"Tiivitaavi"
Olen tässä seurannut läheisimpien ystävieni ja työkavereideni tapaa tehtä töitä kotona ja töissä. Ja vaikka lapsesta haaveilenkin, niin lapsettomana ja yksin asuvana ihmisenä en vain saa taottua itselleni päähän, minkä ihmeen takia perheelliset naiset kasaavat niin pirusti töitä omille harteilleen?
Töissä ollaan niin aurinkoa kun joku kysyy "kerkeätkö tekemään tämän ja tämän", vaikka työpöydällä olisi metrin pino tekemättömiä töitä. Ei voi kieltäytyä, pakko on ottaa vastaan ja pahimmillaan tehdään kotona niitä töitä lisää ja annetaan kuva, että hirveän määrän töitä kerkeää tehdä työpäivän aikana. Sitten kun tunnollinen 7,5h työpäivää tekevä ihminen ei samaan pystykään, alkavat työnjohtajatkin ottamaan työtehon puutteen puheeksi kehityskeskusteluissa.
Mikä tästä kärsii? No, minun mielestäni ensinnäkin työkaverit ja yhteiskunta. Harmaata työtä. Samaten perhe. Perheen äiti kiukuttelee lapsilleen, että menkää pois, pitää saada tämä esitelmä, luento, mikä lie, valmiiksi. Isä yrittää kotona tehdä kotitöitä ja äidin hermot on kireällä. Riitahan siitä tulee kun yksi valkoinen sukka on väripyykissä, milloin on pesty ilman huuhteluainetta tai ei ole muistettu tyhjentää nukkasihtiä ja vesiastiaa kuivausrummusta. Tai yksi yleisimmistä kuulemistani syytöksistä eri perheissä astianpesukoneen tyhjennys sekä täyttö ja pyykkien ripustaminen kuivaan. Itse antaisin näiden olla, suotta sitä toisen päivää pilaamaan, mutta ei. Pakko on piikitellä vähintään useamman kerran samasta aiheesta ja vieläpä minun läsnäollessani, vaikka luulisi tällaisista asioista keskusteltavan sitten kun hyvätkin ystävät ovat jo lähteneet. Mutta ei.
Sitten on kotitöiden lisäksi syntymäpäiväjuhlia ynnä muuta ja mikään perinteinen täytekaakku ei tietenkään käy, pitää olla vähintään joku Eiffel-torni, vapaudenpatsas tai jokin sirkus aiheinen, mielellään pyörivällä ja soivalla tivolilla oleva. Katsot neljänä iltana vierestä kun ystäväsi tuskailee mitä erikoisemman täytekaakun parissa, huutaa, itkee ja kiroilee ja suunnittelee jo kutsujen perumista. Siihen kun mies vielä erehtyy lähelle puolisoaan lohduttamaan, niin kahta kauheampi huuto.
Sitten viikonloppuisin kun mies tekee näitä tavanomaisia miestentöitä, eli korjaa autoa, taloa, eräskin yritti pihalle rakentaa huvimajaa/grillikatosta, niin pakko on käyttää lasten kuullen "Kun äidin pitää tämä ja tämä tehdä ja isä vaan tuota tekee tuolla". Eikö isien kotitöille anneta mitään arvoa? Tämäkin huvimajaa rakentanut mies totesi kesällä , että ensiksi halutaan huvimaja, jossa voi grillata ja oletetaan sen pystyttyvän sormia napsauttamalla kun kukaan ei ole auttamassa. Sitten ystäväni vielä hänelle valittaa kun kestää niin kauan ja ei ota lapsia mukaan rakentamiseen, vaikka pelkästään minulla oli jo täysi työ vahtia, että ville 5v ei ole isänsä naulapyssyllä ampumassa itseään tai naapuria polveen kun isänsä valaa perustaa ja äitinsä on missä lie kaupoilla ja jumpassa. Miten korkealle rima pitää asettaa, että tällaisen pystyy kiireinen perheen äiti tajuamaan? Erehdyn itse asiasta sanomaan, että ei miehellä resurssit vaan riitä, niin saan kuulla "kyllä sinä sen tajuat sitten kun on perhe". Entäs sitten? Pakkoko niitä töitä on kerätä niin paljon, että kukaan ei niitä kerkeä tekemään. Sitten kun ehdotat ystävällesi, että hän menee kaveriksi tämän mikä-lie grillimajan kasaamiseen, hän toteaa olevansa vain tiellä ja vahtivansa mieluummin lapsia. Sitten ehdotan itse meneväni kaveriksi, jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan ja päivän jälkeen saan kotiin jo kerettyäni viestin, että en saa antaa miehelle kuvaa olevani hänestä kiinnostunut. Siis mitä ihmettä??
