Kolmenkympin kriisi voi tulla varmaan helposti silloin, jos itsellä on kova tarve kategorisoida ihmisiä iän mukaan. Itse olen ylittänyt tuon maagisen rajapyykin pari vuotta sitten. Olin itse ajatellut siihen asti , että nuorena oleminen on jotain erityistä ja yli kolmekymppiset jo lähtökohtaisesti naurettavia. Suhtauduin mielessäni hieman ylenkatseellisesti itseäni vanhempiin.
Kun täytin kolmekymmentä minuun iski armoton kuolemanpelko, sillä isäni tuolloin hiukan yli viisikymppinen melkein kuoli. Vanheneminen ja ikääntyminen oli siihen saakka ollut lähinnä abstraktio, mutta sitten konkretisoitui, että myös MINÄ täytän kolmekymmentä, neljäkymmentä jne. En tunne itseäni mitenkään aikuisemmaksi kuin ennen. Kun minua teititellään katson ympärilleni, missä se vanha täti on, jota puhutellaan. Nyt olen tottunut siihen, että olen kolmekymppinen ja se tuntuu hyvältä. En ole ollut koskaan kaunis, enkä trendikäs ja on helpottavaa, kun on lupa hyväksyä omat finninsä ja selluliittinsa ja muut vikansa. On kamalaa olla kaksikymppinen ja olla ahdistunut siitä, että ei ole täydellinen.