Miksi YHlla ajatellaan olevan rankkaa?

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

Ei se ihan noinkaan mene. Minulla on aina ollut suhteissa ihan tarpeeksi omaa aikaa ja olen eronnut vain sen takia, että parisuhde ei ole toiminut. En kaipaisi lapsistani niin pitkiä eroja, mitä isällään ovat.

Mikäli oikein ymmärsin sä hyppäsit heti uuteen suhteeseen eli sulla on ollut siinä toinen aikuinen kuitenkin tukena etkä ole ollut totaalisesti lasten kanssa yksin.Kattellaan vuosi pari niin että olet lasten kanssa ihan yksin,ehkä sit ymmärrät että joskus voi olla oikeesti raskasta.Vaikkei muusta niin silkasta fyysisestä väsymyksestä.

 

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

Ei se ihan noinkaan mene. Minulla on aina ollut suhteissa ihan tarpeeksi omaa aikaa ja olen eronnut vain sen takia, että parisuhde ei ole toiminut. En kaipaisi lapsistani niin pitkiä eroja, mitä isällään ovat.

Mikäli oikein ymmärsin sä hyppäsit heti uuteen suhteeseen eli sulla on ollut siinä toinen aikuinen kuitenkin tukena etkä ole ollut totaalisesti lasten kanssa yksin.Kattellaan vuosi pari niin että olet lasten kanssa ihan yksin,ehkä sit ymmärrät että joskus voi olla oikeesti raskasta.Vaikkei muusta niin silkasta fyysisestä väsymyksestä.

Varmasti joskus onkin raskasta, esim. kun on itse kipeänä ja pitää hoitaa lapset. Mutta onneksi flunssakin iskee yleensä vain sen kerran vuodessa. Onhan minulla toki krooninen sairauskin, jossa tosin tällä hetkellä hyvä ennuste tulevan suhteen, toivon todella ettei se ala oikutella. Mutta onneksi lapsilla on olemassa ne isät, joilta saa tiukan paikan tullenkin "hoitoapua" (eihän isä hoitaja ole..)

Itse lähinnä ajattelin sitä tavallisessa arjessa jaksamista, kun monet ihmettelevät miten sitä yksin jaksaa. Mielenkiinnolla odotan uudessa neuvolassa käymistä ja mahdollisia tenttaamisia arjessa jaksamisesta..

 

Mikä on kenellekin rankkaa? Kuka sen määrittää, miten joku toinen kokee oman tilanteensa? Mikä on toiselle rankkaa, saattaa jollekin toiselle olla maailman luonnollisin tilanne. Ei kai ole olemassakaan - tämän palstan kovasti tasapäistävästä rummutuksesta huolimatta - mitään yh:n muottia, johon jokainen tämän maan yksinhuoltajaäiti mahtuisi.

Esim. meillä lapset ei todellakaan käy isällään säännöllisesti, eivät ole ikinä käyneet. Se tosin ei johdu huonoista väleistä, vaan pitkästä välimatkasta ja isän viikonloppupainotteisista töistä versus lasten koulusta. Isä kyllä kyläilee meillä säännöllisen epäsäännöllisesti kun töiltään ehtii, mutta onko se sama asia? Ei.

En silti ole koskaan kokenut elämäni olevan mitenkään erityisen rankkaa. Minä klaaraan monet perinteiset miesten työt paremmin kuin peruslaiska kaksilahkeinen. Lapseni ovat olleet aina kohtuullisen terveitä, edes perinteisiä korvatulehduksia ei meillä ole tunnettu. Turvaverkko on isän poissaolosta huolimatta kunnossa. Taloudellisesti on välillä ollut tiukkaa, ainakin jos vertaa kahden työssäkäyvän palkkapusseihin, mutta aina on pärjätty eikä mitään ole puuttunut, eikä puutu.

