Mielenkiintoista keskustelua uhmaikäisen ohjaamisesta.
Kaikki kai tietää ainakin teoriassa, että uhkailu-kiristys-lahjonta -linja ei tuota hedelmää sen enempää lyhyellä kuin pitkälläkään aikavälillä. Uskoisinpa, että ihan jokainen meistä on kuitenkin joskus vastaavaan syyllistynyt. Oleellisempaa on, että asian tunnustaa, tunnistaa ja yrittää toimia seuraavalla kerralla rakentavammin. Syyllisyyden taakka on viheliäinen, turha siinä on jäädä kuitenkaan rypemäänkään. Eihän äitikään ole mikään epäinhimillinen kone. Jos eteen tulee vastaavanlainen tilanne ja huomaa pystyneensä muuttamaan omaa toimintaansa ja sitä kautta tilanne raukeaa jouhevammin kuin ennen, niin sitten vaan itseään onnittelemaan. Kyllähän tämä vanhemmuus on jatkuvaa oppimista ja itsensä kehittämistä.
Johdonmukaisuus on mielestäni sitä helpompaa, mitä selkeämmät rajat perhe on luonut - ja miten hyvin kukakin ne on sisäistänyt. Välllä täytyy tarkistaa, että mitkä asiat on sallittuja, mitkä kiellettyjä ja missä asioissa toleranssi on ehdoton nolla (meillä esim. lyöminen, potkiminen ja kaikenlainen satuttaminen/väkivaltaisuus, ruualla leikkiminen). Itse huomaan pikemminkin niin päin, että tulen ankarammaksi mitä väsyneemmäksi tulen. Enkä millään halua olla äiti, joka puuttuu, päsmäröi ja on ohjaamassa jokaista liikettä. Tuo huomiotta jättäminen on yksi hyvä konsti, koska huomionkipeyttään meillä usein koiruuksia tehdään.
Tuosta -isi -muotoisesta tavasta jutella lapselle. Mikäs estää sitä käyttämästä niisäkin tilanteissa, joissa pitää tehdä jotakin, jos se TOIMII! Meillä se vaan harvemmin tepsii, ellei sitten olla oikein hyvällä, yhteishaluisella tuulella. "Saisinko" on meillä taikasana ja se onkin esikoisella aikas hyvin hallussa.
Sitten taas jos esikoinen pitäisi saada tekemään jotakin ja ennakoin, että pelkkä asian toteaminen tyyliin "mennään pukemaan" aiheuttaisi taas uuden kapinoinnin, niin saatan alkujaansakin antaa heti kaksi vaihtoehtoa tyyliin "nyt lähdetään ulos, laitetaanko oranssi haalari vai vihreä toppapuku päälle, sä saat päättää". Vähän ontuva esimerkki, mutta siis ymmärrätte varmaan, mitä ajan takaa. Näin voi luovia sen suhteen, että lapsi pääsee päättämään ja toteuttamaan omaa tahtoaan ja siten voi houkutella hänet yhteistyöhön - kunhan vanhempi antaa ne vaihtoehdot ja rajaa sen niin. Toimii monesti pattitilanteissa ja estää valtataistelun rakentumisen. Kannatan vahvast ajatusta, että vaikka lapsen tarpeet onkin etusijalla, niin vanhemmat hoitavat päätöksenteon.
Mä tykkään tosi paljon Jari Sinkkosen ajatuksista. Hän on tullut opinnoissa tutuksi ja löytyy multa hyllystä useampi hänen teoksensakin. Hänen tyylinsä on jotenkin niin turhasta syyllisyydestä vapauttavaa. Hän puhuukin paljon "riittävän hyvästä vanhemmuudesta". Vanhemmat on inhimillisiä olentoja, arki ei ole aina täydellistä, eikä pidäkään olla ja täytyy antaa itselleen armoa. Tärkeintähän on positiivinen, rakastava ilmapiiri ja että asioista puhutaan. Parempi on vaikka välillä menettää hermonsakin ja käsitellä asia sitten lapsen kanssa tunteiden viilennyttyä kuin ilmaista itseään sanallisesti väkinäinen hymy naamalla hampaat irvessä jotakin ystävällistä, kun elekieli ja muu on totaalisessa ristiriidassa.
