Hei ap,
minulla on ihan samanlainen tilanne päällä, ja se mietityttää melkein päivittäin. Tiedän, että mustasukkaisuus omasta lapsesta on ihan typerää. Näille tunteille ei vaan voi mitään - jos voisi, niin mieluiten unohtaisin ne ja kasvaisin välittömästi aikuiseksi niin kuin monet ovat sinua täällä kehottaneet!
Koen, että oma anoppini on ihan samalla tavalla tullut jotenkin liian kiinni meidän perheeseen ja esikoiseemme tämän synnyttyä (nyt 1v7kk). Lapsemme oli ja on edelleen appivanhemmille ensimmäinen lapsenlapsi, ja varsinkin anopilleni koko elämän tarkoitus (ei työtä, ei ystäviä, ei harrastuksia, ei mitään muuta). Toisaalta ymmärrän ihan hyvin, että lapsenlapsi on maailman ihanin ja tärkein asia, mutta toisaalta tämä on aika ahdistava ja raskas tehtävä meidän täyttää! Tällä hetkellä tilanne on se, että anoppi näkee lastamme 1-3 kertaa viikossa muutaman tunnin kerrallaan, eikä sekään meinaa hänelle riittää. Itse en yleensä pysty olemaan kauaa samassa tilassa anopin ja lapseni kanssa (hössötys on aivan järkyttävää), joten lähden usein esim. koiramme kanssa lenkille tai hoidan asioita sen aikaa. TIEDÄN, että pitäisi olla kiitollinen hoitoavusta, ja että kaikilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen ylellisyyteen. Siksi koenkin jatkuvaa huonoa omaatuntoa joka suuntaan!
Tyttömme rakastaa mummoaan, se on fakta. Ja mummo tekee kaikkensa osoittaakseen sen minulle. Itse taistelen tällä haavaa sen asian kanssa, että hyväksyisin lapseni kiintymyksen MYÖS sellaiseen ihmiseen, jota en itse oikein kestä. Käytännössä: antaa lapsen ja mummon väliselle ihmissuhteelle oikeus ja tilaa kasvaa, vaikka itsestä tuntuukin pahalta. Antaa heille mahdollisuuksia viettää aikaa kahdestaan ja iloita toistensa seurasta. Aikuista olisi ajatella tässäkin tilanteessa lapsen parasta, mutta aina en siihen todellakaan yllä!
Voi ihan hyvin olla, että ainakin tässä omassa tilanteessani yhdistyvät toisiinsa minun kenties heikko itsetuntoni, joku oma pelko siitä, etten riitä kenellekään (edes omalle lapselleni!), anopin ja miniän klassisesti vaikea ihmissuhde (rakastammehan samaa miestä; minä olen vienyt hänen lapsensa), anopin "luvaton" tunkeutuminen meidän asioihimme kautta linjan jne... Varmasti olisi pitänyt olla alusta asti napakampi, mutta kuten joku kirjoitti, uutena äitinä on jotenkin niin haavoittuvainen. Voi kun itse muistaisin sitten isoäitinä tukea uusia vanhempia uudessa tehtävässään, enkä vain yrittäisi korostaa omaa kokemustani ja paremmuuttani kaikissa maailman asioissa!
t. Sama täällä : (
ps. tuli vähän sekavaa vuodatusta, mutta aihe on pinnalla ja mielessänikin vielä kovin "keskeneräinen".