Oletko ylpeä siitä, että lapsesi saavat kasvaa ehjässä ydinperheessä?

No jos vanhemmat ovat onnellisempia yhdessä ja perhedynamiikka toimii niin sitten se on ilon aihe. En tiedä mitä ylpeyttä siitä voi tuntea.... ero on joillekin parempi vaihtoehto ja silloin lapsillekin se on parempi kasvuympäristö kuin että onnettomat, riitaisat vanhemmat ovat aivan surkeina yhdessä. Tosin eroja pitäisi lapsiperheiden välttää jos kyseessä on vain tylsistyminen, suhteen arkipäiväistyminen tms turha syy. Ruoho ei myöskään pitemmän päälle ole vihreämpää aidan toisella puolella. Mutta jokainen tavallaan.
Jos minun lapseni kasvavat tasapainoisiksi ihmisiksi joilla on hyvä itsetunto, saavat ystäviä, koulutuksen ja työpaikan niin sitten olen ylpeä heistä ja itsestäni. Jos lapseni ovat isona masentuneita, surullisia ja kokevat epäonnistuneensa niin sitten myöskään minä en ole onnellinen. Ja toki vaikeita elämäntilanteita (eroja, työttömyyttä, opiskeluun liittyviä ongelmia yms) voi tulla, mutta että olisivat niin tasapainoisia ja vahvoja ihmisiä, että pääsisivät näistä tilanteista eteenpäin.

 

En ole ylpeä ollenkaan! Kun saan itestäni tarpeeksi irti, niin eroan. Lapset kärsii eniten tässä meijän nykyisessä olotilassa

 

Olen erittäin ylpeä siitä.

Mun vanhempani ovat yhdessa, samoin appivanhempani. Mun sisareni on miehensä kanssa edelleen, samoin miehen vanhemmat.

Koitan opettaa lapsilleni harkintaa, pitkäjänteisyyttä ja rauhallisuutta parisuhteen suhteen. Kannattaa olla yhdessä pitkään ennen lapsia, elää ja kokeilla jotta tietää että parisuhde kestää lapset. Parisuhdetta ei perusteta lapsien hankintaa varten vaan lapset tulevat toivottuna lisänä jo perustettuun perheeseen.

Nyt lapseni eivät oikeastaan edes vielä ymmärrä kuinka hyvin heillä on asiat koska ystäväpiirissäkin on kovin vähän eronneita. Vuosi sitten esikoinen taisi ensimmäisen kerran päivitellä jonkun kaverinsa isäpuoli/äitipuoli/puolisiskot- elämää.

 

En ole ylpeä siitä, vaan olen onnellinen. Meillä on ollut kaikki hyvin jo 16 vuotta, ja olen todella onnellinen ja kiitollinen näistä vuosista. Koskaan ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu, mutta perheemme yhteisiä vuosia en tule ikinä katumaan.

 

En ole mitenkään ylpeä, tai ajattele, että olisin sen takia parempi vanhempi. Olemme ydinperhe, välillä onnellinen, välillä vähemmän onnellinen. Väkivaltaa, päihteitä tms. ei kummankaan osalta ole, mutta molemmilla on muita haasteita, jotka välillä kuormittavat. Ainakin tähän asti ollaan lopulta haluttu selvittää ongelmat ja olla yhdessä. Ei siksi, että vain ydinperheessä kasvaisi kunnon ihmisiä, vaan siksi, että olemme uskoneet niiden olevan selvitettävissä, ja ne ovat olleetkin. Olemme oppineet kiertämään pahimpia sudenkuoppia, emmekä ole enää niin väsyneitä, kun lapset nukkuvat pääsääntöisesti hyvin. Uskon, että jos jossain vaiheessa eroamme, se on näiden vaikeuksien ja niiden voittamisen ansiosta lastenkin kannalta mietitympi ratkaisu kuin "ei vaan ollut enää koko ajan kivaa".

Ennemmin sanoisin, että olen kiitollinen, että lapsilla on lisäkseni toinen vanhempi ja vieläpä neljä isovanhempaa, jotka voivat ja haluavat olla mukana heidän elämässään. Se taas ei ole minun ansiotani, eikä katso perhemuotoon.

