Mikä yllätti eniten äitiydessä?

Se, kuinka helppoa se onkaan.

 

Kyllä äitiydessä on mut yllättänyt eniten se, että minä, joka olen ollut aina rento ja älyttömän huumorintajuinen ja joustava ja mitä lie, niin minä olen muuttunut kelloa vahtivaksi, rutiineja noudattavaksi todella tarkaksi ihmiseksi, jonka huumorintaju on todella koetuksella välillä. Noin niinkuin isoista linjoista.

Esikoisen kanssa vauva-aikana yllätti se, että mun vauva ei nukkunutkaan, paitsi kantoliinassa, kun liikuin, joten olinkin yhtäkkiä 24/7 kiinni vauvassa. Ja väsynyt.

Tän toisen kanssa mua on eniten hämmästyttänyt se, että tuohan nukkuu masu täynnä ihan missä ja miten vain. Olin henkisesti varautunut samaan liinarumbaan. Samoin se yllättänyt tämän kanssa, on se, että otan kaikki asiat herkästi ja tunteella ja fiilistelen enemmän kuin esikoisen kanssa. Johtunee siitä, et takaraivossa nykii ajatus siitä, et tää saattaa jäädä viimeiseksi vauvaksi meillä.

Tää ois voinu olla mun kirjoittama, paitsi että tiedän nykyisen "vauvan" (on jo 3-v.) jäävän meidän viimeiseksi

Lisäksi yllätyin siitä, miten vahvoja tunteita - hyvässä ja pahassa - voi omaa lastaan kohtaan tuntea. Syvää rakkautta, hehkuvaa raivoa, yleensä vielä saman päivän aikana molemmat ääripäät

 

Pyykin määrä yllätti.

 

Mulle tuli jotenkin yllätyksenä se, miten paljon lapsi tarvii vanhempia vauvavuodenkin jälkeen. Usein puhutaan, miten vauva sitoo, mutta sellainen parivuotiaskun on aika pieni, joka tarvii aikuista melkein koko ajan.

 

Se, kuinka monen vuoden lapsettomuuden jälkeen lapsen synnyttyä haluaa vain peruuttaa tapahtuneen.
Se, ettei rakastakaan syntynyttä lastaan.

Tämä on muuten sellainen tabu, josta ei sais puhua. Ihmiset olettaa, et kun olet kärsinyt lapsettomuudesta ja viimein onnistut saamaan lapsen, ei saisi olla mitään negatiivisia tunteita. Pitäisi olla onnesta soikeana koko ajan.
Eihän se niin mene, vanhemmuuteen kuuluu aina niin positiiviset, kuin negatiivisetkin tunteet.
Olet rohkea, kun uskalsit kirjoittaa tuon

 

Se, miten luontevasti vauvanhoito sujui, tuosta vaan, kylmiltään.

 

Vauvojen helppous ja se että lapset paransivatkin parisuhdetta entisestään eikä kuluttanut kuten aina niin mainostetaan.

 

Ettei vauvat ole puoleksikaan niin hankalia kuin ihmiset antavat olettaa.

Öööh...tässä villi arvaus: Jos niiden ihmisten vauvat, jotka antavat olettaa vauvojen olevan hankalia, vauvat ovat olleet hankalia?

Kaikillahan ei ole hankalaa vauvaa ja jos sellainen ei ole osunut omalle kohdalle voi olla vaikea käsittää, mitä haastavan vauvan vanhemmuus on.

 

Kuinka herkkä ihminen sitä on äitinä. Kuinka herkkää se kasvatus ja äidiksi kasvaminen on. Haurasta.

 

Juu ei sellaset ihmiset joilla helppo vauva ymmärrä mitä on kun on haastava vauva.semmonen millä hyvä olla vaan sylissä pystyssä ja sitä kannetaan vaan.ihmiset vielä sanoo että älä opeta sitä tommoseks..mut sit kun sekä helpottaa niin sekä helpottaa..yllätti se nyt kolmannen vauvan kanssa et me jäätiinkin kaikki eloon ja kaikki onkin hyvin ja vauvasta tulikin loppujen lopuksi helppo.olin ihan varma että sekoan lopullisesti

 

Juu ei sellaset ihmiset joilla helppo vauva ymmärrä mitä on kun on haastava vauva.semmonen millä hyvä olla vaan sylissä pystyssä ja sitä kannetaan vaan.ihmiset vielä sanoo että älä opeta sitä tommoseks..mut sit kun sekä helpottaa niin sekä helpottaa..yllätti se nyt kolmannen vauvan kanssa et me jäätiinkin kaikki eloon ja kaikki onkin hyvin ja vauvasta tulikin loppujen lopuksi helppo.olin ihan varma että sekoan lopullisesti

