Oletko odottanut lasta innoissasi, mutta huomannutkin jälkikäteen, että et olekaan lapsi-ihmisiä ts. perheihmisiä??

Elikkäs oletko vielä raskausaikana ollut innoissasi tulevasta lapsesta, mutta sitten kun lapsiperheen arki kaikessa karuisuudessaan on paljastunut sinulle, niin oletkin ruvennut miettimään, että ehkä tää ei ollutkaan mun juttu?

Entä sama tilanne toisen lapsen tullessa perheeseen? Onko toisen lapsen tekeminen tuntunutkin sinusta vikatikiltä??

Onkos kenelläkään ollut niin, että mies onkin ensin halunnut lapsia, mutta jälkikäteen onkin ruvennut sitten katumaan lastentekoa??

Tää tuli vaan mieleen mun yhdestä tutusta, jolle on tulossa toinen lapsi ja hänen puheistaan olen ymmärtänyt, että molemmat on toivonut näitä lapsia.

Mutta itse sivusta seuranneena en ole tämän miehen kauheasti huomannut tämän ensimmäistäkään lasta hoitavan. Ja yksi toinen tuttu sanoi myös, että tämä mies ei olisi kauhean l"lapsi-ihminen". Itekkin oisin huomannut vähän samaa...

Elikkäs onko se miten yleistä, että lapsiperhe-elämä rupeaakin jälkikäteen kaduttamaan, vaikka ensin olisikin halunnut lapsia??

 

Aika usein olen joutunut toteamaan, ettei kaikista taida ollakaa äideiksi. Pitkään sain itseni vakuutetuksi siitä, että varmaan vain murehdin valltsevan tilanteen raskautta (esim koliikki jne) ja tunne menee ohi. Nyt lapset on isompia ja kyllä koen heitä rakastavani, mutta hirveän usein huomaan, että kaduttaa.

 

Lapsiperheen arki on toisinaan raskasta ja univelkaa voi olla paljon. Väsyneenä saattaa tuntua, että ei tämä ehkä olekaan minun juttuni ja oliko tässä mitään järkeä.

Lapsiani silti rakastan, en missään nimessä kadu heidän saamistaan. Arjesta nautin enemmän hyvin levänneenä ja riittävästi omaa aikaa saaneena.

 

VOi että tää on niin nuorison juttu tällainen "Ei tää ookaan mun juttu", kaikki, mikä vaatis vähän omasta itsekkyydestä luopumista ja vähän poistumista omalta mukavuusalueelta tai vaatii vähän ponnistelua.

Mennään armeijaan - ei tää ookaan mun juttu.
Mennään kouluun - ei tää ookaan mun juttu.
Saadaan lapsia - ei tää ookaan mun juttu.
Mennään töihin - ei tää ookaan mun juttu.

En tajua! Niin luuseria niin luuseria...

 

Oma äitini on ollut juuri sellainen hoitajatyyppi, jäi perhepäivähoitajaksi kotiin, ettei tarvitsisi omia lapsia viedä hoitoon jne. Itse jouduin toteamaan, etten ole samaa maata. Olen ehdottoman kiitollinen lapsistani, enkä ikimaailmassa luopuisi heistä, mutta olen ollut ihan tyytyväinen, kun olen palannut töihin ja saanut taas muutakin ajateltavaa - vähitellen löytää taas itsensä uudelleen. Lapset ovat olleet hoidon aloittaessaan 1v5kk ja 1v3kk.

 

höpöhöpö että olisi nuorten juttu,itseasiassa nuoret vanhemmat sopeutuvat vanhemmuuteen paremmin kun vanhemmat vanhemmat...
lähipiirissä yksi pariskunta, n. 35 vuotiaita kunnes saivat ekan...olivat tosi innoissaan ja kaikki piti olla luomua lapselle ja kotihoidon pituutta toitotettiin jo raskausaikana... no kaikki meni pieleen synnytyksestä lähtien,ei mennyt oppikirjojen mukaan, lapsi ei saanut kun muutaman tipan äidinmaitoa (äiti hehkutti raskausaikana jo kuinka imettää 2 vuotiaaksi) ja päiväkoti kutsui 9kk iässä kun äiti halusi omien sanojen mukaan käydä välillä edes rauhassa vessassa ja syömässä... lapsi jo 5v eikä toista ole tullut,eikä kuulemma tule!

 

Liian monta elikkästä!

 

No voin sanoa että mulle kävi juuri noin, ja mä olen siis nainen, en mies. Toivoin kovasti lasta, nyt hän on 2,5 v ja toinen on tulossa. Olen huomannut että tää koti- ja perhe-elämä on mulle yllättävän raskasta. Oon joutunut aika paljon tekemään töitä et olen löytänyt mun mielenterveydelle sopivan tavan olla äiti. Olen näin jälkikäteen aika varma, että olisin ollut onnellisempi lapsettomana. Silloin en osannut ajatella elämää ilman lapsia, kun jotenkin vakio oli, että niitä lapsia tehdään.