Noista hermojen pitämisestä (joka on meikäläisen kehityskohde numero yksi), niin olen huomannut saman konstin helpottavan rauhoittumista ja tilanteen jäsentämistä kuin mitä lapsellekin käytän: tunteiden sanoitus. Eli jos sanon pojalle, että "nyt sulla on paha mieli ja kiukuttaa sen takia, että sua väsyttää", niin kun itse käyn kierroksilla, niin rauhoitan itseäni ja saan siinä peliaikaa, kun pystyn vielä rauhallisesti toteamaan lapselle, että "nyt äiti tulee vihaiseksi, koska...", "äiti hermostuu nyt, kun...", mikä ikinä se tilanne sitten onkin. Sillä konstilla saan monesti itseni hallintaan. Ei tietysti toimia aina - tietenkään.
Mä en ole myöskään mitään mököttävää tyyppiä eikä ole mieskään. Voi tosiaan olla myytti, kun naisen on joskus entisaikaa odotettu vaikenevan, kun perheen pää puhuu. Joskus oikein suututtaa, kun haluaisi osoittaa pidempään mielipahansa, mutta kun ei PYSTY. Tunteet laantuvat niin nopeaan... Siksi tuo Kaanan puhe olikin niin huvittava. Kerroin idean miehellekin ja mies totesi, että voisiko pidentää 35 VUOTEEN. Mies on sellainen rauhaa rakastava tyyppi, joka puhuu vähemmän, mutta asiaa. Minä taas on sellainen räpätäti, hyvässä ja pahassa.
Huh, tultiin tänne mun äidin luo lasten kanssa päiväksi, että pääsen edes tunniksi nukkumaan. Niin levottomia nuo yöt, kun likka syö edelleenkin sen kolme kertaa yössä ja imetysväleissä korjaillaan aina kerran pari tuttia. Kuukausi vielä ja sitten on yövierotus, jos ei mene itsekseen. Se on päätetty. Yksi yö kokeilin, että entä jos vain laittaisi tuttia suuhun ja korjaisi unirättiä, kun toinen heräsi syömään. No, meni pieni tovi pyöriessä ja sitten kuului unipussin kahinaa ja likka kiiti pinniksen jalkopäähän, nousi istumaan ja alkoi avokämmenellä hakkaamaan pinniksen päätyseinää ikään kuin huutaen "RUOKAA!!! MIKÄ ON KUN PALVELU EI PELAA?!" Huvittava tilanne, meillä on aika tomera täti.
Kaikki kai tietää ainakin teoriassa, että uhkailu-kiristys-lahjonta -linja ei tuota hedelmää sen enempää lyhyellä kuin pitkälläkään aikavälillä. Uskoisinpa, että ihan jokainen meistä on kuitenkin joskus vastaavaan syyllistynyt. Oleellisempaa on, että asian tunnustaa, tunnistaa ja yrittää toimia seuraavalla kerralla rakentavammin. Syyllisyyden taakka on viheliäinen, turha siinä on jäädä kuitenkaan rypemäänkään. Eihän äitikään ole mikään epäinhimillinen kone. Jos eteen tulee vastaavanlainen tilanne ja huomaa pystyneensä muuttamaan omaa toimintaansa ja sitä kautta tilanne raukeaa jouhevammin kuin ennen, niin sitten vaan itseään onnittelemaan. Kyllähän tämä vanhemmuus on jatkuvaa oppimista ja itsensä kehittämistä.Johdonmukaisuus on mielestäni sitä helpompaa, mitä selkeämmät rajat perhe on luonut - ja miten hyvin kukakin ne on sisäistänyt. Välllä täytyy tarkistaa, että mitkä asiat on sallittuja, mitkä kiellettyjä ja missä asioissa toleranssi on ehdoton nolla (meillä esim. lyöminen, potkiminen ja kaikenlainen satuttaminen/väkivaltaisuus, ruualla leikkiminen). Itse huomaan pikemminkin niin päin, että tulen ankarammaksi mitä väsyneemmäksi tulen. Enkä millään halua olla äiti, joka puuttuu, päsmäröi ja on ohjaamassa jokaista liikettä. Tuo huomiotta jättäminen on yksi hyvä konsti, koska huomionkipeyttään meillä usein koiruuksia tehdään.
Tuosta -isi -muotoisesta tavasta jutella lapselle. Mikäs estää sitä käyttämästä niisäkin tilanteissa, joissa pitää tehdä jotakin, jos se TOIMII! Meillä se vaan harvemmin tepsii, ellei sitten olla oikein hyvällä, yhteishaluisella tuulella.
