Minä olen siitä iloinen, mutta en ylpeä. En tiedä miksi olisin varsinaisesti ylpeä: Osa ydinperheenä pysymisestä on "ansaittua", mutta osa myös tuuria: Se miten puolisonsa valitsee, ei ole pelkästään järkeä, ei varsinkaan, kun tekee sen 18-vuotiaana kuten minä, joten tunnustan kohdalleni osuneen myös tuuria, että parisuhteemme on toiminut näin pitkään, toimii myös perheen kanssa ja olemme pysyneet yhdessä. Ja vaikka kuinka fiksusti osaisi ajatella, ei silti voi koskaan olla täysin varma miten ihminen muuttuu vuosien ja perheellistymisen myötä. Meille ei ole sattunut mitään ylitsepääsemätöntä kriisiä, ainakaan tähän saakka vaikka kovilla on välillä oltu, eikä toinen ole esim. alkoholisoitunut tms.
Toisaalta, eihän elämässä voi koskaan tietää varmaksi toisesta eikä edes itsestään: Juuri nyt meillä on ydinperhe ja uskon, että tulevaisuudessakin, mutta elämä voi yllättää enkä voi olla varma, että näin jatkuu kunnes lapset ovat aikuisia. Voi olla, että tulee se ylitsepääsemätön kriisi, toinen muuttuu liikaa tai vaikka kuolee. Aion olla ihan yhtä ylpeä perheestämme kuin nytkin vaikka näin kävisikin. Surulliseksi se sen sijaan minut varmasti tekisi.
Olen siis onnellinen perheestäni ja siitä, että olemme yhdessä, mutta en osaa ajatella sitä vertailuna johonkin muuhun. En osaa ajatella, onko perheestämme syytä olla enemmän vai vähemmän ylpeä kuin naapurin yh-äidin perheestä. Jokainen perhe on toivottavasti mahdollisimman onnellinen, ylpeyttä perhemuotoon en osaa liittää.
Se kaiken tukipilari on ehjällä pohjalla lapsen elämässä. Tuli vain mieleeni.