Mua huvittaa, kun aikanaan 1 lapsen kanssa oli muka niin rankkaa :)

Totta kai kova unenpuute tekee arjesta raskaan, vaikka lapsia olisi yksi. Kuitenkin silloin esikoisen äitinä koin monet asiat tosi vaikeiksi (vaikka matkustamisen vähän kauemmas tai arjen sujumisen, kauppareissut ym..). Nyt kun lapsia on vuosia myöhemmin kolme, niin tuntuu suorastaan huvittavalta, miten sitä pitikään elämäntilannetta jotenkin "raskaana". Yhden lapsen (vaikka vaativankin) kanssa on kuitenkin niin paljon helpompaa kuin monen lapsen kanssa, se vaativakin nukkuu joskus kuitenkin päiväunia ja muutenkin saa keskittyä vaan siihen yhteen.

Olen nämä lapset halunnut ehdottomasti, ei kyse ole siitä... Vaan siitä, että se perspektiivi muuttuu kummasti, että mikä on rankkaa ja mikä ei. Se on jännä!

 

Toivottavasti se vanhakin perspektiivi pysyy silti mielessä, ettei mene muille naureskeluksi. Siis heille, joilla nyt on se ensimmäinen lapsi siinä.

 

No jaa, no jaa. Minusta taas kahden kanssa on helpompaa kuin yhden =)

 

Mikä se perspektiivi ja kokemus on kullakin. Ei tässäkään voi sanoa muka ja muiden puolesta.

 

Minusta taas tuntuu, että yhden lapsen, sen ensimmäisen siis, kanssa on varmasti paljon rankempaa kuin useamman, koska sitten sitä kokemusta on jo takana. Mulla on nyt yksi lapsi ja toinen tulossa, eikä pelota yhtään toisen maailmaantulo ihan sen takia, kun yksi jo vauvaiästä päässyt. Mutta tämä nyt on mun mielipide, asiat tuntuu aina helpommalta kun on kokemusta takana

 

Oletkos tajunnut sellaista käytännön seikkaa että se yksi lapsi perheessä on aina ENSIMMÄINEN lapsi. Totta hitossa se on vaikeaa kun joudut sopeutumaan samalla myös uuteen elämään ja rytmiin. Olet tainnut ihan kokonaan sivuttaa tälläisen näkökulman.

 

Mä en ole kokenu koskaan lasten kanssa oloa rankaksi, en yhden, en kahden, enkä kolmen =)

 

Mä voin sanoa ihan rehellisesti et mulla oli rankempaa yhden lapsen kanssa mitä näiden kolmen!! Silloin kaikki oli uutta. Valvominen ja vastuu.. esikoinen vaati seuraa yötä päivää.. nyt näistä kolmesta on seuraa toisilleen. En mä sano että tämäkään vaihe nyt helppo on, mut on tämä monessa suhteessa rennompi mitä esikoisen kanssa.

Toisaalta taas nyt ku näitä on kolme on isäkin kasvanu vanhemmuuteen ihan erilailla mitä silloin ku oli vain yksi. Vastuu monessa lapseen liittyvässä jäi minulle, nyt isä ei enään nyrpistä nokkaa kakkavaipalle tai mieti et miten yökkäri missä on napit vain kaula-aukolla puetaan päälle. Enään ei ressaa siitä et mitä lapset syö (pää-asia et jotain syövät kuhan on edes kohtuudella terveellistä), vaatteet on puhtaat ja unta riittävästi. Kodin siisteyskään ei ole enään se ykkös asia tai se että rytmi on päivästä toiseen sama.

 

Niin, kaikilla on ollut se ensimmäinen lapsi. Sitä koki varmasti raskaampana senkin takia, että kaikki oli uutta. Piti opetella, jännitti kaikkea ym. Vähän sama kun menee uuteen työpaikkaan, sitä on aluksi ihan puhki vaikkei tekis juuri mitään

 

No siis nimenomaan - kun kaikki on uutta, ei ole kokemusta jne., niin sen yhden kanssa koin elämän jotenkin "rankaksi". Kun taas nyt kolmen lapsen kanssa mietin huvittuneena, että silloin oli todella helppoa verrattuna nykytilanteeseen. En mä kyllä muille naureskele, lähinnä omaa tilannetta mietin.. :-O

 

Koskaan ikinä et tule kokemaan niin isoa elämän muutosta kuin se on kun esikoinen syntyy!!

 

Mulla on ollut rankkaa yhden lapsen kanssa ja myös kolmen lapsen kanssa. Kaikissa vaiheissa on ollut omat rankat juttunsa.

 

Mä en ole kokenu koskaan lasten kanssa oloa rankaksi, en yhden, en kahden, enkä kolmen =)

Pakko kommentoida, että tuota nyt ei usko piru erkkikään Tai sitten olet joku robotti, tai todella hyvä pullottamaan tunteesi, jos et koskaan ole kokenut mitään rankaksi lastesi kanssa. Varo vaan, jossakin vaiheessa ne tunteet voi sitten rysähtää kerralla päälle, jos niitä ei osaa päästää ulos...