Ja tämä on toistunut toistenkin ystävieni kanssa. Ei nyt tämän huvimaja-grillin kokoaminen, vaan yleisesti, että ollaan niin kiireisiä, että se oleellinen unohtuu ja oletetaan asioiden sujuvan nappia painamalla. Toinen ystäväni sai päähänsä, että hän haluaa lasten huoneen laittaa uusiksi miehen kesäloman aikana. No, tottahan toki ilmoitin olevani heti kaverina jos vain apu kelpaa, kun eipä minullakaan kesällä muuta ollut ja loma oli samaan aikaan. Ystäväni mies yrittää sanoa, että ei sitä noin vain laiteta uusiksi, mutta ei voi kuunnella. Hommataan esitteitä kasa ja ollaan ostamassa heti kauppa tyhjäksi. Sitten kun hetki kävellään ei liikkeitä läpi ja katselaan tuotteita, onkin se viikko kesälomasta jo mennyt pelkästään suunnitteluun. Sitten kun otat lapsen päiväksi hoitoon, että saavat kahdestaan käydä kaupoilla materiaaleja ostamassa, nin vielä pitää maalin sävyä alkaa arpomaan ennen kaupoille lähtöä.
Sitten kun huoneen saa tyhjäksi ja jälleen lupaudut katsomaan lapsen perään, niin sitten nousee seinä pystyyn kun pohjatyöt eivät ole päivässä valmiit vaan niihin menee kolmatta päivää. Milloin on tapetti jollakin liimalla kiinni betonissa ja milloin on mitäkin pielessä. Ja senkin jälkeen pitää yön yli pohjusteiden kuivua. Siinä sitten jo taas kuuntelen ystäväni moittivaa sävyä miestään kohtaan, kun "pitää asia tehdä vaikeaksi" kun tekee tuotteen käyttöohjeen mukaan betoniseinän maalaamisen. Sitten kun pääsee maalaamaan, niin mies yrittää sanoa jälleen ohjeita maalaamisesta, mutta ei voi kuunnella, haluaa heti valmista ja siitäkös tässä perheessä riemu syntyi kun kaapiston ovessa on sen viisi sinistä raitaa kun mies yritti sanoa, että kattoa maalattaessa ei saa ottaa liikaa maalia ja ensimmäisellä vedolla rullasta lentää maalia pitkin taloa kuin pienestä paloletkusta.
Ja tavoitteenani tässä ei ole millään tavalla syyllistää naisia vaan nimen omaan kysyn vaan, että miksi niitä hommia on pakko hommata niin paljon? Miksi? Luoko nykyään yhteiskunnan ja sosiaalisen median paine sen, että pitää päivittää niitä "tein tänään tätä, sitä ja tuommoista" statuksia ollakseen parempi kuin muut? Ei kenenkään hermot kestä pidemmän päälle jos koko ajan on stressi elämänsä aikaansaannoksista. Tarpeeksi kun vielä valittaa puolisolleen (jotka tuntuvat monesti eniten sitä lokaa saavan) ja sitten tuskastuu toinen tekemään mitään ja hommat jää enemmän ja enemmän vaiheeseen kun aina on jostakin napinaa ja pitää toisen jo anella, että onko nyt hyvä hetki tehdä tämä loppuun. Oikeasti. Antakaa toisillenne parisuhteessa rauha tehdä asioita. Ja ajan kanssa. Elämä on aivan liian lyhyt aika vihoitella toiselle.
