Miksi YHlla ajatellaan olevan rankkaa?

ja ei todellakaan tietoakaan omista viikonloppu vapaista tai muistakaan vapaista. Nyt kun lapset ovat isoja ja olen edelleen yh, kaikki se aika silloin tuntui vaivan arvoiselta.
Olen saanut elää lasten kanssa omaa ihanaa elämää, rankkaa ollut ja tulee varmaan olemaankin, mut nyt pääsee jo joskus johonkin. eli, ei lapsenvahtipulmia.
Tsemppiä kaikille tuossa asemassa nyt oleville, äkkiä se helpottaa

Kiitos! Ihanaa tämä on, mutta on se rankkaakin olla yksin pienen kanssa. Rankaksi tekee nuo monen mainitsemat asiat ja se, ettei vauva tapaa isäänsä lainkaan. Pian helpottaa ja silloin varmasti huomaa, että kaikki on ollut tämän uhrautumisen arvoista.

 

Mä oon varmaan aika ylpeä, ja olenkin. En ole koskaan valittanut, että yh:na olisi varsinaisesti rankkaa. Tosin mä olin yh jo miehenkin läsnäollessa, tai kun se oli siis vielä aviomies, läsnähän se ei oikein ollut ikinä.

Nyt mulla on uus suhde ja uus mies (ollut jo pitkään) ja meillä on kaks yhteistä lasta. Olen edelleenkin tavallaan yh (mutta se on omaa syytäni, oon aikamoinen päällepäsmäri...).
Mutta voinpahan ainaki rauhassa vouhottaa meän lapsista.

Edellisen liiton lapsistaki kyllä vouhotan, mutta ei se ole sama, ku että niiden isälle vouhottas. Ja isänsä taas ottaisi vouhottamiset, että kehuisin itseäni... huoh.

Jos nyt joku käsitti yhtään mitään

 

Jaksamatta lukea kaikkia vastauksia vastaan vaan suoraan, et itse olen ajatellut, että kyllä yh:na mahtais olla rankkaa, jos oisin aina vastuussa yksin tuosta. Nyt on niin helppoa, kun voin kuitenkin sanoa toiselle, että haetko sen maidon mulle tai vietkö tutin valmiiksi sänkyyn tai käytkö nukuttamassa/kurkkaamassa vauvaa jne. Pieniä asioita, mutta joka päivä ja monta kertaa päivässä.

Kyllähän noista itse selviää, mut kyllä oon ajatellu, että helpottaa, kun huonommin nukutun yön jälkeen toinen voi hoitaa aamusta vauvan ja saa nukkua vähän pidempään. B) Jos ois yh, ei auttais ku kömpiä ylös vain.

 

Ystäväni on (totaali)yh, minä en. Ollaan pohdittu näitä. Ja kyllähän tää varmaan riippuu ihan siitä, miten kumpainenkin tilanne toimii. Mulla mies ei juuri auta missään, etenkään ei voi jakaa mitään väsymystä hänen kanssaan, kun se ois vaan turhaa valittamista. Koen useinkin, et pärjäisin paremmin itsekseen, ois yksi "lapsi" vähemmän, kenen jälkiä siivota... Lapset ois sit myös isällään, "pakosta", nyt aika harvoin (no en oikeestaan koskaan) saan omaa aikaa...

 

Ystäväni on (totaali)yh, minä en. Ollaan pohdittu näitä. Ja kyllähän tää varmaan riippuu ihan siitä, miten kumpainenkin tilanne toimii. Mulla mies ei juuri auta missään, etenkään ei voi jakaa mitään väsymystä hänen kanssaan, kun se ois vaan turhaa valittamista. Koen useinkin, et pärjäisin paremmin itsekseen, ois yksi "lapsi" vähemmän, kenen jälkiä siivota... Lapset ois sit myös isällään, "pakosta", nyt aika harvoin (no en oikeestaan koskaan) saan omaa aikaa...

niin, onhan esim 1 lapsen yh:lla aika vähän hommaa kuitenkin. jos mies tekee vaan palkkatyön, on neli-viisihenkisen perheen pyörittämisessä iso työ ruoanlaittoineen ja siivouksineen

 

Olen totaaliyh ja pahinta on juuri se, ettei ketään muu ole ollut jakamassa niitä hyviä hetkiä. Kun olisi ollut joku, joka olisi ihastellut ihan vain sitä, että lapsi on olemassa. Huonoina hetkinä olisi taas mukavaa, että joku olisi tukemassa.