 

Väännän nyt rautalangasta esimerkin: anoppi kutsui esikoisen vauva-aikana juhannuksen viettoon heille. Mä tuohtuneena paasasin miehelle, että miten se koko ajan luulee että me jaksetaan VAUVAN kanssa matkustaa, onhan siinä iso työ ottaa kaikki tavaratkin mukaan jne...Nyt kun lapsia on kolme, niin huvittaa, miten tein sen yhden muksun kanssa reissaamisesta niin "ison jutun".

 

Väännän nyt rautalangasta esimerkin: anoppi kutsui esikoisen vauva-aikana juhannuksen viettoon heille. Mä tuohtuneena paasasin miehelle, että miten se koko ajan luulee että me jaksetaan VAUVAN kanssa matkustaa, onhan siinä iso työ ottaa kaikki tavaratkin mukaan jne...Nyt kun lapsia on kolme, niin huvittaa, miten tein sen yhden muksun kanssa reissaamisesta niin "ison jutun".

niinpä.. sillon otti jokaista päivää varten 5 eri vaatekertaa.. nykyste pärjää yhdellä, jos ei riitä ni pestään

 

Mun mielestä ekan kanssa oli raskainta
Elämä muuttui radikaalisti ja piti oppia paljon uusia asioita... Toinen lapsi vain "sujahti mukaan" siihen jo tutuksi tulleeseen lapsiperhe-elämään mukaan eikä muutos aiempaan ollut niin suuri kuin ensimmäisen kohdalla..

 

[QUOTE="kohta kahden äiti";24927843]Pakko kommentoida, että tuota nyt ei usko piru erkkikään Tai sitten olet joku robotti, tai todella hyvä pullottamaan tunteesi, jos et koskaan ole kokenut mitään rankaksi lastesi kanssa. Varo vaan, jossakin vaiheessa ne tunteet voi sitten rysähtää kerralla päälle, jos niitä ei osaa päästää ulos...[/QUOTE]

No mä olen päässy sillätavalla poikkeuksellisen helpolla, että lapset ovat olleet vauva-aikana melko hyviä nukkujia. Toki koen joskus väsymystä ja riittämättömyyttä, mutta en siinä määrin, että kokoisin elämäni koskaan rankaksi.

 

[QUOTE="vieras";24927782]No jaa, no jaa. Minusta taas kahden kanssa on helpompaa kuin yhden =)[/QUOTE]

Samaa mieltä...ei tarvitse enää hermoilla esim. siitä paljonko se lapsi nyt nukkuu ja kuinka paljon saa olla rauhassa. Kahden lapsen kanssa niitä rauhanhetkiä ei ole, joten niitä ei osaa odottaa . Ja elämänmuutos ei ole toisen lapsen jälkeen niin valtava kuin ensimmäisen lapsen jälkeen. Asiat on jo tuttuja ja "oma elämä" on jo menetetty. Olen nauttinut enemmän kahden lapsen äitinä olosta kuin yhden lapsen. TOki tekemistä on enemmän, mutta henkisesti on helpompaa.

 

No mä olen päässy sillätavalla poikkeuksellisen helpolla, että lapset ovat olleet vauva-aikana melko hyviä nukkujia. Toki koen joskus väsymystä ja riittämättömyyttä, mutta en siinä määrin, että kokoisin elämäni koskaan rankaksi.

No ehkä aloittajakaan ei tarkoittanut rankkuudella sitä, että ihan ammattiapua tarvitsisi, vaan tuota normaalia. Hui näitä pilkunviilaajia... En minäkään pitkin seiniä hyppinyt kun ensimmäinen syntyi, mutta tulkitsin tuon rankkuuden nyt niin kuin se piti tulkitakkin.

 

Minäkin väitän, että sen yhden lapsen kanssa se tuntuu rankalta juuri siksi että kaikkeen pitää opetella.. siis ylipäätään vanhemmuuteen ja vastuuseen. Ja sen ekan kanssa kaikki on uutta, ihan se vauva-aika, yöheräilyt, uhmaikä jne. Toinen varmaan menisi jo helpommin (en tiedä kun ei ole itsellä kuin tämä yksi).

Mutta totta kyllä, että onhan se yhden kanssa helpompi liikkua ja matkustella (tai meillä ainakin vielä on, vanhempana lapsi varmaan kitisee kun ei ole ikäistään seuraa pidemmillä reissuilla). Kauppareissutkin pääasiassa on hoitunut helposti.. tosin yhdessä vaiheessa kun oli sitä että lapsi nousi ostoskärryissä seisomaan siinä istumaosalla sen sata kertaa kauppareissun aikana niin oli tosi hankala yksin hoitaa niitä ostoksia. Ainakaan äkkiseltään ajateltuna en olisi pärjännyt siinä tilanteessa useamman lapsen kanssa..

