Mikä yllätti eniten äitiydessä?

Sen rakkauden määrän sanoisin miekin. Toisaalta sekin miten helposti se vauvanhoito kävi, toisaalta taas se huonommuuden tunne, ettei ole tarpeeksi tai tee tarpeeksi hyvin asioita lapsen kannalta..etenkin jos sattuu unohtamaan jotain.

 

Se yllätti, miten painava vastuu toisesta ihmisestä on. Miten sitä nuhaisen vauvan hengitystä on pakko vahtia koko ajan. Ja miten kaikki maailman pandemiat ahdistaa. Halu pitää lapsi terveenä on suunnaton.

 

Tota... mua ei lapsensaamisessä ja äitiydessä yllättänyt mikään. Tai näin jälkeen päin , se kai on yllättävää ettei mikään oikeastaan yllättänyt. Kaikki tuntui vain niin luonnolliselta ja oikealta. Hmm.... Outoa?

 

Huolehtiminen. Siis se että olen koko ajan huolissaan onko vauvalla kaikki hyvin.

T. Äitinä nyt 3viikkoa

 

Tota... mua ei lapsensaamisessä ja äitiydessä yllättänyt mikään. Tai näin jälkeen päin , se kai on yllättävää ettei mikään oikeastaan yllättänyt. Kaikki tuntui vain niin luonnolliselta ja oikealta. Hmm.... Outoa?

Samanlaiset ajatukset minullakin.

 

-Synnytksessä yllätti se, miten oma kroppa otti ohjat käteen ja tiesi mitä pitää tehdä

-Ensimmäiset 1-2 viikkoa kärsin babybluesista, tämä yllätti koska raskausaikan minulla ei ollut kertaakan mielialavaihteluita

-vauvan helppous

-nukahtamisen vaikeus vauvalla

-vauva imi ekat 2kk tissiä lähes jatkuvasti, en arvannut paljon vuorokaudesta imetys vie aikaa. Myös imetyskipu tuli yllätyksenä

-vauva-aikana saa nukuttua, vaikkakin katkonaisesti. Mutta ne ollut/ole kävelevä zombie, kuten etukäteen pelkäsin

-vauvan ruokailu, varsinkin sormiruokailu on TODELLA sotkuista

-Miten touhukas vauva voi olla. Meillä poika on välillä kuin pikakelauksella. Tulee ihan mieleen Todella ylivilkas ADHD lapsi, joka ei ole hetkeäkään paikallaan. Mielikuvissani vauvat makoilivat kivasti matolla ja tutkivat leluja rauhallisesti. Meillä meininki on välillä ihan päätöntä.


Minua ei taas yllättänyt äidin rakkaus tai vastuu mitä monet ovat maininneet. Itsellä rakkaus syttyi vähitellen. Tiesin että se voi tulla rytinällä tai hitaasti, joten en ottanut siitä stressiä. Vastuuseen olin varautunut etukäteen, se tuntui täysin luotevalta ja itsestään selvästä. Välillä toki rankalta, mutta kuitenkin asiaankuuluvalta.

 

Se, miten yksin loppujen lopuksi jäikään. Se, että parisuhde meni päin persettä pitkän aikaa ennen kuin korjaantui normaaliksi. Se, että oma persoonallisuus tuntuu jotenkin häipyneen (ja tämä on hyvä asia!) koska vauva vie ns. kaiken. Ja tietenkin rakkauden määrä. Korjaa miltei kaikki yllätykset ja ongelmat

 

Se kun helposta, perustyytyväisestä, hyvin nukkuvasta ja syövästä vauvasta kehittyi 2 vuoden ikään mennessä todella haastava uhmaikäinen. Koska vauva-aika oli ollut niin helppo, uhmaikä jossa kaikesta mahdollisesta väännettiin (ja väännetään edelleen) monta kertaa päivässä, tuli vähän kuin puun takaa.

Heh, näinpä.


Vauva-aikana minut yllätti se, että
- vauva voi nukkua yöt läpeensä suunnilleen synnäriltä saakka
- vauva voi olla tyytyväinen ihan kaikkialla
- miten paljon ihminen voikin stressata pelkkää neuvolaan lähtemistä ekat kuukaudet
- miten avuton olo voi olla, jos vauvalla epäillään jotain epänormaalia
- äidinrakkaus ei vyörynytkään ylitseni heti vauvan synnyttyä, vaan kasvoi pikkuhiljaa ajan kanssa (lapsettomuustausta meilläkin)
- miten ehdoton olin rajojeni kanssa ja suorastaan ärsyynnyin esim. omasta äidistäni, joka mielestäni tunki liikaa minun ja vauvan väliin



Toisen lapsen synnyttyä minut yllätti se, että
- miten paljon rennompi sitä osaa olla
- toinenkin lapsi voi olla yhtä hyvä nukkuja ja yhtä tyytyväinen kuin ensimmäinen
- miten ihanaa on saada se aiemmin niin "ärsyttävä" äitini apuun, kun olen lasten kanssa kaksin

 

Kyllä munkin on pakko sanoa, että eniten yllätti se rakkauden määrä.
Ja ehkä enempi vielä se, kuinka se rakkaus kasvaa koko ajan, vaikka luulee ettei enempää voi.
Samalla tuohon rakkauteen kuuluu se kamala huoli, on hämmentävää kuinka sitä voikaan pelätä niin paljon toisen puolesta että itseään koskee. Ja se avuttomuus, vaikka kaikkesi teet, niin silti se lapsi voi sairastua/kuolla ja pelkkä sen ajatteleminen on hirveää.