Usein kaipaan ihan sitä, että joku muu päättäisi. Jakaisi vastuuta.

Mitään ns. omaa aikaa en kaipaa. Työ on kai sitä.
Parasta aikaa olivat kotiäitivuodet. Kun alkoi juokseminen töiden japäiväodin välillä arki muuttui huomattavasti rankemmaksi. Surettaa ne lapsen pitkät päivät ja heittely milloin kenenkin hoitoon päiväkodin jälkeen, kun en itse ehdi hakemaan.
Kotiäitivuosina yksinhuoltajaelämä oli tosiaan helppoa. Ei tarvinnut ajatella ketään muuta kuin itseä ja lasta, sai laatia aikataulut itse.

Ei elämäni ole erityisen rankkaa, ei meillä vaikeuksia ole eikä surujakaan tällä hetkellä.
Jos arkea olisi jakamassa toinen aikuinen olisi elämä kuitenkin helpompaa, siksi voin ajatella, että yksinhuoltajana on "rankkaa". Rankempaa kuin parisuhteessa olevalla samassa elämäntilanteessa.

 

Olen totaaliyh ja pahinta on juuri se, ettei ketään muu ole ollut jakamassa niitä hyviä hetkiä. Kun olisi ollut joku, joka olisi ihastellut ihan vain sitä, että lapsi on olemassa. Huonoina hetkinä olisi taas mukavaa, että joku olisi tukemassa.

Usein kaipaan ihan sitä, että joku muu päättäisi. Jakaisi vastuuta.

Mitään ns. omaa aikaa en kaipaa. Työ on kai sitä.
Parasta aikaa olivat kotiäitivuodet. Kun alkoi juokseminen töiden japäiväodin välillä arki muuttui huomattavasti rankemmaksi. Surettaa ne lapsen pitkät päivät ja heittely milloin kenenkin hoitoon päiväkodin jälkeen, kun en itse ehdi hakemaan.
Kotiäitivuosina yksinhuoltajaelämä oli tosiaan helppoa. Ei tarvinnut ajatella ketään muuta kuin itseä ja lasta, sai laatia aikataulut itse.

Ei elämäni ole erityisen rankkaa, ei meillä vaikeuksia ole eikä surujakaan tällä hetkellä.
Jos arkea olisi jakamassa toinen aikuinen olisi elämä kuitenkin helpompaa, siksi voin ajatella, että yksinhuoltajana on "rankkaa". Rankempaa kuin parisuhteessa olevalla samassa elämäntilanteessa.

minusta kuulostaa helpolta elämäsi. vaikka meitä on kaksi, on pakko ehtiä itse hakemaan, ei ole tukiverkkoja hakemaan lapsia tai hoitamaan, vaan se on aina minä (mies tekee pitempää päivää töissä)

 

no sellaiset pikkujutut tuli itellä huomattuu, et kukaan ei katso lastesi perään kun haluat käydä suihkussa tai paskalla meneekin hieman pidempään, sulla ei ole sitä toista aikuista auttamassa kun oot sairaana ja tarvitset lepoa, kaikki kotihommat on muutenkin tehtävä yksin, myös ne "miestenhommat" siis...
en välttämättä sano et se on rankkaa, mut auttajaa oisin toisinaan kaivannut eri tilanteisiin.

Juuri näin. "Miestenhommat" Sitä on joutunu ite opettelemaan, mutta kun ei vaan kaikkia voi osata, huoh.

Ja mä en jaksa sitä, että yh:n lapset on muka joka toinen viikonloppu isällään. Mä tunnen aika monta yksinhuoltajaa ja kenelläkään näin ei todellakaan ole.

