Kun ahdistaa niin valtavasti... Mulla on ollut jo yli vuoden kohta 4-vuotiaan poikani kanssa tosi kovia nukuttamisvaikeuksia. Olen kokeillut kaikkea: rauhoittumista illalla hyvissä ajoin, terveellistä ruokaa, lauluja, iltasatua (joka ilta) silittelyä. Mutta poika alkaa riehumaan heti iltasadun luvun jälkeen, juoksee ja pomppii. NAURAA vain yrityksilleni nukuttaa. Nyt alan olla siinä pisteessä, että en tosiaan enää jaksa nukuttaa!! Vaikka aamulla on todella isoja vaikeuksia saada lapsi heräämään hoitoon. Mikä nyt on aika luonnollista n. 7 tunnin yöunien jälkeen!!
Olen tilanteesta stressaantunut, enkä saa enää itsekään unta, vaan menen aamuisin töihin n. 3 tunnin yöunilla. Iltaisin alan ahdistua jo aikaisin vain siitä tiedosta, että kohta olisi se nukuttaminen taas jotenkin aloitettava.
Lisäksi olen viime aikoina ollut todella ikävä äiti. Valitan, kun sotketaan. Tai saatan häipyä ovet paiskoen huoneesta, kun siellä lapsi vaan temuaa ja naureskelee minulle. Eilen en jaksanut noteerata pojan temppuiluja mitenkään vaan passitin hänet olohuoneeseen temuamaan. Sanoin, että "tee mitä lystää, mutta älä häiritse minua, äiti lepää nyt". Olen ollut jotenkin pitkäpinnainen aiemmin. Nyt tuntuu, että hermoni eivät pidä yhtään. Lapset eivät oikein muutenkaan usko minua. Paikat sotketaan joka päivä ja minä saan ne aina siivota. Millään maanitteluilla en saa poikaa korjaamaan leikkejään iltaisin.
Olenko nyt vain turhan itsekäs? Inhoan sitä, kun alan käyttäytyä itsekin kuin pahainen kakara. Viime aikoina olen kärsinyt kovista päänsäryistä ja huimauksesta. Se ei ehkä liity tuohon nukkumisongelmaan, mutta se lisää ennestään sitä että olen todella väsynyt ja äkäinen itsekin.
Haluaisin niin kovin olla hyvä äiti, enkä sellainen jonka mielialat heittelee kuin tuuliviiri.
Olen siis yh, joten miestä nyt ainakaan ei voi avuksi pyytää nukutustouhuihin.
Kiitos jos joku osaisi sanoa jotain. Vauva-lehden keskustelupalstalla tuntuu saavan tosi ikävää palautetta.
Olen tilanteesta stressaantunut, enkä saa enää itsekään unta, vaan menen aamuisin töihin n. 3 tunnin yöunilla. Iltaisin alan ahdistua jo aikaisin vain siitä tiedosta, että kohta olisi se nukuttaminen taas jotenkin aloitettava.
Lisäksi olen viime aikoina ollut todella ikävä äiti. Valitan, kun sotketaan. Tai saatan häipyä ovet paiskoen huoneesta, kun siellä lapsi vaan temuaa ja naureskelee minulle. Eilen en jaksanut noteerata pojan temppuiluja mitenkään vaan passitin hänet olohuoneeseen temuamaan. Sanoin, että "tee mitä lystää, mutta älä häiritse minua, äiti lepää nyt". Olen ollut jotenkin pitkäpinnainen aiemmin. Nyt tuntuu, että hermoni eivät pidä yhtään. Lapset eivät oikein muutenkaan usko minua. Paikat sotketaan joka päivä ja minä saan ne aina siivota. Millään maanitteluilla en saa poikaa korjaamaan leikkejään iltaisin.
Olenko nyt vain turhan itsekäs? Inhoan sitä, kun alan käyttäytyä itsekin kuin pahainen kakara. Viime aikoina olen kärsinyt kovista päänsäryistä ja huimauksesta. Se ei ehkä liity tuohon nukkumisongelmaan, mutta se lisää ennestään sitä että olen todella väsynyt ja äkäinen itsekin.
Haluaisin niin kovin olla hyvä äiti, enkä sellainen jonka mielialat heittelee kuin tuuliviiri.
Olen siis yh, joten miestä nyt ainakaan ei voi avuksi pyytää nukutustouhuihin.
Kiitos jos joku osaisi sanoa jotain. Vauva-lehden keskustelupalstalla tuntuu saavan tosi ikävää palautetta.