Ja kun lapsi saa niitä itkupotkuraivareita vaikka parkkipaikalla niin onhan se helpompaa kantaa vain yksi lapsi kuin että pitäisi useampaa houkutella liikkumaan eteenpäin

 

Mä en ole kokenu koskaan lasten kanssa oloa rankaksi, en yhden, en kahden, enkä kolmen =)

Ovatko sinun lapsesi olleet hyviä nukkumaan? Minulla raskainta oli se, että piti olla koko ajan niin tiiviisti lapsen kanssa, eikä saanut esim. syödä rauhassa tai käydä yksin suihkussa. Poikani nukkui vastasyntyneenä vain 20 minuutin unia. Ehdin monesti juuri saada ruuan lautaselle, kun sängystä kuului parkaisu. Vähän vanhempana poika alkoi nukkua 40-60 min. unia JOS minä nukuin vieressä. Lapsi oppi vasta 9 kk ikäisenä ryömimään ja konttaamaan, sitä ennen häntä piti viihdyttää lähes koko ajan tai syödä parkunan säestyksellä, sama koski lehden lukua, vessassa tai suihkussa käyntiä. Jos lapseni olisi nukkunut yhdet 2-3 h päiväunet päivässä eli olisin saanut sen verran hengähtää kerran päivässä, uskon ettei olisi ollut erityisen raskasta.

 

mun mielestä se on aina suhteellista mikä on rankkaa, esikoisen kanssa joutui kokonaan uuteen vaiheeseen elämässä, pitää tottua siihen, että on joku toinen joka tarvitsee sinua 100%, omat menot ym. pitää järjestellä...ja liikkuminen on kaksin hanakalampaa kuin yksin, kaikki on uutta ja ihmeellistä...kolmen kanssa taas, varsinkin kun meillä on isot ikäerot, arjen tekee hyvin haastavaksi isompien aikataulut ja harrastukset, paljon vähemmän jää aikaa esimerkiksi kotitöille, kääntöpuolena vauva ja pikkulapsi arki on aika tuttua, eikä tule stressattua niin paljon kuin esikoisen kanssa.

 

Mun elämä taas helpottui, kun toinen syntyi tasapainottamaan tilannetta. Esikoinen oli niin vaativa, että moni asia jäi hänen kanssa tekemättä. Toinen on opettanut hänet vähän tavoille.

 

[QUOTE="nims";24927913]Ovatko sinun lapsesi olleet hyviä nukkumaan? Minulla raskainta oli se, että piti olla koko ajan niin tiiviisti lapsen kanssa, eikä saanut esim. syödä rauhassa tai käydä yksin suihkussa. Poikani nukkui vastasyntyneenä vain 20 minuutin unia. Ehdin monesti juuri saada ruuan lautaselle, kun sängystä kuului parkaisu. Vähän vanhempana poika alkoi nukkua 40-60 min. unia JOS minä nukuin vieressä. Lapsi oppi vasta 9 kk ikäisenä ryömimään ja konttaamaan, sitä ennen häntä piti viihdyttää lähes koko ajan tai syödä parkunan säestyksellä, sama koski lehden lukua, vessassa tai suihkussa käyntiä. Jos lapseni olisi nukkunut yhdet 2-3 h päiväunet päivässä eli olisin saanut sen verran hengähtää kerran päivässä, uskon ettei olisi ollut erityisen raskasta.[/QUOTE]

Joo, niinkun tolle yhdelle hermoheikolle jo vastasinkin. En siis tarkoita sinua. Meillä lapset olivat poikkeuksellisen hyviä nukkujia ja luulenkin, että se pitkälle vaikutti siihen, että elämä tuntui olevan niin "helppoa". Meillä ei myöskään kärsitty mistään vatsavaivoista ikinä, joten en osaa edes kuvitella, millaista voi väsyneenä olla. Olen itse aina ollut kova nukkumaan joten siinä mielessä oli kuin lottovoitto, että lapset nukkuivat pienestä asti. Paljon valvoneena, olisi varmasti kokenut sen rankaksi ja nostan hattua niille äideille jotka jaksavat esim. koliikkivauvojen kanssa. En tiedä miten olisin itse selvinnyt.

 

Joo, niinkun tolle yhdelle hermoheikolle jo vastasinkin. En siis tarkoita sinua. Meillä lapset olivat poikkeuksellisen hyviä nukkujia ja luulenkin, että se pitkälle vaikutti siihen, että elämä tuntui olevan niin "helppoa". Meillä ei myöskään kärsitty mistään vatsavaivoista ikinä, joten en osaa edes kuvitella, millaista voi väsyneenä olla. Olen itse aina ollut kova nukkumaan joten siinä mielessä oli kuin lottovoitto, että lapset nukkuivat pienestä asti. Paljon valvoneena, olisi varmasti kokenut sen rankaksi ja nostan hattua niille äideille jotka jaksavat esim. koliikkivauvojen kanssa. En tiedä miten olisin itse selvinnyt.

Joo, hermoheikkohan minä Rankkaa voi olla myös se, että täytyy kohdata se vastuu ja juuri se, että ei voi enää mennä ja tulla oman mielen mukaan, ei pelkästään yövalvomiset tai mahavaivat. Mutta jos sulla ei ole ollut sosiaalista elämää, matkustelua yms. ennen lasta, jota oisit voinut kaivata, niin tietty se sitten on sulla ollut helppoa.