 

no sellaiset pikkujutut tuli itellä huomattuu, et kukaan ei katso lastesi perään kun haluat käydä suihkussa tai paskalla meneekin hieman pidempään, sulla ei ole sitä toista aikuista auttamassa kun oot sairaana ja tarvitset lepoa, kaikki kotihommat on muutenkin tehtävä yksin, myös ne "miestenhommat" siis...
en välttämättä sano et se on rankkaa, mut auttajaa oisin toisinaan kaivannut eri tilanteisiin.

Juuri näin. "Miestenhommat" Sitä on joutunu ite opettelemaan, mutta kun ei vaan kaikkia voi osata, huoh.

Ja mä en jaksa sitä, että yh:n lapset on muka joka toinen viikonloppu isällään. Mä tunnen aika monta yksinhuoltajaa ja kenelläkään näin ei todellakaan ole.

meillä todennäköisesti sukulaiset (äitini ym) "adoptoisivat" lapseni jos jäisin yksin. tällä hetkellä tuskin näkevät. arkailevat miestä.

 

Olen totaaliyh ja pahinta on juuri se, ettei ketään muu ole ollut jakamassa niitä hyviä hetkiä. Kun olisi ollut joku, joka olisi ihastellut ihan vain sitä, että lapsi on olemassa. Huonoina hetkinä olisi taas mukavaa, että joku olisi tukemassa.

Usein kaipaan ihan sitä, että joku muu päättäisi. Jakaisi vastuuta.

Mitään ns. omaa aikaa en kaipaa. Työ on kai sitä.
Parasta aikaa olivat kotiäitivuodet. Kun alkoi juokseminen töiden japäiväodin välillä arki muuttui huomattavasti rankemmaksi. Surettaa ne lapsen pitkät päivät ja heittely milloin kenenkin hoitoon päiväkodin jälkeen, kun en itse ehdi hakemaan.
Kotiäitivuosina yksinhuoltajaelämä oli tosiaan helppoa. Ei tarvinnut ajatella ketään muuta kuin itseä ja lasta, sai laatia aikataulut itse.

Ei elämäni ole erityisen rankkaa, ei meillä vaikeuksia ole eikä surujakaan tällä hetkellä.
Jos arkea olisi jakamassa toinen aikuinen olisi elämä kuitenkin helpompaa, siksi voin ajatella, että yksinhuoltajana on "rankkaa". Rankempaa kuin parisuhteessa olevalla samassa elämäntilanteessa.

minusta kuulostaa helpolta elämäsi. vaikka meitä on kaksi, on pakko ehtiä itse hakemaan, ei ole tukiverkkoja hakemaan lapsia tai hoitamaan, vaan se on aina minä (mies tekee pitempää päivää töissä)

Kuinka pitkän päivän lapsesi ovat päivähoidossa?

Miksi miehesi ei koskaan hoida lapsia? Rakastaako hän heitä? Jos ei, miksi olet hänen kanssaan?

 

Olen totaaliyh ja pahinta on juuri se, ettei ketään muu ole ollut jakamassa niitä hyviä hetkiä. Kun olisi ollut joku, joka olisi ihastellut ihan vain sitä, että lapsi on olemassa. Huonoina hetkinä olisi taas mukavaa, että joku olisi tukemassa.

Usein kaipaan ihan sitä, että joku muu päättäisi. Jakaisi vastuuta.

Mitään ns. omaa aikaa en kaipaa. Työ on kai sitä.
Parasta aikaa olivat kotiäitivuodet. Kun alkoi juokseminen töiden japäiväodin välillä arki muuttui huomattavasti rankemmaksi. Surettaa ne lapsen pitkät päivät ja heittely milloin kenenkin hoitoon päiväkodin jälkeen, kun en itse ehdi hakemaan.
Kotiäitivuosina yksinhuoltajaelämä oli tosiaan helppoa. Ei tarvinnut ajatella ketään muuta kuin itseä ja lasta, sai laatia aikataulut itse.