Kiitos ja anteeksi.
Töissä ollaan niin aurinkoa kun joku kysyy "kerkeätkö tekemään tämän ja tämän", vaikka työpöydällä olisi metrin pino tekemättömiä töitä. Ei voi kieltäytyä, pakko on ottaa vastaan ja pahimmillaan tehdään kotona niitä töitä lisää ja annetaan kuva, että hirveän määrän töitä kerkeää tehdä työpäivän aikana. Sitten kun tunnollinen 7,5h työpäivää tekevä ihminen ei samaan pystykään, alkavat työnjohtajatkin ottamaan työtehon puutteen puheeksi kehityskeskusteluissa.
Mikä tästä kärsii? No, minun mielestäni ensinnäkin työkaverit ja yhteiskunta. Harmaata työtä. Samaten perhe. Perheen äiti kiukuttelee lapsilleen, että menkää pois, pitää saada tämä esitelmä, luento, mikä lie, valmiiksi. Isä yrittää kotona tehdä kotitöitä ja äidin hermot on kireällä. Riitahan siitä tulee kun yksi valkoinen sukka on väripyykissä, milloin on pesty ilman huuhteluainetta tai ei ole muistettu tyhjentää nukkasihtiä ja vesiastiaa kuivausrummusta. Tai yksi yleisimmistä kuulemistani syytöksistä eri perheissä astianpesukoneen tyhjennys sekä täyttö ja pyykkien ripustaminen kuivaan. Itse antaisin näiden olla, suotta sitä toisen päivää pilaamaan, mutta ei. Pakko on piikitellä vähintään useamman kerran samasta aiheesta ja vieläpä minun läsnäollessani, vaikka luulisi tällaisista asioista keskusteltavan sitten kun hyvätkin ystävät ovat jo lähteneet. Mutta ei.
Sitten on kotitöiden lisäksi syntymäpäiväjuhlia ynnä muuta ja mikään perinteinen täytekaakku ei tietenkään käy, pitää olla vähintään joku Eiffel-torni, vapaudenpatsas tai jokin sirkus aiheinen, mielellään pyörivällä ja soivalla tivolilla oleva. Katsot neljänä iltana vierestä kun ystäväsi tuskailee mitä erikoisemman täytekaakun parissa, huutaa, itkee ja kiroilee ja suunnittelee jo kutsujen perumista. Siihen kun mies vielä erehtyy lähelle puolisoaan lohduttamaan, niin kahta kauheampi huuto.
Sitten viikonloppuisin kun mies tekee näitä tavanomaisia miestentöitä, eli korjaa autoa, taloa, eräskin yritti pihalle rakentaa huvimajaa/grillikatosta, niin pakko on käyttää lasten kuullen "Kun äidin pitää tämä ja tämä tehdä ja isä vaan tuota tekee tuolla". Eikö isien kotitöille anneta mitään arvoa? Tämäkin huvimajaa rakentanut mies totesi kesällä , että ensiksi halutaan huvimaja, jossa voi grillata ja oletetaan sen pystyttyvän sormia napsauttamalla kun kukaan ei ole auttamassa. Sitten ystäväni vielä hänelle valittaa kun kestää niin kauan ja ei ota lapsia mukaan rakentamiseen, vaikka pelkästään minulla oli jo täysi työ vahtia, että ville 5v ei ole isänsä naulapyssyllä ampumassa itseään tai naapuria polveen kun isänsä valaa perustaa ja äitinsä on missä lie kaupoilla ja jumpassa. Miten korkealle rima pitää asettaa, että tällaisen pystyy kiireinen perheen äiti tajuamaan? Erehdyn itse asiasta sanomaan, että ei miehellä resurssit vaan riitä, niin saan kuulla "kyllä sinä sen tajuat sitten kun on perhe". Entäs sitten? Pakkoko niitä töitä on kerätä niin paljon, että kukaan ei niitä kerkeä tekemään. Sitten kun ehdotat ystävällesi, että hän menee kaveriksi tämän mikä-lie grillimajan kasaamiseen, hän toteaa olevansa vain tiellä ja vahtivansa mieluummin lapsia. Sitten ehdotan itse meneväni kaveriksi, jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan ja päivän jälkeen saan kotiin jo kerettyäni viestin, että en saa antaa miehelle kuvaa olevani hänestä kiinnostunut. Siis mitä ihmettä??
