimatta. Meillä on 3 lasta ennestään ja kuopus oli tuolloin 8kk ikäinen. Miehen kanssa oltiin puhuttu, että kolme lasta riittää, kun kolmas syntyi, niin ajattelin heti, että vielä yhden tahtoisin.
Keskenmeno otti mulla tosi koville ja vasta ihan tässä kevään aikana vasta on tuntunut vähemmän pahalle ajatella sitä. Aikaisemmin sitä myös ajatteli joka päivä monia kertoja. Tuon keskenmenon jälkeen, on tullut entistä selvemmäksi se, kuinka kovasti neljättä lasta haluan. Välillä tulee tosi epätoivoinen olo kun sitä ei saa ja tuntuu tosi pahalle kun tosi moni kaveri ja tuttava on raskaana.
Mies nyt kovasti miettii, olisiko valmis vielä yrittämään.
On ollut sellainen tunne, että meidän vauva kävi kurkkaamassa ja kertomassa, että haluaisi tulla ja näyttämässä, kuinka kovasti itse häntä haluaa. Ja sitten kun on aika, niin tämä sama vauva tulee jäädäkseen. Kuulostaa varmaan tyhmältä... Jotenkin tuntuu myös paremmalta ajatella, että sitä ei menettänyt lopullisesti. En tiiä ottaako tästä mitään tolkkua.
Kai tuohon voisi vastata, että se on vain aika, mikä auttaa.
Tsemppiä ja jaksamisia sulle kovasti!

 

Ihanaa, että joku vastasi! Nettiin tuntui paremmalta purkaa tuntoja, kuin tutuille. Sieltä luultavasti oltais vaan sanottu "ettehän te sitä suunnitelleet" tai "onneks ei ehtinyt syntyyn". Mutta jotenki kun se nyt jo oli siellä tulossa, niin alkoi suunnittelemaan, miten kaikki sit olis järjestellyt jos se olis selvinnyt. Ja sama homma, että oikeastaan koko ajan sitä ajattelee.

Jaksamista myös sinulle! Ja jos teillä jo kolme pottia on tullut, niin eiköhän se neljäskin sieltä tule, kun aika on sopiva. Ehkä se odottelee isin päätöstä.

 

Munkin mielestä helpompi kirjottaa tälleen tuntemattomille. Sillon asiasta tiesi 3 ihmistä. Ja kommentit oli, että "Sehän oli vasta niin alussa", "Tehän ootte vielä niin nuoria", "Ehkä siinä oli jotain vikaa" Ei nuo paljon lohduta. Oma äiti oli ainut, joka itki ja kertoi kuinka innoissaan ja onnellinen jo oli uudesta vauvasta.
Reilun viikon asiasta kerkisi tietää. Ja siihen mahtuu monen monta tuntia ajatella tulevaisuutta uuden vauvan kanssa. Ja sitten se viedäänkin pois. Siitä tulee niiiiin tyhjä olo. Ja kun ajattelim, että se oli viimeinen mahdollisuus saada vauva, näin "vahingon" kautta, kun luulin, että mies ei sitä lähde tarkoituksella tekemään. Keskenmenon aikaan mies ei myöskään puhunut asiasta mitään. Eikä jälkikäteenkään ole siitä oikein mitään sanonut.
Vuoden alkupäässä ilmaisin asian, että kovasti tahtoisin vielä sen hden vauvan. Sitten ei ollut enää puhetta asiasta. Nyt n. kk sitten otin asian taas puheeksi ja mies sanoi, että on kyllä miettinyt asiaa. Eikä se kiikastakaan siitä, etteikö haluaisi vielä yhtä lasta, vaan miestä pelottaa hirveästi jos joku menee vikaan. Sanoi edellisenkin raskauden olleen tosi stressaavaa aikaa, kun koko ajan pelotti. Sitähän se mies miettii, että kestääkö nuppi vielä kerran. (Eikä asiaa varmaan auta edellinen syöksysynnytys)
Toivottavasti suostuisi, en tiedä miten sitä romahtaa, jos ei enää ikinä... Tuntuu, että perhe ei ole kokonainen, yksi puuttuu vielä. Ja on kamala tarve saada perhe pian kokoon.

Sellaistakin pyörinyt mielessä, että on jo 3 tervettä lasta, mitä jos ei enempää voikaan enää saada? Tietenkin sitä on iloinen ja onnellinen näistä kolmesta, mutta on niin hirvittävän kova kaipuu tätä yhtä puuttuvaa kohtaan...