Ei elämäni ole erityisen rankkaa, ei meillä vaikeuksia ole eikä surujakaan tällä hetkellä.
Jos arkea olisi jakamassa toinen aikuinen olisi elämä kuitenkin helpompaa, siksi voin ajatella, että yksinhuoltajana on "rankkaa". Rankempaa kuin parisuhteessa olevalla samassa elämäntilanteessa.

minusta kuulostaa helpolta elämäsi. vaikka meitä on kaksi, on pakko ehtiä itse hakemaan, ei ole tukiverkkoja hakemaan lapsia tai hoitamaan, vaan se on aina minä (mies tekee pitempää päivää töissä)

Kuinka pitkän päivän lapsesi ovat päivähoidossa?

Miksi miehesi ei koskaan hoida lapsia? Rakastaako hän heitä? Jos ei, miksi olet hänen kanssaan?

rakastaaa ja hoitaa, mutta ei ehdi hakea.

 

[/quote]

rakastaaa ja hoitaa, mutta ei ehdi hakea.[/quote]

Sinusta siis elämäsi on rankempaa kuin yksinhuoltajalla vain siksi, että joudut viemään lapsesi hoitoon.

Voi olla, ehkä sinulla on suuria suruja elämässäsi.

Mutta vastuunkantaminen ja arjen järjesteleminen on rankempaa yksin kuin yhdessä jonkun kanssa.
Jos kuolen lapseni joutuu lastenkotiin. Sinun lapsesi jäisivät asumaan kenties jopa kotitaloons aisänsä kanssa.

Et vastannut kuinka pitkiä päiviä lapsesi ovat hoidossa?

 

Suurimmalla osalla lapset kuitenkin käyvät isällään. Silloinhan aikaa on itselleen enemmän kuin edes tarvitsisi.. :| Arjen hoito on monelle naiselle tuttua, etenkin jos on ollut kotiäitinä. Ihan yleisellä tasolla mietin, mikä siinä on sen ajattelutavan logiikka. Johtuuko se vain siitä, että suurin osa ihmisistä ei osaa nauttia elämästä ilman parisuhdetta ja tästä johtuen, ei niinkään arjen hoitamisesta, ajatellaan että YHlla on rankkaa?

Pohtii 3- ja kohta 1-vuotiaan (tällä hetkellä koti- ) äiti.

jaa no ehkä se jos on niinkuin minä olin 24/7 yksin lapsen kanssa 2vuotta putkeen, vauvÁNA OLI VAATIVA ja nukkui huonosti 1v 10kk! yksin ei leikkinyt hetkeäkään. jatkuvasti kiipeili älyttömiin paikkoihin monta vuotta vaikka mitä teki,piti siis pitää koko ajan silmällä.päivisinkin nukkui pikkupätkiä. joten mä olin puolikuollut zombie jolla ei ollut IKINÄ yhtään aikaa itselleen, en saanut edes syötyä kunnolla(en halunnut itkettää vauvaa,taaperoa) isä olisi voinut auttaa mutta kun sitä ei yhtään kiinnostanut. 2ikävuodesta 3ikä vuoteen mulla oli yksi viikonloppu itselleni,muut ajat edelleen 24/7 yksin lapsen kanssa. lisäksi kaikki mukamas ystävät kaikkosi näin ekan 1,5v aikana kerran viikossa pari tuntia aikuista ihmistä. niin oikeesti vittu tylsää ja rankkaa oli!! IKINÄ en halua enään elää niin. onneksi esikoisen ollessa vähän vähän vanhempi kuulin perhekerhoista ne pelasti järkeni

vieläkin esikoinen on vaativa(vaativampi kuin 11kuinen siskonsa ja esikoinen on jo 5vuotias vieläkin yksin leikkiminen on niin vaikeaa,kuten kaikki muukin mikä siskoltakin jo sujuu).

 

Noh, onhan se rankkaa. Ja mulla ei suinkaan ole sitä ylimääräistä mahtavaa vapaa-aikaa. Käyn töissä ja sitten pitää luovia muut jutut, aina yksin. Vaikka olis pää kainalossa ne on tehtävä.
Mun kaikilla lapsillani on vielä yhtaikaa joku murrosikä tms...