Ja tämä on toistunut toistenkin ystävieni kanssa. Ei nyt tämän huvimaja-grillin kokoaminen, vaan yleisesti, että ollaan niin kiireisiä, että se oleellinen unohtuu ja oletetaan asioiden sujuvan nappia painamalla. Toinen ystäväni sai päähänsä, että hän haluaa lasten huoneen laittaa uusiksi miehen kesäloman aikana. No, tottahan toki ilmoitin olevani heti kaverina jos vain apu kelpaa, kun eipä minullakaan kesällä muuta ollut ja loma oli samaan aikaan. Ystäväni mies yrittää sanoa, että ei sitä noin vain laiteta uusiksi, mutta ei voi kuunnella. Hommataan esitteitä kasa ja ollaan ostamassa heti kauppa tyhjäksi. Sitten kun hetki kävellään ei liikkeitä läpi ja katselaan tuotteita, onkin se viikko kesälomasta jo mennyt pelkästään suunnitteluun. Sitten kun otat lapsen päiväksi hoitoon, että saavat kahdestaan käydä kaupoilla materiaaleja ostamassa, nin vielä pitää maalin sävyä alkaa arpomaan ennen kaupoille lähtöä.
Sitten kun huoneen saa tyhjäksi ja jälleen lupaudut katsomaan lapsen perään, niin sitten nousee seinä pystyyn kun pohjatyöt eivät ole päivässä valmiit vaan niihin menee kolmatta päivää. Milloin on tapetti jollakin liimalla kiinni betonissa ja milloin on mitäkin pielessä. Ja senkin jälkeen pitää yön yli pohjusteiden kuivua. Siinä sitten jo taas kuuntelen ystäväni moittivaa sävyä miestään kohtaan, kun "pitää asia tehdä vaikeaksi" kun tekee tuotteen käyttöohjeen mukaan betoniseinän maalaamisen. Sitten kun pääsee maalaamaan, niin mies yrittää sanoa jälleen ohjeita maalaamisesta, mutta ei voi kuunnella, haluaa heti valmista ja siitäkös tässä perheessä riemu syntyi kun kaapiston ovessa on sen viisi sinistä raitaa kun mies yritti sanoa, että kattoa maalattaessa ei saa ottaa liikaa maalia ja ensimmäisellä vedolla rullasta lentää maalia pitkin taloa kuin pienestä paloletkusta.
Ja tavoitteenani tässä ei ole millään tavalla syyllistää naisia vaan nimen omaan kysyn vaan, että miksi niitä hommia on pakko hommata niin paljon? Miksi? Luoko nykyään yhteiskunnan ja sosiaalisen median paine sen, että pitää päivittää niitä "tein tänään tätä, sitä ja tuommoista" statuksia ollakseen parempi kuin muut? Ei kenenkään hermot kestä pidemmän päälle jos koko ajan on stressi elämänsä aikaansaannoksista. Tarpeeksi kun vielä valittaa puolisolleen (jotka tuntuvat monesti eniten sitä lokaa saavan) ja sitten tuskastuu toinen tekemään mitään ja hommat jää enemmän ja enemmän vaiheeseen kun aina on jostakin napinaa ja pitää toisen jo anella, että onko nyt hyvä hetki tehdä tämä loppuun. Oikeasti. Antakaa toisillenne parisuhteessa rauha tehdä asioita. Ja ajan kanssa. Elämä on aivan liian lyhyt aika vihoitella toiselle.
Kiitos ja anteeksi.