No niin, vihdoin kotona. Tulipas huideltua asioilla Kelaa ja maistraattia myöten. Nyt on omaa aikaa, kun sain pojan nukkumaan terassille. Mieskin menee töiden jälkeen vielä salille, joten koko talo on hetken aikaa minun. Ja tänään on MeNaiset-päiväkin, ihanaa. Joka torstai tulee iso kasa lehtiä, siinäpä riittää lukemista.
Kiitos, että sain tulla mukaan.
Muty kysyi
synnytyksestä. Laskettu aika oli 12.3. (melko suosittu päivä täällä päin), mutta poika syntyi viisi päivää lasketusta. Synnytys meni mielestäni hyvin, vaikka kokonaiskestoksi kirjattiinkin melkein 20 tuntia suppareiden alkamisesta. Lisäksi olin ollut jo vuorokauden osastolla odottelemassa, kun sunnuntai-iltana meni vedet ja vasta tiistaiaamuna pääsin ponnistamaan. Omat supparit alkoivat vihdoin maanantaina lähes vuorokauden odottelun jälkeen, mutta eihän ne avanneet paikkoja juuri ollenkaan. Pääsin synnytyssaliin maanantai-iltana ja mulle laitettiin se oksitosiinitippa. Avautumisvaihe oli se, joka minulla kesti. Ja kesti, aina vaan. Vaikka olin tipassa koko yön, milli milliltä sitä mentiin eteenpäin. Kun kivut alkoivat olla sietämättömät, kokeilin epiduraalia. Se ei auttanut kuin hetkellisesti, mutta aamun tullen oli vihdoinkin alkanut tapahtua. Arvatkaa miltä tuntui, kun kätilö kävi ehkä jotain kasilta AAMULLA toteamassa, että "hyvä hyvä, nyt on kohdunkaula vihdoin kokonaan hävinnyt, nyt se synnytys eteneekin sitten vauhdilla!" Minä kun luulin olevani jo täysin auki ja valmis. No, ihana poika syntyi sitten yhdeksän jälkeen. Ponnistusvaihe ei tuntunut enää miltään, kun sain sen minispinaalin. Suosittelen lämpimästi. Itse pelkäsin, että voimat loppuvat kesken, jos kipu vielä jatkuu. Mutta sehän loppui kuin seinään. Kätilö neuvoi ponnistamaan peräpäähän päin, mutta ei mulla siinä vaiheessa ollut hajuakaan, missä koko peräpää on! Mutta oliko sillä niin väliä, kun kaikki kipu oli poissa. Ja sitä vaan punnersi menemään
Olihan se avautumisvaihe pitkä ja sattuihan se, mutta itse olin varautunut johonkin paljon paljon pahempaan. Toki jokainen synnytys on tosi erilainen, mutta minulle ei jäänyt mitään kammoa. Tuli vaan sellainen olo, että äkkiä vaan uudestaan.
Puhuitte ajankulusta. On se vaan kummallista, että aika menee näin nopeasti. Vastahan sitä oltiin kaikki vielä raskaita. Siitä pitikin kysyä, että onko muilla tullut
uusi vauvakuume? Itselläni on ihan hirveän kova! Oon kyllä aina ollut sitä mieltä, että haluaisin tehdä lapset melko peräjälkeen. On sitten kaveria toisille. Mutta en ikinä uskonut, että vauvakuume yllättäisi näin pian. Varsinkin, kun oma raskausaika oli melko lailla pahoinvoinnin täyttämä. Oksentelin kokonaiset kahdeksan kuukautta, vikana kuukautena ruoka pysyi jo sisällä. Myös aamupala. Mutta täytyy katsella rauhassa, ei tässä mikään kiire ole. Sitä paitsi nyt on ihana ollakin kiireetön. Monen kiirevuoden jälkeen ihmettelen aina aamuisin kahvikupin äärellä, että saanko tosiaan jäädä vaihteeksi kotiin. Ja vauvaa katsoessa ymmärtää, että tässä on nyt minun paikkani.
Ikinä ei ole tuntunut näin seesteiseltä ja hyvältä olla kotona, vaikka aina ennen olinkin koko ajan jossain päin menossa.
Ai niin, ristiäiset meillä oli puoltoista viikkoa sitten. Poika sai nimekseen Anton Elias.
Kuormitanpa nyt heti kerralla tätä palstaa pikkuisen, taisin vähän innostua. Myöhemmin lisää, nyt vähäksi aikaa sohvalle ja jalat kohti kattoa.
Voimia kaikille vauva-arkeen.
:heart:
