Minun keskimmäinen tyttöni sai kehitysvamma diagnoosin 2,5vuotiaana. Alkuun oli kokonaiskehityksenviive ja ajateltiin että tyttö ottaa muut ikäisensä kiinni kouluikään mennessä. Kuitenkaan kehitys ei edistynyt toivotulla tavalla. Hänellä oli syntyessään rakennepoikkeama, mutta kehitysvammaisuuden "vaarasta" ei koskaan puhuttu raskausaikana ja kromosomit tutkittiin terveeksi tytöksi.
Itse aavistelin jo vauva-aikana ettei kaikki ole kohdallaan. Ryömikin vasta 10kk, konttasi kai joskus 1v3kk ja kävelemään lähti 2,5v. Muistan sen päivän kuitenkin kuin eilisen jolloin diagnoosi tuli. Itkin ihan mielettömästi. itkin sitä pahaa oloa, että miksi minun lapseni? miksei hän saa kokea kaikkea niinkuin me muut jne?! Sitten itkin itseäni ja piehtaroin itsesäälissä, nuori yhäiti jolla vielä vammainen lapsi. :ashamed:
Jonkin aikaa siinä meni, että täysin ymmärsin asian ja hyväksyin sen. Ja pystyn sanomaan ihan kelle tahansa ääneen, että kyllä, tyttäreni on kehitysvammainen. Hän on normaalin lapsen näköinen, eikä hänestä ohimennen ikinä huomaisi ettei kaikki ole ihan niinkuin terveellä. Yhdessä asiassa hän on kuitenkin parempi kuin moni muu, nimittäin musiikissa ja etenkin laulamisessa
Olen kiitollinen kuitenkin että tyttö on hyvin positiivinen persoona ja aurinkoinen lapsi. Siinä mielessä helppo, kun ei kamppaile tunteidensa kanssa, eikä ole aggressiivinen. Pystyy ilmaisemaan itseään ja toimimaan joissain arjen asioissaan. Pukemisessa tarvitsee vielä apua. On oppivainen ja uskon että oppii paljon taitoja mitä sitten joskus tarvitsee aikuisena tuetussa ympäristössä. Joskus pelottaa kuitenkin tulevaisuus, kuka hänestä huolehtii, kun minua ei enää ole? :ashamed:
Tyttäreni on nyt reilu 6v ja aloittaa koulun EHA1:llä syksyllä. =)