 

Vielä tuostakin kommentista "tehän oote niin nuoria vielä". Eihän siinä mitenkään oo kyse siitä, ettei olis aikaa yrittää uudestaan. Vaan juurikin se, että siitä piti tulla oma lapsi. Ei sitä voi korvata toisella. Ei se oo kun joku sukka, "se meni nyt rikki, ostetaan uus". Ottaa oman aikansa surra menetystä, on se sitten ollut miten alussa tahansa. Ja sitä pitääkin surra.
Oman keskenmenon aikoihin kuulin radiosta ekaa kertaa apulannan biisin;pihtiote, nykyään sen kuullessa, tulee aina mieleen tuo aika. Sanatkin siinä sai ihan "uuden" merkityksen. Tai lähinnä, että en tiiä oisko niitä muussa tapauksessa kuunnellut sillä korvalla.

Löysin tuolta toisesta ketjusta ihanan runon:
Liian pienen hetken,
sua mukanain kantaa sain.
Saavuit odottamatta, mutta
käymään tulit vain.
Pienen kämmenenkuvan sydämeen,
jätit unelman niin hennon.
Oli aikamme lyhyt yhteinen,
kuin perhosen on lennon.
Kipeämmin sua taivaassa tarvittiin,
kenties suojelusenkeliksi.
Jäi kylmä tyhjyys sisällein,
ja kysymykset; miksi?
Ei tullut vielä vanhempia,
vaan kaksi onnetonta.
Toisistaan lohtua tukeutuen,
itkemätöntä kyyneltä monta.
Enkeliksi tarkoitettukin.
sinut oli kai.
Kiitoksen luon taivaalle,
sut hetkiseksi sain.
nyt sukupolvet edelliset,
pitää susta huolen.
Kunnes jälleen kohtaamme,
sateenkaaren tuolla puolen.

Vilkase ihmeessä näitäkin sivuja:
Keskenmeno -el

 

Mulla ei mitään lohduttavia sanoja ole, meillä meni kesken eilen rv 11+3 :'( Vauva oli odotettu ja toivottu, vaikkakaan ei tekemällä tehty. Elämäni ensimmäinen keskenmeno ja ehkä maailman hirvein tunne. Ei oltu ehditty kenellekään juuri vielä kertoa, enkä halua tätäkään tietoa jaella ympäriinsä vaan pitää vain meidän perheen välisenä suruna :/ Lohtua tuo jaloissa pyörivä reilu 1v. poika, mutta kovasti silti pikkukakkosta jo rakastettiin ja odotettiin. Toissapäivänä kävin penkomassa pojan vauvatavaroita ja pieniä vaatteita ja ajattelin, että syksyllä nekin saa kaivaa esiin ja pesuun. Jotenkin syytän itseäni tästä, että kun ehdin jo suunnitella tulevaa ja intoilla liikaa, vaikka tiedänkin, ettei tuossa ajatuksessa ole mitään järkeä. Tätä kyseistä pikkuista ei vaan ollut tarkoitettu meille jostain syystä. Kaipa aika haavat parantaa, mutta pahalta tuntuu varmasti ja pitkään. Ja mahdollisessa seuraavassa raskaudessa tiedän hyppiväni paniikissa seinälle pienimmästäkin epänormaaliudesta, varmaan tippakin verta saa mut sinkoamaan päivystykseen

 

ensimmäinen keskenmeno minullakin takana. kaksi viikkoa sitten todettiin pienen menehtyneen n. vkolla 10. muutaman viikon oli jo mahassa ollut kuolleena. ajatukset pyörii jonkiverran tuossa tapahtuneessa, mutta muuten olen pystynyt jatkamaan elämää ihan normaalisti. olin myös ajatellut, että jos tämä menee kesken, ei meille tule enää lasta, mutta hirveä sanoa, ei tuo km. mikään maailmanloppu sitten ollutkaan. vaikka sairaalassa jouduinkin olemaan ja näin sen pienen ihmeen, kun tuli ulos . mies pelkää, että minulle sattuu jotain jos menee kesken taas. luultavasti jos tärppää en voi uskoa kaiken menevän hyvin vielä pitkään aikaan. uskon, että pelko on persiessä kokoajan. nyt oltiin kerrottu raskaudesta muutamille ihmisille, mutta mahdollisesta uudesta raskaudesta ei varmaankaan kerrota kenellekkään. katsotaan nyt mitä tapahtuu ja suodaanko meille lasta enää.