Mitäkö siis olen aika-ajoin kaivannut? Tasavertaista kumppania ja kasvattajaa, vastuun jakajaa ja kantajaa. Sitä rakasta ihmistä jolle voi illalla nukkumaan mennessä avautua ja jonka kainaloon käpertyä kun on ollut huono päivä. Ystävät eivät aja samaa asiaa, vaikka niitäkin on onnekseni elämässäni aina ollut, ja toivottavasti he pysyvät mukana hamaan loppuun asti.

Sitä minä olen joskus kaivannut. Mutta onko minulla ollut eritysien rankkaa siksi, että olen yh? Ei oikeastaan.

 

ja ei todellakaan tietoakaan omista viikonloppu vapaista tai muistakaan vapaista. Nyt kun lapset ovat isoja ja olen edelleen yh, kaikki se aika silloin tuntui vaivan arvoiselta.
Olen saanut elää lasten kanssa omaa ihanaa elämää, rankkaa ollut ja tulee varmaan olemaankin, mut nyt pääsee jo joskus johonkin. eli, ei lapsenvahtipulmia.
Tsemppiä kaikille tuossa asemassa nyt oleville, äkkiä se helpottaa

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

No minä olen yh, mutta en todellakaan tiedä mitä näillä tarkoitat! Soitan aina lasten isälle, jos lapsilla on huolia, suruja, iloja tms ja pystymme hyvin jakamaan ne asiat! Ja lasten isän lisäksi tietysti muut meille läheiset aikuiset.

Peesi.
=)

 

Suurimmalla osalla lapset kuitenkin käyvät isällään. Silloinhan aikaa on itselleen enemmän kuin edes tarvitsisi.. :| Arjen hoito on monelle naiselle tuttua, etenkin jos on ollut kotiäitinä. Ihan yleisellä tasolla mietin, mikä siinä on sen ajattelutavan logiikka. Johtuuko se vain siitä, että suurin osa ihmisistä ei osaa nauttia elämästä ilman parisuhdetta ja tästä johtuen, ei niinkään arjen hoitamisesta, ajatellaan että YHlla on rankkaa?

Pohtii 3- ja kohta 1-vuotiaan (tällä hetkellä koti- ) äiti.

kyllä kai se vanhemmuus on rankkaa suurimmalle osalle, oli yksin tai kaksin.
mieti nyt van jos olisit sinkku, kävisit vaan töissä 8 tuntia ja lopun aikaa voisit samoilla metsissä, makoila, vahdata telkkaria, syödä, tehdä mitä huvittaa ja milloin.
nyt on loppuelämä vanhempainiltaa, kirjojen päällystämistä, harrastuksiin vientiä, terveellisen ruoan laittamista joka päivä (kotiäitnä koko ajan, työssäkäyvänä kerran päivässä), jne jne jne työlista on loputon.

 

Itse olen totaali-yh. En koe arkea mitenkään erityisen raskaaksi, paitsi sillon ku sairastetaan.
Mulla on kuitenkin todella hyvä tukiverkko mun vanhemmista ja sisaruksista. Saan vapaaillan ku siltä tuntuu (en ole kova baarissa kulkija, ehkä kerran kahdessa kk käyn jossain) ja poika pääsee hoitoon mummulaan ku mulla on koulua (2-3 iltaa viikossa).

Mun mies on kuollut, joten pahinta tässä on se ikävä ja se, et osaan kuvitella kuinka hyvä isä mieheni olisi ollut ja minkälaista meijän elämä ois jos kaikki ois menny hyvin.

Sinänsä taas helpoksi tunnen tässä tilanteessa sen, et mun ei tartte aatella kenenkään muun tunteita ja asioita, muuta kuin itseni ja poikani. Monesti kun kuuntelen ystävieni juttuja parisuhteestaan (ja täältä plussalta lukiessani) niin aattelen et thank god, mun ei tartte kestää tollasta. Uutta parisuhdetta en enää halua.