Toki rakastan pientä poikaani ja tätä uuttakin tulokasta kovasti. Hoidan lapset hyvin, kerron että rakastan ja yritän sylitellä jne paljon. Mutta tarvitsen myös runsaasti omaa aikaa, ja huomaan odottavani paljon sitä, kun lapset ovat isompia ja itsenäisempiä. Tää pikkulapsivaihe tuntuu todella raskaalta ja parisuhde on koetuksella.

Onneksi mies on osallistuva ja rakastaa lapsen kanssa leikkimistä, meillä on hyvät tukiverkostot ja hyvä taloudellinen tilanne: voidaan palkata lastenhoitoapua ja myös esim matkustella ja syödä ulkona porukalla.

 

Mulla oli joskus silloin semmosia tuntemuksia, kun lapsi oli pieni ja vaativa. Ajattelin, että nyt on sitten vapaus mennyt ja tässä sitä ollaan loppuelämä kiinni.
Nykyisin ahdistaa ajatus siitä, että jos itselle sattuisi jotain, niin miten lapsi pärjäisi ja kenelle hän menisi yms. Myös sitä mietin, että saako hän viettää onnellisen elämän vai tuleeko hänen elämästään raskas. Sisaruksia lapsellani ei ole, joten toivon hänen löytävän ihanan puolison joskus.

 

Rakastan lapsiani, todella paljon. En luopuisi heistä mistään hinnasta, ja hoidan heidät niinkuin rakastavan äidin kuuluukin.

Itse halusin vain yhden lapsen. Ajattelin että sen kanssa pärjään. Olisin pärjännyt ilman lapsitoivettakin mutta miehen toiveen takia ajattelin että minunkin kuuluisi toivoa lasta. No, niitä tulikin kaksi kerralla.
Ovat toki jo 5 vuotiaita, eli elämän pitäisi helpottaa. Mutta silti liian usein ajattelen, että voi kun ei olisi tehty ollenkaan. Ei sillä että kaipaisin lapsettoman vapautta tms turhamaista asiaa, vaan musta tuntuu että musta ei ole tähän, pelkään pilaavani lapseni. huomaan liikaa samoja piirteitä itsessäni, kun vertaan siihen kuinka oma äitini kohteli ja kohtelee edelleen minua.
En tiedä, ei, en luovu lapsistani, rakastan heitä yli kaiken ja kuolisin heidän vuokseen. Mutta jos vain saisin kelloa kääntää, päättäisin toisin.... Kuulostaa kamalalta... En voi sille mitään.

 

No joo, miten ton nyt muotoilis oikein. Vähän silleen mulle kävi... Kaks lasta ja molemmat haluttuja/toivottuja. Musta piti tulla sellanen "pullantuoksunen äiti". Ei tullut ei! Mulla kävi niin huono tuuri, et sain kaks haastavaa erityislasta. Miehellä loppu puhti ja eksy toisen sänkyyn. Erottiin ja oon nyt ollut noin viis vuotta yksin lasten kanssa ja voin sanoa, et mä en todellakaan haluis tälläst!

Mitä tapahtu sille pullantuoksuselle äidille? Missä vaihees se vaihtu tälläseks elämälle/ex miehelle katkeraks hermoraunioks? Missä vaiheessa multa katos ilo olla lasten kanssa? Yleensä lasken vaan päiviä, et millon ovat menos isälleen, et saan hengähdystauon täst kaikest!

 

Joskus tulee mieleen, että hitto ku ois vaan ihan yksin tai jos sitäkään.. sais kaikkien asioiden vaan antaa olla rempallaan eikä tarttis välittää enää mistään mitään. Lapsi saa mut tekemään asioita, jotka muuten jättäisin 100% varmasti hoitamatta. Nyt sitä joutuu pähkäilemään laskujen ja toimeentulon kanssa yms.

 

Rakastan tietysti lasta, mutta minusta äitinä oleminen on raskasta ja ne onnenhippuset on harvassa. Jatkuvaa huolta ja jokapäiväistä häslinkiä jostain. Olisipa kiva jos vois vaan ex tempore lähteä jonnekin, tai ei tarvitsisi joka päivä miettiä ruokia ja vielä tuputtaa niitä nirsolle penskalle. Pienempänä oli helpompaa, mutta mitä isommaksi kasvaa sitä väsyneemmäksi minä tulen. Toisaalta, TOISAALTA, en vaihtais tätä poiskaan tietysti. En lähtis mäkeen omia unelmiani toteuttamana ja jättäs lasta, niinhän jotkut äidit tekee. Jättää lapsen isälle ja sanoo, hoida sä, mä en enää jaksa.