Peesi tälle! Ihan oisin voinu ite kirjoittaa tuon, etenkin tuon viimeisen lauseen

 

Joo, itellä on kaksi lasta, joista ensimmäinen oli TODELLA haastava tapaus(ja on edelleen 4 vuotiaana ) ja toinen sellanen perustyytyväinen tapaus. Ei hänkään nuku mitään 4h tai edes 3h ikinä päivisin putkeen, mutta nukkuu ilman kantamista ja huutamista ja herää päiväunilta jokellellen tyytyväisen, eikä huutaen kun tapettaisi. On kyllä NIIN erilaiset vauva-ajat ollut ettei tosikaan!! Toisesta on voinut ihan eri tavalla nauttia ja tosiaan voinut lähteä minne vaan, kun on aina selvitty sillä, että saa vain ruokaa ja unta sopivasti . Vieläkin itkettää, kun ajattelen esikoisen vauva-aikaa...

 

Tämä on muuten sellainen tabu, josta ei sais puhua. Ihmiset olettaa, et kun olet kärsinyt lapsettomuudesta ja viimein onnistut saamaan lapsen, ei saisi olla mitään negatiivisia tunteita. Pitäisi olla onnesta soikeana koko ajan.
Eihän se niin mene, vanhemmuuteen kuuluu aina niin positiiviset, kuin negatiivisetkin tunteet.
Olet rohkea, kun uskalsit kirjoittaa tuon

Oletko lukenut lapsettomien foorumeita? Siellä on vähän väliä paasausta "Miten jotkut kehtaa valittaa, kun ne on sentään saaneet LAPSEN, siis jos mä saan oman niin en kyllä ikinä koskaan valita mistään ja olen hymy huulessa vaikka nukkumatta seuraavat 18 v". Monelle se todellisuus sitten iskee naamaan kovaa kun kaikki ei olekaan niin auvoa ja siinä sitä sitten ollaan, toivottavasti eivät enää siinä vaiheessa muista entisiä puheitaan.

 

Kyllä se tuo haastavuus oli.

4kk koliikki
viihtyi vain sylissä ja pystyasennossa
Ei koskaa nukahtanu vaunuun, sänkyyn, sitteriin tm, heti alko parku kun sinne laski

tämä johti siihen että ei tosiaan mitään saanut rauhassa tehdä, ei ehtinyt syömään tai vessassa välillä käymään kun vauva oli niiiiiiiiin työteliäs. Ja edelleen on vaativa tapaus, ikää 11kk. Helmoissa roikkuu kaiken aikaa ja kitisee.

Kyllä ymmärrän että vauvat on erilaisia ja seuraava voi olla helpompi, mutta enpä tiedä uskaltaako toista enää koittaa...

 

Niin ja ei puhettakaan että ois voitu johonkin lähteä, tosi kiva hörppii kaffea kahvilassa kun vauva huusi suoraa huutoa jopa 6h päivässä. Nykyään onneksi voidaan jo johonki mennäkkin, mutta päiväunille on tosi hankala saada ellei olla kotona. Ilmeisesti tälle on ne rutiinit niin pirun tärkeet, vaikka itse en ole mikään tiukkis edes...

 

Se, miten paljon on kiinni vauvasta ja miten vähän meistä vanhemmista Kyllähän sen tiesi, ettei lapset toimi kuin laskukone, että kun teet x, y ja w niin saat haluamasi lopputuloksen ö, mutta yllätti se miten "valmis" lapsi oli jo, hänen tarpeensa, temperamenttinsa, mieltymyksensä, rytminsä, reagointitapansa... ja imettäminenkään ei ollut vain minun yrittämisestäni kiinni.

Yllätti myös se, miten hyvää pikkulapsiaika teki meidän parisuhteelle. Hyvä se suhde oli ennenkin, mutta odotin niitä väsymyksestä johtuvia riitoja yms., mutta ei niitä koskaan tullut. Tunnelma oli pääsääntöisesti entistäkin lämpimämpi

 

haastava voi vauva olla. Esikoinen oli helppo, toinenkin melko, kolmas vaativa ja neljäs jo toivoton tapaus. Täysunestakin havahtuu heti kun astun ovesta ulos. Lopetan imetyksen ihan just.