 

Suurimmalla osalla lapset kuitenkin käyvät isällään. Silloinhan aikaa on itselleen enemmän kuin edes tarvitsisi.. :| Arjen hoito on monelle naiselle tuttua, etenkin jos on ollut kotiäitinä. Ihan yleisellä tasolla mietin, mikä siinä on sen ajattelutavan logiikka. Johtuuko se vain siitä, että suurin osa ihmisistä ei osaa nauttia elämästä ilman parisuhdetta ja tästä johtuen, ei niinkään arjen hoitamisesta, ajatellaan että YHlla on rankkaa?

Pohtii 3- ja kohta 1-vuotiaan (tällä hetkellä koti- ) äiti.

kyllä kai se vanhemmuus on rankkaa suurimmalle osalle, oli yksin tai kaksin.
mieti nyt van jos olisit sinkku, kävisit vaan töissä 8 tuntia ja lopun aikaa voisit samoilla metsissä, makoila, vahdata telkkaria, syödä, tehdä mitä huvittaa ja milloin.
nyt on loppuelämä vanhempainiltaa, kirjojen päällystämistä, harrastuksiin vientiä, terveellisen ruoan laittamista joka päivä (kotiäitnä koko ajan, työssäkäyvänä kerran päivässä), jne jne jne työlista on loputon.

Olen ollut monta vuotta sinkku ennen lasten hankintaa ja kyllä se aika ehti käydä silloin pitkäksi. Lasten kanssa on ihanaa, miten päivät kulkevat mukavasti eteenpäin

 

no kait siinä oli ainakin mun kohalla rankkaa se että hoidin pojan päivisin kotona, yöllä olen töissä.. no en kuitenkaan joka yö mut kuitenkin.. valvon 24-28 tuntia niin päivinä kun menen töihin ja nukun sitten seuraavana päivänä 4-5 tuntia.. jos pojalla on levottomia öitä niin joudun siltikin hoitamaan kaiken päivällä yksin... jos mä olen kipeä niin hoidan pojan yksin, maksan kaiken yksin.. poika käy isällään n.7vrk kk, mutta usein olen itse silloin töissä.. nyt siis olen suhteessa jossa mies auttaa noissa jutuissa, mutta koska ei ole oma lapsi niin kyllä mä olen vetovastuussa silti eli helpompaa mulla nyt on kuin silloin kun olin ihan oikeasti yh

 

On se rankkaa, ei ole sitä tukea olemassa silloin kun on sellainen kova väsymys. Sellainen väsymys joka iskee yleensä myöhään illalla, kun lapset on nukkumassa ja ne tiskit pitäisi vielä jaksaa tiskata tai vaatteet viikkailla.
Se tuntui myös niin pahalta, kun ei ollut sitä jolle hihkaista kun vauva teki jonkun uuden asian. Se on erilaista napata puhelin ja soittaa niinkin hölmöä asiaa kuin eka pissa potassa. Kun jollekin pitää saada nuokin kerrottua, ainakin minun.

Tuli jotenkin tosi surullinen mieli tästä. Noin itsekin ajattelisin että mies aidosti haluaa tietää siitä lapsen ekasta pissasta, eikä varmasti yhdelläkään kaverilla oikeasti kiinnosta, vaikka kohteliaisuudesta kehuisivatkin reipasta lasta.

 

On se rankkaa, ei ole sitä tukea olemassa silloin kun on sellainen kova väsymys. Sellainen väsymys joka iskee yleensä myöhään illalla, kun lapset on nukkumassa ja ne tiskit pitäisi vielä jaksaa tiskata tai vaatteet viikkailla.
Se tuntui myös niin pahalta, kun ei ollut sitä jolle hihkaista kun vauva teki jonkun uuden asian. Se on erilaista napata puhelin ja soittaa niinkin hölmöä asiaa kuin eka pissa potassa. Kun jollekin pitää saada nuokin kerrottua, ainakin minun.

Tuli jotenkin tosi surullinen mieli tästä. Noin itsekin ajattelisin että mies aidosti haluaa tietää siitä lapsen ekasta pissasta, eikä varmasti yhdelläkään kaverilla oikeasti kiinnosta, vaikka kohteliaisuudesta kehuisivatkin reipasta lasta.