 

Mulle kävi päinvastoin. Aloin odottaa esikoista puolivahingossa 19-vuotiaana mutta kun tavallaan oli elämäntilanne ok, en edes harkinnut aborttia. En pitänyt itseäni minään kovin äidillisenä tyyppinä, ajattelin että kyllä me ny vauvan kans pärjätään. Kun vauva syntyi, musta kuoriutui semmonen kanaemo ettei mitään rajaa. Koko se elämä lapsen kanssa, kehityksen seuraaminen, uusien asioiden oppiminen, myöhemmin harrastukset, koulu, itsenäistyminen jne. on olleet asioita joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Olihan se välillä rankkaa kun oli 3 ipanaa, omat opiskelut kesken, töitä piti tehdä.. mutta kyllä mä löysin äidin itsestäni sillä hetkellä kun esikoistyttö syntyi

 

Ei, en ole koskaan halunnut olla vanhempi. Vaimoni on tiennyt vielä varhaisemmin ja voimakkaammin, ette hän ole lapsi-ihmisiä. On oikeastaan aika vaikea ymmärtää, miten tällaista asiaa ei tietäisi itsestään etukäteen. Minulla on erittäin hyvä itsetuntemus, enkä aina muista, etteivät kaikki ole samanlaisia.

 

En tajua! Niin luuseria niin luuseria...

Miksi kenenkään pitäisi tehdä asioita, joista ei pidä ja joita ei mitenkään arvosta? Rajallisen elämän tuhlaamistahan tuollainen on.

 

Mutta itse sivusta seuranneena en ole tämän miehen kauheasti huomannut tämän ensimmäistäkään lasta hoitavan. Ja yksi toinen tuttu sanoi myös, että tämä mies ei olisi kauhean l"lapsi-ihminen". Itekkin oisin huomannut vähän samaa...

Elikkäs onko se miten yleistä, että lapsiperhe-elämä rupeaakin jälkikäteen kaduttamaan, vaikka ensin olisikin halunnut lapsia??

erikoinen tulkinta.. kyllähän varmaan moni (mies varsinkin, kun kulttuuri sen heille paremmin sallii) haluaa perheen ja lapset, muttei kuitenkaan halua niiden juuri häiritsevän muuta elämäänsä.

ei kai se niitä silti mitenkään jälkikäteen kaduta, että on lapsia hankkinut, jos elämä onnistuu niin, että vaimorakas hoitaa lapset ja kodin ja kakkavaipat ja itse voi sitten välillä pelailla hetken lapsen kanssa jalkapalloa pihalla. toki vaan, jos on hyvä sää ja lapsella hyvä mieli.

 

oma pikkusiskoni (25v) miehineen on juuri tuollainen ovat ns."ekohippejä" ja sisko hehkuttikin odotusaikana lastentahtisesta kasvatuksesta, taaperoimetyksestä sekä siitä, miten heidän vauvansa ei saa mitään kaupan purkkimössöjä.. no, imetys vaihtui nopeasti pulloon kun maito ei noussut kunnolla, kaupan soseetkin alkoivat kelvata "kun näissä on hirvee vääntäminen " , lapsen kasvattaminen antaen tämän itse päättää osottautui huonoksi ideaksi uhmaikäisen kanssa.. se lapsi on nyt 4v eikä toista kuulemma tule ! sisko on monesti sanonut, että äitiys on ollut pettymys ja "ihan hirveetä".

 

Meni just toiste päin, tajusin olevani perheihminen.

 

Mulle oli kyllä yllätys se, että kun sitä rakkautta osas kuvitella odotusaikana melko hyvin ja rakasti sitä mahassa kasvavaa lasta ja suunnitteli kaikkea, niin yllätyin siitä, että kuinka se oma lapsi sit saa myös ne negatiivisetkin tunteet pintaan helpommin. Että uhmiksen kanssa alentuukin tappelemaan ja vääntämään tyhmistä. Tai ettei vaan joka senkunti ja kaikissa tilanteissa pysty olemaan kontroloidusti aikuinen ja tilanteen herra.

Jotenkin sitä en ollut osannu ajatella lainkaan. Ja niiden hetkien jälkeen kyllä tuntuu toisinaan melko onnettomalta ja siltä, että hyvänen aika, eikö musta olekaan tähän : /

Mutta sitten jutellaan muksun kanssa asiat ja sovitaan ja kaikki on taas hyvin.

 

Mä pidin itseäni aina suurperheen äitinä. Kuvittelin et teen kuusi lasta vähintään. Luulin että rakastaisin elämää kymmenen lemmikin kanssa lapsilaumaa maalaistalossa paimentaen.. Kahden jälkeen on sanottava etten jaksa fyysisesti yhtään vauvaa enää. Olen hormoonihirviö ja univelkainen hullu. Nyt kun nuorin on viisi ja saan nukkua on elämä taas ihanaa. Ja saan syödä kaikkia hormooneita tasoittavia nappeja rauhassa eläinten karva ahdistaa ja ikään en enää koiraa laita kun tuosta aika jättää. Iso huusholli maalla vaihtui nopeasti kolmioon kaupungissa. Oonpahan kokeillut mitä luulin haluavani. Onneksi mies on jaksanut mukana vaikka mieli muuttunut monta kertaa.