 

Ei mikään muu kuin rakkauden määrä. Ihan suoraan sanottuna en ollut koskaan rakastanut ennen lapsen saamista. Olin vain tuntenut lämpimiä tunteita ja niitäkin hyvin harvoja ihmisiä kohtaan. Olin myös tuntenut suurtakin huolta esim. äidistäni, mutta jälkeenpäin kun ajattelee, sitä ei käsittänyt rakkaudeksi. Lapsen saaminen opetti minut tunnistamaan rakkauden ja näyttämään sen.

En olisi ikinä uskonut, että jotain ihmistä voi rakastaa niin paljon, että voisin sananmukaisesti hyökätä tulimereen hänen tähtensä, mutta lapsen myötä opin suojelemaan ja puolustamaan henkeni kaupalla paitsi omia lapsiani myös toisten lapsia. Ennen omaa lasta lapset olivat olleet minulle lähinnä ärsyttäviä ja kovaäänisiä välttämättömiä pahoja, mutta kun esikoinen syntyi tajusin yhtäkkiä kokonaisen maailman, joka minulta oli jäänyt ymmärtämättä. Aloin tuntea sellaista empatiaa mitä en ollut ikinä vielä kyennyt tuntemaan, vaikka aiemminkin olin kuvitellut pystyväni asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Mutta arjessa minua ei yllättänyt mikään.

 

Aluksi yllätti se uskomaton musertava, jatkuva vastuu ja huono omatunto kaikesta tekemisestä ja tekemättä jättämisestä.

 

-vauvan helppous yllätti
-se miten sekaisin ihminen voi mennä hormoneista ja väsymyksestä
-se miten paljon muut ihmiset puuttuvat asioihin vauva-aikana ja utelevat henkilökohtaisuuksia
-se millaisen leijonaemon vauva minussa herätti, olisin valmis repimään kappaleiksi ihmisen joka lastani satuttaa

 

Mikä yllätti eniten äitiydesä?

Se ettei jotkut naiset sitten aikuistu millään, ja joillakin on vanhemmuus täysin hakusessa?

 

Se kuinka luonnollinen tila äitinä oleminen on. Kaikki vaan menee niin luonnostaan ja hyvin, kuvittelin tämän olevan todella vaikeaa.

 

Se kun helposta, perustyytyväisestä, hyvin nukkuvasta ja syövästä vauvasta kehittyi 2 vuoden ikään mennessä todella haastava uhmaikäinen. Koska vauva-aika oli ollut niin helppo, uhmaikä jossa kaikesta mahdollisesta väännettiin (ja väännetään edelleen) monta kertaa päivässä, tuli vähän kuin puun takaa.

Se kuinka täysin sekaisin kaksi alle 5-vuotiasta lasta saa asunnon parissa tunnissa. (ja siivousapua heistä ei saa kuin sen kauhean väännön jälkeen.)

 

Se, kuinka monen vuoden lapsettomuuden jälkeen lapsen synnyttyä haluaa vain peruuttaa tapahtuneen.
Se, ettei rakastakaan syntynyttä lastaan.

Tunnistan itseni tästä. Pari päivää ennen synnytystä tuli olo, että en haluakaan tätä. Vauvan ensi parkaisu kuulosti kauhealta, kun mietin vaan että joudun kuuntelemaan sitä koko loppuikäni. Rakkaus ei syttynyt ensi silmäyksellä, piti kuitenkin kätilön mieliksi esittää. Vauva oli kyllä söpö, mutta en muista tunteneeni sen kummempia.

Rakkaus lasta kohtaan kasvoi pikkuhiljaa ja se onkin yksi yllättävimpiä asioita äitiydessä: miten paljon voikaan jotakuta rakastaa! Lapseni on maailman tärkein ihminen minulle.

Toinen mikä yllätti, oli huolen määrä. Onkohan vauvalla kaikki hyvin, kiusataankohan sitä koulussa, millaiset välit meillä on aikuisena jne. Lista on loputon

Maidon noususta ei kukaan kertonut mitään. Luulin että tissit räjähtää ja kivut oli ihan kamalat. Imetyskin pelotti kun rintaan koskeminen sattui, onneksi vauva sentään oppi suht helposti oikean imuotteen.

Toivottavasti saan kokea tuon kaiken vielä joskus uudestaan <3 ja seuraavalla kerralla en aio huolestua, jos en kerrasta rakastu vauvaan.

 

Se etten osaakaan olla edes omien ihanteiden mukainen täydellinen äiti. Tai no en mä tiedä onko se päässyt yllättämään varsinaisesti, pikkuhiljaa sen on alusta asti päässyt huomaamaan.

Seki yllätti, ettei nännit mennykään rikki eikä muutenkaan misään isompia kipuja tullu. Yllätti myös se, että voi säästyä ilman rintatulehduksia.