"Saisinko" on meillä taikasana ja se onkin esikoisella aikas hyvin hallussa. Sitten taas jos esikoinen pitäisi saada tekemään jotakin ja ennakoin, että pelkkä asian toteaminen tyyliin "mennään pukemaan" aiheuttaisi taas uuden kapinoinnin, niin saatan alkujaansakin antaa heti kaksi vaihtoehtoa tyyliin "nyt lähdetään ulos, laitetaanko oranssi haalari vai vihreä toppapuku päälle, sä saat päättää". Vähän ontuva esimerkki, mutta siis ymmärrätte varmaan, mitä ajan takaa. Näin voi luovia sen suhteen, että lapsi pääsee päättämään ja toteuttamaan omaa tahtoaan ja siten voi houkutella hänet yhteistyöhön - kunhan vanhempi antaa ne vaihtoehdot ja rajaa sen niin. Toimii monesti pattitilanteissa ja estää valtataistelun rakentumisen. Kannatan vahvast ajatusta, että vaikka lapsen tarpeet onkin etusijalla, niin vanhemmat hoitavat päätöksenteon.
Mä tykkään tosi paljon Jari Sinkkosen ajatuksista. Hän on tullut opinnoissa tutuksi ja löytyy multa hyllystä useampi hänen teoksensakin. Hänen tyylinsä on jotenkin niin turhasta syyllisyydestä vapauttavaa.
Hän puhuukin paljon "riittävän hyvästä vanhemmuudesta". Vanhemmat on inhimillisiä olentoja, arki ei ole aina täydellistä, eikä pidäkään olla ja täytyy antaa itselleen armoa. Tärkeintähän on positiivinen, rakastava ilmapiiri ja että asioista puhutaan. Parempi on vaikka välillä menettää hermonsakin ja käsitellä asia sitten lapsen kanssa tunteiden viilennyttyä kuin ilmaista itseään sanallisesti väkinäinen hymy naamalla hampaat irvessä jotakin ystävällistä, kun elekieli ja muu on totaalisessa ristiriidassa.Noista hermojen pitämisestä (joka on meikäläisen kehityskohde numero yksi), niin olen huomannut saman konstin helpottavan rauhoittumista ja tilanteen jäsentämistä kuin mitä lapsellekin käytän: tunteiden sanoitus. Eli jos sanon pojalle, että "nyt sulla on paha mieli ja kiukuttaa sen takia, että sua väsyttää", niin kun itse käyn kierroksilla, niin rauhoitan itseäni ja saan siinä peliaikaa, kun pystyn vielä rauhallisesti toteamaan lapselle, että "nyt äiti tulee vihaiseksi, koska...", "äiti hermostuu nyt, kun...", mikä ikinä se tilanne sitten onkin. Sillä konstilla saan monesti itseni hallintaan. Ei tietysti toimia aina - tietenkään.
Mä en ole myöskään mitään mököttävää tyyppiä eikä ole mieskään. Voi tosiaan olla myytti, kun naisen on joskus entisaikaa odotettu vaikenevan, kun perheen pää puhuu.
Joskus oikein suututtaa, kun haluaisi osoittaa pidempään mielipahansa, mutta kun ei PYSTY. Tunteet laantuvat niin nopeaan... Siksi tuo Kaanan puhe olikin niin huvittava. Kerroin idean miehellekin ja mies totesi, että voisiko pidentää 35 VUOTEEN. Mies on sellainen rauhaa rakastava tyyppi, joka puhuu vähemmän, mutta asiaa. Minä taas on sellainen räpätäti, hyvässä ja pahassa.Huh, tultiin tänne mun äidin luo lasten kanssa päiväksi, että pääsen edes tunniksi nukkumaan. Niin levottomia nuo yöt, kun likka syö edelleenkin sen kolme kertaa yössä ja imetysväleissä korjaillaan aina kerran pari tuttia. Kuukausi vielä ja sitten on yövierotus, jos ei mene itsekseen. Se on päätetty. Yksi yö kokeilin, että entä jos vain laittaisi tuttia suuhun ja korjaisi unirättiä, kun toinen heräsi syömään. No, meni pieni tovi pyöriessä ja sitten kuului unipussin kahinaa ja likka kiiti pinniksen jalkopäähän, nousi istumaan ja alkoi avokämmenellä hakkaamaan pinniksen päätyseinää ikään kuin huutaen "RUOKAA!!! MIKÄ ON KUN PALVELU EI PELAA?!" Huvittava tilanne, meillä on aika tomera täti.
Viimeksi muokattu: