Miten auttaa lasta sietämään pettymyksiä ilman hillitöntä raivoa?

On kaunis ajatus, että lapsen pitäisi oppia sietämään pettymystä ja vanhemman antaa siihen tukea -silloin kun lapsi on taaperoikäinen.

Leikki-ikäisen kohdalla minusta tulisi rangaista huonosta käytöksestä eikä ymmärtää loputtomiin jos kyseessä ns. normaali lapsi. Jos lapsi nostaisi metakan kahvipöytäkarkeista eikä rauhoittuisi kielloilla niin täytyy sanoa, että minä viskaisin kylmästi ulko-ovesta ulos hetkeksi, otaisin pois lempilelun viikoksi tai mitä tahansa, mikä toimisi.

Kovemmat rangaistukset ja toisaalta hyvästä käytöksestä palkitseminen.

Minä ainakin näen, että kyse ei ole ilkeydestä, vaan juuri siitä että lapsi ei kertakaikkiaan kykene hillitsemään pettymystään. Rankaiseminen ei silloin auta mitään, saa lapsen vain tuntemaan että häntä ei hyväksytä kun hänellä on tällaisia tunteita. Tuota tunteiden sanoittamista olemme käyttäneet paljon - sitten kun lapsi on rauhoittunut - ja nykyään tyttö osaa itsekin sanoa että häntä kiukutti kun piti lähteä, vaikka ei olisi halunnut tms.

Ap:lla tämä ei ollut ilmeisesti auttanut.

En ajatellutkaan, että lapsi on ilkeä vaan että hänellä on ongelma pettymysten sietämisessä, mutta myös rajoissa. Turvallisuus lähtökohtana.

Minulla on yksi erittäin haasteellinen lapsi, jonka kanssa on tehty paljon töitä. Nykyään (5,5v.) ollaan jo hyvässä tilanteessa, mutta uhmakausina käytös puskee edelleen lievempänä päälle. Ei olisi tämän lapsen kanssa päästy mihinkään tulokseen ilman tiukkoja rajoja ja rangaistuksia. Toki lapsen kanssa on myös käyty lukemattomia keskusteluja asiasta. Erityisesti tilanteiden jälkipuinti on ollut hyödyllistä. Joskus kun kiukkuun liittyi myös lyömistä, neuvoin lyömään säkkituolia tms eli raivoa ohjattiin mualle. Päivähoito oli tärkeää etenkin silloin kun sisaruksia ei vielä ollut.

Mutta pehmeistä keinoista huolimatta huonosta käytöksestä on rangaistu aina ja rangaistukset ovat olleet joskus koviakin, koska esim. mitkään jäähypenkit eivät ole ikinä auttaneet. Vaikka lapsen on ollut tavallista vaikeampi sietää pettymyksiä ja hän on tarvinnut siihen paljon tukea, ei se ole oikeuttanut käyttäytymään miten vaan. Hyvästä käytöksestä on palkittu myös herkästi.

En voi toisten puolesta sanoa, mutta meillä nämä kaikki ovat yhdessä luoneet turvaa ja rajoja lapselle. Ne ja tietysti osaltaan myös ikä ovat auttaneet.

Olen siinä mielessä ehkä vähän vanhemman ikäpolven tavoin ajattelija, että minusta 'normaalin' lapsen ymmärtämisessä ei pidä mennä liian pitkälle vaan pitää myös näyttää hänelle, mikä on sallittua ja mikä ei.

 

en ole väittänytkään, että "kuulee". olennaista on silti se, että aikuinen sanoittaa ne tunteet siinä hetkessä.
vai alkaako tässä taas kisa, kenellä on vaikeimmat lapset, siltä näyttää

Ei ole mitään mieltä mennä lässyttämään lapselle mitään tunteista juuri sillä hetkellä kun hän karjuu kitarisat punaisena ja raivostuu entistä pahemmin kun hänelle mennään puhumaan. Se on ihan perusjuttu, että sitten käydään asia läpi kun on rauhoituttu. Sitten puhutaan niistä tunteista. Lapsi ei ihan oikeasti ymmärrä siinä raivon hetkellä mitä hänelle puhutaan, joten hukkaan menee se sanoittaminen.

 

Ei ole mitään mieltä mennä lässyttämään lapselle mitään tunteista juuri sillä hetkellä kun hän karjuu kitarisat punaisena ja raivostuu entistä pahemmin kun hänelle mennään puhumaan. Se on ihan perusjuttu, että sitten käydään asia läpi kun on rauhoituttu. Sitten puhutaan niistä tunteista. Lapsi ei ihan oikeasti ymmärrä siinä raivon hetkellä mitä hänelle puhutaan, joten hukkaan menee se sanoittaminen.

mielipiteesi sallittakoon sinulle. minulle (tai kaikille muillekaan) tuo ei ole mikään "perusjuttu", mutta hyvä, että olet löytänyt teille toimivan konstin!

 

Meillä on yksi tulistuva, tosin lähinnä vain kotioloissa....jaa, en osaa sanoa mitä tehdä kun itsekin sormi suussa ihmettelen omaani. Onhan tuo 9vuoden ikä toki tuonut hieman itsehillintää, mutta nälkäisenä ja väsyneenä pettymyksiä on yhä todella vaikea kestää.

 

mielipiteesi sallittakoon sinulle. minulle (tai kaikille muillekaan) tuo ei ole mikään "perusjuttu", mutta hyvä, että olet löytänyt teille toimivan konstin!

Olen aika paljon lukenut lapsipsykologiaa käsitteleviä teoksia, ja minusta tuo on ihan peruskauraa että vasta sitten puhutaan kun lapsi on rauhoittunut. Ei ole vain minun mielipiteeni siis.

 

="Valaja"]
Ok. Et tiedä, mistä puhun. =)

Niinpä Ei siinä sillä hetkellä mitään sanoiteta kun lapsi "tipahtaa" pöydän alle karjumaan kun tajuaa ettei saa toista pullaa. Ei hän mitään kuule ennen kuin on rauhoittunut.

en ole väittänytkään, että "kuulee". olennaista on silti se, että aikuinen sanoittaa ne tunteet siinä hetkessä.
vai alkaako tässä taas kisa, kenellä on vaikeimmat lapset, siltä näyttää

pointtina tuossa alkuperäisessä kirjoituksessani olikin se, miten aikuisen on tärkeä toimia, ei se, miten lapsen käytöstä saadaan siinä tilanteessa muokattua. jos mikään ei tehoa lapseen rauhoittavasti, niin eihän se sitä tarkoita, ettei pidä tehdä mitään..

Hoh hoo. Sulla kihahti, mutta ei se mitään.

 

-Selkeät rajat. Älkää lähtekö liiaksi peesailemaan lasta raivareiden pelossa. Pahentaa asiaa pitkällä tähtäimellä
-älkää antako MITÄÄN periksi jos lapsi raivoaa=raivareita ei palkita
-jos lapsi heittelee tavaroita/ hakkaa itseään tai muita raivarin aikana, niin kiedo lapsi peittoon ja päästä vasta kun on rauhoittunut.=osoittaa lapselle, että vihainen saa olla, mutta tavaroita ei saa rikkoa eikä ketään satuttaa
-palkitkaa itsehillintää, hyvää käytöstä.
-rentoutuminen, hellyys, lepo, huumori tärkeää aggressiiviselle lapselle
-selkeä uni- ja ruokarytmi myös

 

siis että toisten pitää vaan kestää eikä heidän tuntiella ole väliä, kun yksi raivoaa tuntikausia?
Olenko ollut sitten täysin väärässä, kun en ole sallinut moista? ja vieraaallekin saattaisin sanoa, että turpa kiinni, täällä on muitakin, ei saa oll aitsekäs (vähän hienommin ehkä)

JOutuvatko lapset kerhoissa ja päiväkodeissa kuuntelemaan tuollaista? Kun kaikkien mielestä on sallittua terrorisoida muita noin?

 

selkäsauna tai jättäminen yksin huutamaan

 

Mä käsitin tän niin, että ei ole tarkoituksena nyt löytää keinoa tehokkaaseen rankaisuun tai palkitsemiseen tms käytöksen muokkaukseen, vaan siihen, että lapsi ei kokisi niin musertavana jokaista pettymystä. Eli tarkoitus ei olisi opettaa lasta nielemään sitä pettymystä, vaan että se tunne ei hyökkäisi lapsen päälle niin voimakkaana? Itselläni ei ole antaa mitään neuvoa valitettavasti, ehkä aika auttaa kun lapsi osaa suhteuttaa asiat siten, että itsekin tajuaa, että ei ne pikkuasiat ole niin kamalia...

 

Mä käsitin tän niin, että ei ole tarkoituksena nyt löytää keinoa tehokkaaseen rankaisuun tai palkitsemiseen tms käytöksen muokkaukseen, vaan siihen, että lapsi ei kokisi niin musertavana jokaista pettymystä. Eli tarkoitus ei olisi opettaa lasta nielemään sitä pettymystä, vaan että se tunne ei hyökkäisi lapsen päälle niin voimakkaana? Itselläni ei ole antaa mitään neuvoa valitettavasti, ehkä aika auttaa kun lapsi osaa suhteuttaa asiat siten, että itsekin tajuaa, että ei ne pikkuasiat ole niin kamalia...

valitettavasti siihen ei ole pikaista ratkaisua, vaan tulos tulee nimenomaan rajojen kautta.

 

Meidän 5vuotias on kans tosi tunteellinen jätkä.
Mitään pettymystä ei kestäny.
Mä lähdin pojan kans liikuntakerhoon ja pelataan siellä sählyä.Sen avulla on poika oppinu hallitsemaan tunteita ja sitä et aina ei vaan voi voittaa.

 

Mites jos näin yleistä tämä tuntikausia kiljuminen suomessa? joka toisen lapsi kiljuu "pettymystän" niin on mukavia paikkoja nuo päiväkerhot ja päiväkodit... huh

 

mielipiteesi sallittakoon sinulle. minulle (tai kaikille muillekaan) tuo ei ole mikään "perusjuttu", mutta hyvä, että olet löytänyt teille toimivan konstin!

Olen aika paljon lukenut lapsipsykologiaa käsitteleviä teoksia, ja minusta tuo on ihan peruskauraa että vasta sitten puhutaan kun lapsi on rauhoittunut. Ei ole vain minun mielipiteeni siis.

kerrotko siis vielä, miten toimit, jos lapsi raivoaa täydellä teholla esim tunnin? jätätkö hänet "rauhoittumaan", ja sitten tunnin päästä keskustelette? mitä teet tässä välissä? miten ne psykologit opettavat?

 

kerrotko siis vielä, miten toimit, jos lapsi raivoaa täydellä teholla esim tunnin? jätätkö hänet "rauhoittumaan", ja sitten tunnin päästä keskustelette? mitä teet tässä välissä? miten ne psykologit opettavat?

Minä annan lapsen raivota rauhassa, hän ei onneksi yritä satuttaa itseään tai muita. Touhuan siinä lähellä kotihommia tai mitä nyt olenkin tekemässä, lapsi näkee että hänen raivonsa ei kaada maailmaa, ja turvallinen aikuinen on siinä lähellä, eli EI jätetä yksin. Yleensä hän haluaakin itse syliin kun on tointunut kohtauksestaan. Sitten on hyvä puhua niistä tunteista.

Näin siis kotona. Perhekerhossa olen saattanut viedä hänet eteiseen huutamaan, silloin olen istuskellut penkillä siinä lähellä. Ja jos raivokohtaus tulee kaupassa tai vaikkapa pulkkamäestä lähdettäessä, niin otan lapsen kainalooni ja vien autolle, huuto saattaa jatkua kotiin asti, mutta sitten olen hänen kanssaan jutellut kun on rauhoittunut. En ole yli-ihminen enkä saa aina hermojani pidettyä kurissa, mutta rauhallisuus kumminkin on asian ydin. Kun lapsi ei oikeasti hallitse tunteitaan, niin rankaiseminen osoittaa ainoastaan että hän ei saa niitä tuntea. Kun tarkoitus on että lapsi oppii näyttämään tunteensa hillitymmin.

 

kerrotko siis vielä, miten toimit, jos lapsi raivoaa täydellä teholla esim tunnin? jätätkö hänet "rauhoittumaan", ja sitten tunnin päästä keskustelette? mitä teet tässä välissä? miten ne psykologit opettavat?

Minä annan lapsen raivota rauhassa, hän ei onneksi yritä satuttaa itseään tai muita. Touhuan siinä lähellä kotihommia tai mitä nyt olenkin tekemässä, lapsi näkee että hänen raivonsa ei kaada maailmaa, ja turvallinen aikuinen on siinä lähellä, eli EI jätetä yksin. Yleensä hän haluaakin itse syliin kun on tointunut kohtauksestaan. Sitten on hyvä puhua niistä tunteista.

Näin siis kotona. Perhekerhossa olen saattanut viedä hänet eteiseen huutamaan, silloin olen istuskellut penkillä siinä lähellä. Ja jos raivokohtaus tulee kaupassa tai vaikkapa pulkkamäestä lähdettäessä, niin otan lapsen kainalooni ja vien autolle, huuto saattaa jatkua kotiin asti, mutta sitten olen hänen kanssaan jutellut kun on rauhoittunut. En ole yli-ihminen enkä saa aina hermojani pidettyä kurissa, mutta rauhallisuus kumminkin on asian ydin. Kun lapsi ei oikeasti hallitse tunteitaan, niin rankaiseminen osoittaa ainoastaan että hän ei saa niitä tuntea. Kun tarkoitus on että lapsi oppii näyttämään tunteensa hillitymmin.