 

No en tiedä olenko niinkään ylpeä tai lähtisinkö asialla leijumaan. Meille ydinperhe ei ole ollut mikään saavutus tai tavoittelemisen arvoinen asia, vaan kaksi ihmistä jotka haluavat olla yhdessä ja rakastavat toisiaan ovat kasvattaneet kolme lasta aikuisiksi. En missään tapauksessa väitä, että elo on ollut suurta onnea kaiken aikaa, mutta ero ei loppujen lopuksi ole koskaan ollut vaihtoehto. Meillä on ollut tahto olla yhdessä, selvittää ongelmat, rakentaa yhteinen elämä. Edelleen, 30 vuoden jälkeen olen ihan varma että tuon miehen haluan nähdä aamukahvipöydässä.

Lapsille se on tottakai tuonut turvallisuuden tunteen ja toivottavasti myös jonkunlaisen esimerkin siitä, ettei ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen tarvitse alkaa lusikoita jakamaan. Tunnen silti myös monia yh-perheitä ja uusperheitä, joiden lapset ovat ihan tasapainoisia ja hyvinvoivia. Monissa tapauksissa varmasti tasapainoisempia kuin olisivat olleet alkuperäisessä ydinperheessä, jossa syystä tai toisesta ei ollut kovin harmoninen fiilis.

Tämä voisi olla omaa tekstiäni. Edelleen olen hyvin onnellinen sen saman miehen kanssa, jonka 18-vuotiaana tapasin Olen myös huomannut, että lapset taitavat olla niitä, jotka tästä ydinperheestä jollakin tavalla ovat ylpeitäkin. Itse kuvailisin tilannetta sanalla onnellinen.

 

Kas, joku muukin kirjoittelee nimimerkillä "jep". Eri henkilöitä siis olemme me kaksi peräkkäistä kommenttia.

 

Olen. Ei tarvi miettiä onko isällään yksi lapsi tänä jouluna vaiko isäpuolen siskopuolet meillä tuona pääsiäisenä, isä luona olevan äitipuolen velipuolethan on vappuna niin meneekö siis mun Pinja-Paljetti sitten helluntaina kun mummopuoli ja sen uusi miesystävä taitaa olla meillä juhannuksena koska tais olla ne lapsettomat häät PP:n isäpuolen ex-vaimon äitipuolen tyttärellä?!

 

Minä olen ylpeä, että minulla on mahdollisuus ja resurssit kasvattaa lapseni yksinhuoltajana vallan mainiosti. Isänsä perheen kanssa välit on lämpimät ja lapsella on siellä myös rakastavat ja välittävät ihmiset.
Ottaisin tämän roolin uudestaankin, mieluummin kuin ydinperheen joka ei toimi. Aina kun se ydinperhe ei itsessään ole lapselle paras vaihtoehto....

 

En sanoisi olevani ylpeä siitä pikemminkin olen onnellinen että asiat ainakin toistaiseksi on niin.

 

Häpeän sitä, että olen eronnut. Onko ap nyt tyytyväinen?

 

Iloinen ja onnellinen olen, en nyt tiedä onko tämä asioita joista kuuluu olla ylpeä? Tietty jos miettii että me ollaan kuitenkin tämän kohta 11v yhteisen taipaleen aikana koettu varmaan enemmän vastoinkäymisiä ja ns rankkoja elämäntilanteita mitä keskiverto-suomalaispariskunta ja silti selvitty niistä yhdessä, jopa kokien että ne ovat hitsanneet meitä yhteen niin kai siitä voi jollain lailla olla ylpeä? Samaan tyyliin kuin vaikka pitkästä imetyksestä tai niistä kehuista mitä ollaan lastemme hoidosta, kasvatuksesta ja koko perheen pyörityksestä saatu.

 

Mun lapset ei saa elää "ydinperheessä" vaan ollaan erottu. Ei se nyt mikään ylepeydenaihe ole, että on erottu, mut toisaalta meidän pere-elämä on nykyään paljon paljon onnellisempaa.

 

No jaa. Pääasia, että lapsi on onnellinen perheessä. En minäkään itseäni sen ylpeämmäksi ydinperheessä kasvaneena tunne kuin, että olisin kasvanut yksinhuoltajavanhemman kanssa tai uusioperheessä.

 

Olen ylpeä siitä. Mutta en silti mene sanomaan että aina olisi näin - tietysti siihen pyrin kuitenkin. Mutta kyllä omasta perheestään saa olla ylpeä :heart:

 

Kyllä olen ylpeäkin, eniten tietysti onnellinen ja kiitollinen. Jos on ollut 30 vuotta yhdessä, siinä kaikki ei ole pelkkää tuuria, vaan siinä on jo myös aika paljon työtä.