Minulla on läheisiä ystäviä, joilla on itselläänkin lapsia ja uskon, että molemmat aidosti nautimme kokemusten jakamisesta keskenämme

 

Olen yh ja raskainta on juuri se kun ei voi jakaa ilot ja murheet lapsista toisen kanssa päivittäin.

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

Mä meinasin vastata suunnileen samaa. Tai lähinnä, että kelle muulle kehuu lasta oikein urakalla, ku sille isälle. Muutenhan se on vouhottamista, ylpeilyä.

Kyllä omille ja isän vanhemmille totta kai vouhotan lapsistani. Mutta ei se ole sama asia.

Elikkä tämän asian mä oon kokenu tosiaan rankimmaks yh:na.

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

Eikö? Luokittelisin kyllä ystävät ja kaverit noitten hetkien jakamiseen

Ei se ole sama asia, kuin puoliso. Ei lähellekään.

 

Ei kaikki sitä vapaa-aikaakaan saa yh:na. Meidän isä ei halunnut ottaa meitä luokseen vaikka yhteishuoltajuus ja tapaamisajat paperilla olivatkin. Milläs pakotat? Meidän äidillä ei siis vapaa- aikaa meistä juurikaan ollut. Ja silloin jos meidät vanhimmat lapset sai isän luokse, niin hän ei nuorinta suostunut ottamaan ollenkaan, kun ei uskonut omaksi lapsekseen (vuosia myöhemmin tehtiin isyystesti). Uskon kyllä että rankkaa on ollut, kun eivät isän kanssa ole puheväleissä olleet ollenkaan.

 

Olen yh ja raskainta on juuri se kun ei voi jakaa ilot ja murheet lapsista toisen kanssa päivittäin.

Juuri noin minäkin asian koin, kun olin yh. Sitä tunnetta ei koskaan unohda. Niitä monia yksinäisiä iltoja, pahimpia ne olivat kesäisin. Vihasin etenkin vappua. Silloin kaikki tuntui tosi irvokkaalta...

 

Minulla on läheisiä ystäviä, joilla on itselläänkin lapsia ja uskon, että molemmat aidosti nautimme kokemusten jakamisesta keskenämme

En epäile hetkeäkään ettettekö läheisten ystäviesi kanssa aidosti nauttisi kokemusten jakamisesta keskenänne, mutta eihän se nyt siltikään ole jumalauta lähellekään sama asia! Tai sitten et ole ikinä kunnolla kokenut sitä, mitä se voi parisuhteessa isän ja äidin, miehen ja naisen, kahden tasavertaisen kumppanin välillä oikeasti ja parhaimmillaan olla.

 

mulla oli rankkaa. poika oli4kk kun jäin yksin. pojan isää ei kiinnostanut lapsi. äiti sairastu pahasti, hoidin äidin asioita ja autoin kaiken muun ohella veljeä maatilan töissä kun jäi tilalle yksin kun äiti sairastui ja joutu sairaalaan.
rankkaa oli. omaa aikaa ei ollu...

 

Mulla on ystävä joka on yh ja hän saa muksunsa joka viikonloppu isälleen
Minä olin aikoinani yh ja lapseni isä ei kiinnostunut yhtään lapsestaan,lapsen isän äiti(mummo ) halusi hoitaa lasta VAIN jos minä olin mukana yökylässä....
Minulla on erityislapsi ja ei ainakaan 13v sitten tarjottu mitään tukiperheitä mitä kuulen nykyään olevan jopa normaalien lapsien yh vanhemmille.