Toimin samoin. Minusta vaikuttaa, että täälä ei moni tajua, mistä tässä loppujen lopuksi on kyse. Lapsi ei ole kuriton, rajaton tyranni, vaan nollasta sataan hetkessä kiihtyvä tapaus, joka ei hallitse tunteitaan. Lapsi oppii hallitsemaan ne, mutta se vaatii aikaa ja vaivaa. Tämä ei ole ns. normaalia uhmailua ja testaamista.

 

Meillä pojalla samaa ongelmaa. Kotona on oppinut jo jonkun verran hillitsemään tunteitaan, mutta päiväkodissa ei. Siellä saattaa saada kauheita raivokohtauksia... Juuri niistä perjantaina puhuttiin päivähoitohenkilökunnan kanssa.
Pojalla on tänään neuvola, ja pk:n henkilökunta on suositellut meille perheneuvolan konsultaatiota juurikin pojan kiukun vuoksi. Ilolla otan avun vastaan, jospa keino tunteiden käsittelyyn löytyisi.

 

Kokeilkaapa opettaa lapsi tietoisesti häviämään. Afrikan tähti on peli, jolla on helppo alotella. Pelin alussa menet lapsen tasolle ja katsomalla lasta silmiin, kerrot, että hän saattaa hävitä pelissä, mikä ei ole paha asia vaan se tarkoittaa, että silloin poika kasvaa taas isommaksi. Että on ison pojan merkki, kun osaa hävitä hienosti ja se on paljon vaikeampaa kuin voittaminen eikä kaikki aikuisetkaan sitä osaa. Käännät siis häviämisen positiiviseksi asiaksi lapsen mieleen. Ja kun lapsi sitten häviää pelin, hurraatte ja kehutte miten hienosti lapsi osaa hävitä ja että nyt hänestä kasvoi vielä isompi poika yms. Pikku hiljaa sitten vähennätte tuota hehkutusta häviöstä, voittajaa ette juurikaan noteeraa, toteatte vain että iskä voitti nyt, otetaanko uusi peli. Tätä sitten sovellat muihinkin tilanteisiin, kun olette ensin yhden asian saaneet onnistumaan.

 

Pelaaminen ei ole välttämättä hyvä idea siinä vaiheessa kun raivarit tulevat tosi herkästi. Tällainen raivarilapsi pistää koko laudan palasiksi ja pelaamisesta ei jää mitään hyvää muistikuvaa. Toimii varmasti tilanteissa, jossa pettymysten sietäminen on vähän vaikeaa.

Jonkun mainitsemat liikuntalajit sopivat siihen usein vähän paremmin ja esim. lautapelien pelaaminen sitten, kun ollaan asiassa jo vähän pidemmällä.

Minusta moni täsä ketjussa on sisäistänyt, että lapsen täytyy harjaannuttaa pettymysten sietokykyä. Näkemyseroja on lähinnä siinä, pitääkö lapsen antaa käyttäytyä tämän ongelman varjolla miten vain vaan pitääkö rajat asettaa siitä huolimatta. Minusta vastaus on täysin selvä

 

Näkemyseroja on lähinnä siinä, pitääkö lapsen antaa käyttäytyä tämän ongelman varjolla miten vain vaan pitääkö rajat asettaa siitä huolimatta. Minusta vastaus on täysin selvä

Pitipä tulla heti aamusta kurkkaamaan onko tullut lisää vastauksia...

Minusta taas lasta on täysin turha, ellei peräti julmaa rankaista sellaisesta asiasta, johon hän ei pysty vaikuttamaan. Pikemminkin rankaiseminen voi vain pahentaa ongelmaa, koska lasta saattaa jännittää jo valmiiksi selviääkö hän tästä tilanteesta hermostumatta, ja rangaistuksen pelko lisää paineita. Ja tunteita on tietenkin entistä vaikeampaa hillitä kun tilanne on stressaava. Kannattaisi koittaa eläytyä hetkeksi sen lapsen asemaan eikä vain ajatella omaa epämukavuuttaan kun joutuu huutoa kuuntelemaan.

 

Ei huonoon käytökseen reagoiminen sulje pois sitä, että lapselle opetetaan pettymysten sietoa ja häntä tuetaan siinä. En edelleenkään näe raivoavia lapsia minään terroristeina

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä on päästy näillä keinoin hyviin tuloksiin. En edes uskalla kuvitella, minkälaista elämä olisi kohta 6-vuotiaan kanssa, joka saisi tulistuessaan käyttäytyä miten vain!