 

- ensimmäisen lapsen kohdalla yllätti maidon tulon runsaus, sänky melkein lainehti maidosta yön jälkeen. vauvan helppous yllätti, ei itkenyt juuri koskaan

- toisen lapsen kohdalla yllätti eniten se, että toista lasta voi raKASTAA vähintään yhtä paljon kuin ekaa

- kolmannen lapsen kohdalla yllätti se, että kärsivällisyys kasvaa ja lapset kasvattavat äitiä ihmisenä

- nyt kun vanhin on 6v ja nuorin 1.8v yllätys on ollut, miten kauan ihmislapsi tarvitseekaan äitiä monessa päivittäisessä toiminnassa ja miten paljon aikaa lasten -ja kodinhoito viekään.

 

Mua yllätti se, kuinka paljon ahdisti se sitovuus. Rakkauden määrä ei yllättänyt, sen olin kokenut jo, kun lapsi polski vatsassani. Sen voisin sanoa, että nämä haastavimmat mukelot ovat sellaisia tulevaisuuden toivoja! Tämä vaativin lapsi on niiin kiva, ystävällinen, lahjakas..ja kaikkea. Siis aikuinen jo..pikku vaatijani.

 

[QUOTE="jebu";28716620]Oletko lukenut lapsettomien foorumeita? Siellä on vähän väliä paasausta "Miten jotkut kehtaa valittaa, kun ne on sentään saaneet LAPSEN, siis jos mä saan oman niin en kyllä ikinä koskaan valita mistään ja olen hymy huulessa vaikka nukkumatta seuraavat 18 v". Monelle se todellisuus sitten iskee naamaan kovaa kun kaikki ei olekaan niin auvoa ja siinä sitä sitten ollaan, toivottavasti eivät enää siinä vaiheessa muista entisiä puheitaan.[/QUOTE]

No niinpä niin. Olen sillä palstalla ollut vuodet. Enpä ole näin kärjistettyä sontaa ikinä siellä lukenut.

Oletko itse kärsinyt vuosien lapsettomuudesta?
Tai ylipäätään mistään mikä muille on helppoa ja itsestäänselvyys?

Voinpa sanoa että kun vuosien lapsettomuuden jälkeen vihdoin olin raskaana oli aivan järkyttävää lukea muiden "normaalien" odottajien raskausajan tilityksiä. Eipä tarvinnut odottajien palstalla tuhlata aikaansa.

Ja juu, mun vauva on vasta 6kk ja joka minuutti on ollut puhdasta onnea.

Alkuperäiseen kysymykseen : kuinka meistä kahdesta on tullut perhe.

 

[QUOTE="äityli";28719230]-
- nyt kun vanhin on 6v ja nuorin 1.8v yllätys on ollut, miten kauan ihmislapsi tarvitseekaan äitiä monessa päivittäisessä toiminnassa ja miten paljon aikaa lasten -ja kodinhoito viekään.[/QUOTE]

Sama täällä. Minun molemmat lapseni olivat tosi helppoja vauvoja, mutta nyt 4- ja 2-vuotiaina meno on kyllä melkoista ja koti jatkuvassa kaaoksessa. Vauva-aika oli meillä tosi helppoa verrattuna tähän uhma- ja leikki-ikään. Kyllä 4-vuotiaskin tarvitsee valvontaa, ja ainakin meillä joka asiasta (hampaiden pesu, lelujen siivous, vaatteiden pukeminen, ulos lähtö jne.) väännetään ja jankataan ja väännetään vielä vähän lisää.

Ehkäpä helpottuu sitten kun ovat 7- ja 5-vuotiaita.

 

Paljon samoja,mitä edellä on jo mainittu..Se rakkauden määrä,jokaista lasta kohtaan.Ja kun oon ollut aiemmin hiljanen hissukkatossukka-minusta löytyy leijonaemo tarvittaessa-"koske mun lapseen,ja sulta katoo joku raaja"..Viimenen laps on ns. erityislapsi(dysfasia,dyspraksia,hienomotoriikkaongelmaa,kipuherkkyys,ääniherkkyys..) niin hänen asioiden kanssa olen joutunut tappelemaan "kynnet verillä",kunnes saimme aivan ihanan tulkkipalvelukeskuksen määräämän avustajan <3 asiat selvisi helpommin..