 

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

Mä olen huomannut että nykyaikana ihmisille parisuhteet on ns kertakäyttö kamaa. Löydetään kumppani, hankkiudutaan raskaaksi, huomataan että ei tää ole sitä mitä kuvittelin ja erotaan. Ja muutaman kuukauden jälkeen alkaa sama rumba uuden partnerin kanssa. Eli ei kyetä sitoutumaan lasten tuomaan muutokseen.
*hieman avauksen vierestä*

 

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

Jotkut tekevät näin ihan hyvästä syystä. Mun mielestä onkin väärin, jos perheessä äiti tekee KAIKEN. Käy töissä, käy kaupassa, tekee ruuan ja siivoaa. Vie lapset hoitoon ja hakee sieltä. Järjestää joulun ja synttärit jne. Nukuttaa, herättää, pukee. Hoitaa yövalvomiset ja sairaat lapset. Tällöin sitä omaa aikaa todella ei ole ja yksinhuoltajana voi tietyllä tapaa ollakin helpompaa, jos lasten isä sitten ottaa niitä muksuja luokseen säännöllisesti (plus ei ole vittuilemassa koko ajan siinä vieressä... ) Mutta normaalissa suhteessa asiat ei ole näin ja omaa aikaa saa silloin kun sitä tarvitsee.

Siis AAMEN! Juuri tästä syystä olen pian itsekin yh!

 

Minulla on läheisiä ystäviä, joilla on itselläänkin lapsia ja uskon, että molemmat aidosti nautimme kokemusten jakamisesta keskenämme

En epäile hetkeäkään ettettekö läheisten ystäviesi kanssa aidosti nauttisi kokemusten jakamisesta keskenänne, mutta eihän se nyt siltikään ole jumalauta lähellekään sama asia! Tai sitten et ole ikinä kunnolla kokenut sitä, mitä se voi parisuhteessa isän ja äidin, miehen ja naisen, kahden tasavertaisen kumppanin välillä oikeasti ja parhaimmillaan olla.

Juuri noin sanovat munkin yh-ystävät, joilla ei kumminkaan varsinaisesti ole erityisen rankkaa. Lähes kaikki ovat tyytyväisiä elämäänsä ja suurimmalla osalla lasten isä on hyvin mukana kuvioissa.
Muutama sellainen on myös, joka ei ole lasten isän kanssa missään tekemisissä ja he valittelevat itse että välillä on rankkaa.

 

Minä olen nykyään totaaliyh. Vaikka ei mitään omaa aikaa olekkaan, niin huomattavasti vähemmän rankkaa tää on, kuin sillon kun oli se iso karvapersekin huollettavana. Minä olen onnellinen. Ollut jo vuosia

 

Minä olen nykyään totaaliyh. Vaikka ei mitään omaa aikaa olekkaan, niin huomattavasti vähemmän rankkaa tää on, kuin sillon kun oli se iso karvapersekin huollettavana. Minä olen onnellinen. Ollut jo vuosia

Aamen tällekin!

 

No, itse olen ollut yh vasta 3kk, yllättäen mies päätti ja jätti perheensä. Ekaan kuukauteen ei käynyt kertaakaan katsomassa lapsia, nyt on sitten joka toinen viikonloppu ja yks parituntinen kerran viikossa. Ei suostu pitämään arki-iltana kuin sen 2 tuntia, kiire omille menoille...

Mutta kyllä mulla on rankkaa.. 3 lasta, käyn töissä, vien ne hoitoon, hoidan kodin, myös kaikki "miesten" työt... Toki nuo viikonloput on ihania kun saa nukkua, mutta emmä osaa ajatella, että mä olisin jotenkin onnekas, kun mulla on vapaata.

Samoin mä kaipaan sitä toista puoliskoa, joka on aidosti kiinnostunut lasten asioista. Nuorin oppii koko ajan enemmän puhumaan. Olisi niin kiva jakaa se jonkun kanssa heti. Miehen kanssa ei ainakaan tällä hetkellä voi jakaa yhtään mitään, elää nyt niin omassa maailmassa, johon hädintuskin mahtuu lapset .

Toivon kovasti, että tilanne muuttuisi ja vaikka rankkaa tämä on, niin ei niin rankkaa, kuin mitä olisi voinut kuvitella!