 

jaksamista kaikille km:n kokeneelle :hug: !

 

Oon yrittänyt pitää itseni kiireisenä nää ensimmäiset päivät, käynyt töissä, kaupungilla, tehnyt ulkohommia... Mutta illalla se pahin tulee esiin, kun nukuttua ei saa. Miettii vaan..

Tämä kappale on soinut monta kertaa:
Johanna Kurkela (2010): Ainutlaatuinen +Lyrics - YouTube

 

Myötäelän surussanne :hug:

Kolme keskenmenoa ja kohtukuoleman (rv 40+1) kokeneena voin vain sanoa, että aika auttaa. Omalta kohdalta voin sanoa myös, että uusi raskaus auttoi eteenpäin.

Kun tulin uudelleen raskaaksi kohtukuoleman jälkeen, ja poika syntyi 1v 3kk enkelipojan jälkeen, synnytyksessä ollut kätilö sanoi sen ääneen: "tässä hän on, pieni poika joka tuli lääkkeeksi vaan ei korvikkeeksi.

Toki uudet raskaudet olivat pelkoa täynnä, mutta jotenkin niistä selvisi. Ei ollut vaihtoehtoa, jos sen elävän lapsen tahtoi saada. Eikä niitä pois otettuja pieniä tarvitse unohtaa vaikka uudelleen raskaaksi tulisikin.

Voimia ja onnea teille tulevaan.

 

Aiemmin sitä lasta ei tosiaan ole ajatellut, nyt vaan tuntuu siltä, että sen tahtoisi. Jotenkin herätti siihen, ettei se aina ole niin helppoa.

Kyllä tässä jokin määräämätön aika täytyy hiljakseen surra, joskus kun pystyisi vaan itkemättä tästä puhumaan.. Vanhemmille tai siskolleni - joka on minulle erittäin läheinen - en ole osannut asiaa kertoa, enkä uskokaan kertovani. Paremmalta tuntuu olla hiljaa asiasta, en halua että toiset pelkää puhua tietyistä asioista (vauvauutiset muilla ym) mun kuullen.

 

Pakko oli vielä tulla linkittämään tämmönen kappale. En oo aiemmin kuullutkaan ja kyllähän se itku tuli kun tämän kuunteli.
Johanna Kurkela - "Prinsessalle" (lyrics) - YouTube

 

Voimia teille kaikille!

Itsellänikin on kokemusta keskenmenosta. Raskaus oli täysin toivottu ja ''suunniteltu'', kaikki oli raskausviikkoon 6 asti mainiosti, olin jopa iloinen kun ei sattunut aamupahoinvointia omalle kohdalle.

Mutta sitten, nyt su-ma yönä menin verenvuodon vuoksi päivystykseen. Siellä annettiin 50/50 ennustus jatkuuko raskaus vai meneekö kesken. Vuoto oli alussa niukkaa, ilmeni pyyhittäessä, ruskeahtavaa. Ultraan sain tälle päivälle ajan ja siellä sain lopullisen vastauksen, ei pikkuista näkynyt eikä kuulunut :'(.

Vasemmassa munasarjassa näkyi poikkeavuutta, pikkuinen pallero, huomattavasti alkiota muistuttava. Eli mahdollisuus on, että oli kohdun ulkopuolinen raskaus. Nyt seurataan verikokein hCG-arvoja, jos lähtevät nousuun, on se merkki ulkopuolisesta raskaudesta.

Raskauden ihan alkuviikoilla pelkäsin keskenmenoa todella paljon, mutta terveydenhoitaja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että keskenmenon riski olisi todella pieni, sillä olen ihan perusterve. Juuri aloin positiivisin ja luottavaisin mielin ajatella raskautta ja kävin jopa muutamat bodyt ostamassa. Sitten, ihan kulman takaa tulikin tieto että pikkuista ei kohdusta löydy. Kyllä tuntui pahalta.

Perheeltäni ja ystäviltäni saadun tuen avulla jatketaan kohti tulevaa. Taakka on puolittunut välittömästi, kun sain jakaa suruni ja joku jaksoi kuunnella. Sovimme avomieheni kanssa, että ehkäisyä emme ota käyttöön, uusi raskaus ilmenee jos on ilmetäkseen.

Pointtini kuitenkin on, että kannattaa luottaa ''äidinvaistoihinsa'' ja hakeutua välittömästi tutkimuksiin jos epäilee että jokin on huonosti.