Meillä on tuttavapiirissä paljonkin eroperheitä, eikä niissä ole mitään, mitä kadehtisin. Olen tosi iloinen, että lapset ja minä itse saamme kasvaa tällaisessa yksinkertaisessa perhekuviossa.

Itseäni ahdistaa ajatuskin siitä, että olisi pitänyt aloittaa uusi elämä ja uusi perhekuvio uuden miehen kanssa. Minusta ei varmaan olisi ollut siihen loputtomaan sovitteluun ja säätämiseen. Ehkä tämän tiedostaminen on saanut pistämään aika tavalla paukkuja nuoruudensuhteen hoitamiseen.

 

Mutta kyllä omasta perheestään saa olla ylpeä :heart:

Kyse ei kuitenkaan ollut avauksessa ihan tästä.

 

Olisin ylpeä siitäkin. Mutta nyt olen ylpeä siitä, että erosta huolimatta lapsillani on hyvät välit kumpaankin vanhempaansa, että vanhemmat ja uudet puolistot voivat istua juhlissa samassa pöydässä, eikä lasten ole ikinä tarvinnut valita puolta, eli lapsia ei ole asetettu aikuisten väliin. SAiitä olen tosi ylpeä, että lapset voi kummankin vanhemman luona puhua toisesta vanhemmastaan,ilman että se on kiusallista tai kiellettyä ja että kumpikin vanhempi voi puhua lapsille hyvää siitä ex puolisostaan.

 

Kyse ei kuitenkaan ollut avauksessa ihan tästä.

Siltikin, saa olla ylpeä. Kyllä se joskus jotain vatii, että perhe ja parisuhde pysyy kasassa.

 

En ole mitenkään erityisesti ylpeä, itselleni tämä on ihan normaali juttu.

Mieheni vanhemmat (ja isovanhemmat) ovat yhä naimisissa, oma isäni kuoli kun olin lapsi joten äitini oli yh, mutta sille hän nyt ei oikein mitään voinut. Omassa kaveripiirissä vain yksi pariskunta on eronnut, mutta heilläkään ei ollut lapsia. Omien lasten kaikki kaverit elävät ydinperheessä.

 

Aika monesta asiasta voisin olla ylpeä elämässäni, mutta ehjästä ydinperheestä en kyllä osaa sitä olla. Lapsien kannalta se on tietysti hyvä juttu, mutta ylpeys jotenkin vaatisi myös sen ulkopuolisen arvostuksen asiasta, jota en koe tarvitsevani tässä yhteydessä.

 

Lapseni eivät saa kasvaa ehjässä ydinperheessä, mikä on tavallaan surullista, sillä ajattelen itsekin niin, että parasta mitä lapsi voi saada, on onnellinen ja rakastava ydinperhe.

En nyt jaksa sen enempää alkaa syitä listaamaan, miksi se on mielestäni niin tärkeää ja hieno juttu lapsen kannalta, mutta mitäpä tuota tosiasiaa kieltämäänkään, vaikka itse itsekkäästi nautinkin yksinolosta, enkä oikein jaksa suhteita.
Lapsen kannalta kuitenkin inhottavaa.

 

Olen onnellinen perheemme puolesta tässä asiassa. Olemme ehjä perhe johon ei kuulu exät, nyxät ja puolikkaat. Olemme selkeä kokonaisuus, asumme yhdessä kodissa.
Olen ylpeä siinä mielessä että näemme vaivaa suhteemme eteen ja teemme toisemme ja lapsemme onnelliseksi, olemme valmiita myös tekemään töitä sen onnen eteen.
Meitä ei riko pienet tuulet, siitä olen ylpeä- olemme vahvaa tekoa.

 

Olen ylpeä siitä että olen löytänyt elämäni rakkauden ja olen hänen kanssaan naimisissa.

 

Minä olen, parasta mitä lapsi voi saada, on onnellinen ydinperhe. Se kaiken tukipilari on ehjällä pohjalla lapsen elämässä. Tuli vain mieleeni.

Jaa. En ajattele omaa perhettäni ydinperheenä. Jotenkin vanhakantaista ja lapsellista. Haen elämääni ja lapseni elämään sisältöä muista asioista.