oletteko kaikki varmoja, että puolisonne on teille juuri se oikea..?

Kyllä, mieheni on oikea minulle :heart: vieläkin vahvasti sitä mieltä 11v jälkeen

 

Ap:n tapaus tuntuu kyllä siltä, että ei siellä mitään enää ole. Välipitämättömiä vaiheitakin toki tulee, mutta jos on vuosia ollut ihastunut johonkin toiseen niin ei tuo oikein hyvältä vaikuta. En kahlitsisi itseäni tulevaisuudettomaan suhteeseen edes lasten takia. Tietysti eron tapaa ja ajankohtaa voi vähän miettiä lastenkin kannalta, mutta en näe järkeä siinä, että oikeasti kuolleessa suhteessa roikutaan kunnes lapset ovat aikuisia. Se on muuten heillekin hurjan loukkaavaa, jos saavat tietää että vanhemmat olivat vuosikymmenen yhdessä pelkästään heidän takiaan - onnettomina.

Höpölöpö, jokainen ihastuu ja rakastuu, milloin sattuu. Se on ihan normaalia ihmisen tunne-elämää. Kokonaan eri asia - harkintakyky - on, mitä näille tunteillemme teemme. Kannattaa aluksi vaikka käydä psykologilla, jos siellä junnaa jokin ihastus. Saattaa selvitä, mistä oikeasti onkaan kyse. Ihastus ei ole todellisuutta, vaan mielen luoma harhakuva, illuusio, josta ei koskaan totta tulekaan. Ihastus on heijastus muusta psyykkisestä tilanteesta ja se olisi hyvä selvittää.

Sanotko sinä kollo minulle, että 31 v. kestäneessä liitossamme ei ole mitään jäljellä, kun totean, että muistelen kaipauksella erästä miestä, jonka kanssa olin luokkatoveri ja joka ehdotti minulle aikanaan seurustelua. Muistan hänet joka päivä. - No nytkö pitää arvon rouvan mielestä tämä meidän surkea pikku kulissiliittomme oitis purkaa, kun ei tässä ole mitään?

 

Kun ekan kerran tapasin mieheni juteltiin vaan pari tuntia. Viikon päästä tavattiin uudelleen ja siinä se sitten oli. Kaveritkin sanoivat, että tuntuu kuin olisitte aina olleet yhdessä. Tokalla tapaamisella oli tosiaan jo sellainen olo, että näin on ollut aina.

Nykyisin muutaman lapsen jälkeen ja kauheassa kiireessä ja univelassa ( kolme pientä lasta, nuorin alle vuoden, viimeksi kokonainen nukuttu yö vuonna 2007) aina välillä on kausia, kun mies vaan ärsyttää ihan suunnattomasti ja olen jopa miettinyt eroa. Olen ajatellut onko tuo sitten se oikea ja välillä jopa kaivannut entistä poikaystävääni. Kolmekymppiä tuli vähän aikaa sitten täyteen ja kriisiä pukkaa. Mutta sitten ajattelen millaista elämä olisi ilman miestä. Ei siitä tulisi mitään... Rahallisesti kyllä takulla pärjäisin, mutta ilman tuota välillä niin raivostuttavaa rakasta en osaisi olla.

Nyt ei ole aina aikaa hoitaa suhdetta ja jutella, olla vaan kahdestaan. Uskon, että tästä ajanpuuttesta johtuvat meidän suhteen hetkittäiset vaikeudetkin. En tiedä onko mies minulle se oikea, mutta en kyllä ketään muutakaan haluaisi.

 

No ei ole mutta tämän oikeampaakaan en saanut eikä kohdalle osunut.

 

Ei ole se oikea mutta pienten lasten takia pitää vaan koittaa jaksaa.semmosta.

 

Minäkään en ymmärrä tuota lasten takia yhdessä pysymistä. Eikö ole lapselle parempi että on kaksi onnellista perhettä, kuin yksi onneton? Toki ero aiheuttaa onnettomuutta joksikin aikaa, mutta jos liitto on onneton, on ero pidemmän päälle parantava toimenpide.

Vastauksena kysymykseen, olen varma että puolisoni on minulle se oikea tässä elämänvaiheessa (7 yhteistä vuotta ja yksi yhteinen lapsi). En kuitenkaan pidä itsestäänselvänä, että olemme viisikymppisinä samoja ihmisiä kuin olimme kaksikymppisinä. Mahtavaa, jos olemme toisillemme oikeat vielä tuolloinkin, mutta ymmärrän, että on hyvinkin mahdollista, että jossain vaiheessa ero on oikea ratkaisu. Meinaan viisikymppisenä rakastua prätkäkundiin ja ajella matkapyörän tarakalla Eurooppaa ristiin rastiin

 

en oo varma mut epäilen suuresti

 

On se. Tiesin jo ensi tapaamisessa että tässä on nyt jotain suurempaa. JA siitä tunne vaan kasvanut ja kasvanut. Lapsien tulo olin ns. viimeinen niitti joka varmisti asia. Ihananpaa isää ja puolisoa saa hakea. Se uskomaton tuki ja apu mitä häneltä olen saannut vaikeina hetkinä on sanoikuvaamattoman mahtavaa. Ainoa ongelma, johon törmään, on se että tunnen joskus kykenemättömyyttä - kykenemättömyyttä sitä kohtaan että olisin hänelle yhtä hyvä kuin hän minulle.

En ole hänen kanssaan lasten vuoksi vaan sen vuoksi että hän on kaikkeni. Ilman häntä ei noita kultaisia pieniä tyttöjä olisi. Me olemme kaiken perusta, yhdessä

 

En usko.
Alkukesästä jo koetettiin olla erossa ja taas tuntuu ettei tämä vaan onnistu. Nyt taas ei olla nähty kuukauteen miehen töiden vuoksi ja en tunne mitään kaipausta tms. Ajattelen helposti että ero olisi hyvä vaihtoehto, minulle. En tiedä (tai minusta ei tunnu siltä) onko mies aivan sata lasissa minun kanssa.
Ärsyynnyn helposti nykyään kaikesta. Tuntuu että aikaa menee vaan hukkaan.
Ei ole lapsia, eikä tule näillä näkymin, ainakaan tämän miehen kanssa. Enkä haluaisi loukatakkaan häntä "viemällä" lapsen.
Tämä yksinolo on vaan tuntunut niin hyvältä. Kun vain saisi tehtyä päätöksen suuntaan jos toiseen, koitan kovasti ajatella suhteemme hyviä puolia.. jotka on nyt aika hukassa.
Hankalaa.

 

Olen vihdoinkin löytänyt sielunkumppanini nykyisestä miehestäni. On intohimoa,sopivasti irstautta ja huumoria,rakkautta ja läheisyyttä,itsepäisyyttä ja kaikkea muuta ihanaa
Olen ollut monissa huonoissa suhteissa ja nyt vihdoin tuntuu siltä,että se oikea on löytynyt!
Meillä on uusperhe,kummallakin poika ja tammikuussa yhteisen lapsen laskettu aika <3

 

Olen ollut saman miehen kanssa 23 vuotta ja siitä 18 vuotta avioliitossa. Meillä on 5 yhteistä lasta. Elämä ei varmaan ole ollut niitä helpompia, kun on ollut vaikka minkälaista tässä vuosien varrella. Kuitenkin tiedän, että rakastan miestäni ja mieheni rakastaa minua. Me olemme toisillemme "se puuttuva puolisko" - täydennämme toisiamme.