Näen, että tällainen lapsi tarvitsee rajoja, turvallisuutta, johdonmukaisuutta ja tukea. Hienoa jos pelkällä lapsen ymmärtämisellä voi hyviin tuloksiin päästä. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että lapsen kasvaessa ympäristö ei ole yhtä ymmärtäväinen ja että perheen elämä saattaa sulkeutua aika pieniin ympyröihin jos lapselle sallitaan minkälainen käytös tahansa. Puhumattakaan koulussa yms. pärjäämisestä.

 

Näkemyseroja on lähinnä siinä, pitääkö lapsen antaa käyttäytyä tämän ongelman varjolla miten vain vaan pitääkö rajat asettaa siitä huolimatta. Minusta vastaus on täysin selvä

Pitipä tulla heti aamusta kurkkaamaan onko tullut lisää vastauksia...

Minusta taas lasta on täysin turha, ellei peräti julmaa rankaista sellaisesta asiasta, johon hän ei pysty vaikuttamaan. Pikemminkin rankaiseminen voi vain pahentaa ongelmaa, koska lasta saattaa jännittää jo valmiiksi selviääkö hän tästä tilanteesta hermostumatta, ja rangaistuksen pelko lisää paineita. Ja tunteita on tietenkin entistä vaikeampaa hillitä kun tilanne on stressaava. Kannattaisi koittaa eläytyä hetkeksi sen lapsen asemaan eikä vain ajatella omaa epämukavuuttaan kun joutuu huutoa kuuntelemaan.

Olen jälleen samaa mieltä.

 

Ei huonoon käytökseen reagoiminen sulje pois sitä, että lapselle opetetaan pettymysten sietoa ja häntä tuetaan siinä. En edelleenkään näe raivoavia lapsia minään terroristeina

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä on päästy näillä keinoin hyviin tuloksiin. En edes uskalla kuvitella, minkälaista elämä olisi kohta 6-vuotiaan kanssa, joka saisi tulistuessaan käyttäytyä miten vain!

Näen, että tällainen lapsi tarvitsee rajoja, turvallisuutta, johdonmukaisuutta ja tukea. Hienoa jos pelkällä lapsen ymmärtämisellä voi hyviin tuloksiin päästä. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että lapsen kasvaessa ympäristö ei ole yhtä ymmärtäväinen ja että perheen elämä saattaa sulkeutua aika pieniin ympyröihin jos lapselle sallitaan minkälainen käytös tahansa. Puhumattakaan koulussa yms. pärjäämisestä.

Ymmärsit väärin. Ei se noin musta-valkoista oo... Että ei kasvata johdonmukaisesti, aseta rajoja ja tue tunteiden hallinnassa, jos ymmärtää, mistä tässä on kyse lapsen kannalta.

Meillä on laajat piiri, meillä on iso suku, lapsilla on kavereita, eikä tämä meitä mihinkään kahlitse. Meidän vanhin tulistuja on 8-v ja koululainen. Koulu sujuu hyvin, lapsi on oppinut hallitsemaan tunteitaan vähitellen. Vieläkin räjähtelee, mutta tietää itse keinoja hallita itseään.

Tämä lapsen ominaisuus ei tarkota sitä, että lapsi päättää ja määrää. Tämä lisää vanhempien työtä, mutta ei estä ihan tavallista elämää.

 

Harjoittelua ja harjoittelua. Ja kun kiukku tulee, ota vain lapsi syliin, lukitse hänet turvallisesti syliisi, ettei hän loukkaa itseään tai muita. Kiukku kyllä menee ohi jossain vaiheessa. Se vain vaatii sinniä aikuiselta, että jaksaa odottaa ja olla johdonmukaisen tiukka koko ajan. Mielestäni on tärkeintä, ettei tuossa tilanteessa anna periksi. Hellyyttä mutta tiukkuutta!

 

Harjoittelua ja harjoittelua. Ja kun kiukku tulee, ota vain lapsi syliin, lukitse hänet turvallisesti syliisi, ettei hän loukkaa itseään tai muita. Kiukku kyllä menee ohi jossain vaiheessa. Se vain vaatii sinniä aikuiselta, että jaksaa odottaa ja olla johdonmukaisen tiukka koko ajan. Mielestäni on tärkeintä, ettei tuossa tilanteessa anna periksi. Hellyyttä mutta tiukkuutta!

En käytä tätä. Kokeiltu on. Se alistaa liikaa. Se ei sovi meidän lapsille ja pitkittää raivoa. Jälkeen päin kun olen jutellut lasten kans tuosta syliin ottamisesta, niin se oli heidän mielestä ihan hirveää.

Mutta, lapset ja aikuiset on erilaisia.