maksavika. todettiin puoleb vuoden iässä. kaksi kertaa poika sai uuden maksan mutta molemmilla kerralla maksa alkoi tuohoamaan itse itseään tai jotain sellasta..
äiti kirjoitti että olavin viime minuutit toivoi vain että poika lakkaisi hengittämästä että ei pikkuisen enää tarvitse jaksaa taistella. sanoi myös jotenki oudosti "siirsin lapsen isänsä syliin ja aloin itse syömään. minuutin päästä poika lopettikin hengittämisen"
mun korvaan pisti jotenki, mulla ku menee ruokahalut aina ku on mieli maassa tai jotain ja tuolle äidille ruoka maistui pojan kuolin hetkelläkin. mua lähinnä oksettaa vaan jos on jotain surua tai huolta
Viimeksi muokattu:
Mä itkin kans ja mun mies joka ei juuri itke niin oli myös vedet silmissä, ihan kaamee juttu!
tottakai. enkä mä sitä tuominnu. monihan syö suruun. meidän esikoinen oli vuorokauden just sairaalassa enkä mä syönyt muruakaan koko aikana kun ei ollut yhtään ruokahalua. siks tuo pisti korvaan kun ite reagoin niin täysin eritavalla
aa
varmaan se että he ovat 2 vuotta eläneet sen surun keskellä ja tehnyt sitä surutyötä koko ajan..
"vieras"
Mä pillitin kans konserttia katsoessani. Asiat on saanut niin uuden perspeksiitin oman lapsen synnyttyä. 
---
Joo, on se nyt perkele. Kehtaskin syödä....
Mutta eikös toi tarkoittanutkin juuri sitä, että juuri silloin oli päässyt surun yli ja oli päästänyt pojasta irti ja poika sai rauhassa mennä "taivaan isän syliin". Se, että tajuaa päästää toisesta irti ja päästää hänet kärsimyksestään, on iso juttu.
"eve"
Olisitkohan itsekään kyennyt olemaan kahta vuotta syömättä vaikka kuinka surullinen olisit ollut.
totta. siinä vaiheessa se itku kunnolla alkoikin kun äiti sanoi toivovansa että lapsi lakkaisi hengittämästä. vaikea edes kuvitella mitä ovat kokeneet ja kuinka paljon lapsi on kärsinyt jos äiti tosiaan pystyy sellaista toivomaan. että äiti pystyy päästämään irti. sillon on täytynyt lapsen tuskan ja kärsimyksen olla tosi raskasta.. ihan kamala juttu kyllä oli :'(
[QUOTE="eve";22042762]Olisitkohan itsekään kyennyt olemaan kahta vuotta syömättä vaikka kuinka surullinen olisit ollut.[/QUOTE]
no joo, arvasin että tosta saatte aiheen hyökätä kimppuun. kirjotinpa tyhmänä ajatuksian kuitenkin. ihmettelinkä mä ettei äiti olu kahta vuotta syömättä. vaan lähinnä sitä kuinka äiti pystyi lapsensa kuolinhetkellä olemaan niin rauhallinen ettei tukehtunut itkuunsa vaan pystyi syömään jotain. ja vastauksen sainkin siihen jo. äiti oli tehnyt surutyötä jo pitkään ja tiennyt joutuvansa luopumaan lapsestaan ja osasi päästää lapsestaan irti.
no joo, arvasin että tosta saatte aiheen hyökätä kimppuun. kirjotinpa tyhmänä ajatuksian kuitenkin. ihmettelinkä mä ettei äiti olu kahta vuotta syömättä. vaan lähinnä sitä kuinka äiti pystyi lapsensa kuolinhetkellä olemaan niin rauhallinen ettei tukehtunut itkuunsa vaan pystyi syömään jotain. ja vastauksen sainkin siihen jo. äiti oli tehnyt surutyötä jo pitkään ja tiennyt joutuvansa luopumaan lapsestaan ja osasi päästää lapsestaan irti.
"joku"
hei haloo, se äiti oli raskaana ja entäs jos diabeetikko niin pakko syyä. Marttahan oli puoli vuotias kun olavin kuolemasta oli 10,5kk.
ohis
Sun tapasi ilmaista asia oli aika erikoinen. Sinusta oli outoa, että äiti pystyi syömään tuollaisella hetkellä ja vertaat itseesi kun et vuorokauteen syönyt muruakaan kun lapsesi oli sairaalassa...
huh.. niin tarkotin sitä että koska meidän tilanne oli ihan mitätön ja reagoin noin. jos oma lapseni kuolisi mä varmaan pystyis syömään muruakaan aikoihin vaan oksentaisin vaan. mä toistan että mä en todellakaan tuota äitiä tuominnut yhtään missään, enkä mitenkään pahalla ajatellut. ja niin kun kirjotin niin voisin kuvitella että itkisin ja huutaisin sillä hetkellä kun lapsi kuolee, eli ihmetystä herätti äidin rauhallisuus sillä hetkellä ja kyky toimia noinkin arkipäiväisesti kun syömällä. mutta mähän sain vastauksen siihenkin jo. en ollut tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta ja nyt sen siis tajuan.
ei tänne pitäs mitää koskaa kirjottaa. mä en todellakaan halua tapella asiasta jossa ymmärsitte (tahallaan) mut väärin
Voi herttileijaa... Eiköhän ny kaikki kummiski ymmärtänyt mitä JaJa tarkottaa..ei se missään vähätellyt äidin surua tai haukkunut tai muutakaan negatiivistä sanonut...
kiitos :heart:
tuo eilinen konsertti edelleen herättää voimakkaita tunteita enkä ehkä osannu ilmaista ihan parhaalla mahdollisella tavalla itseäni.
mä ite oon kauhee hysteerikkö, tarkkailen lapsia ja panikoin aina ku on jotain outoa. tuo konsertti sai taas vähä suhteellisuuden tajua munki hommaan. mulla on asiat niin hyvin, kun meillä on kaks ihan tervettä lasta. muistaa taas olla kiitollinen jokaisesta hetkestä. pitää osata nauttia elämästä eikä tuhlata elämäänsä pelkäämällä koko ajan pahinta
voi ei. mä en taia katsoa tota. taisin tässä taannoin katsoa jotain gaalaa jossa oli jostain hyväntekijästä joka keräs rahaa afrikkaan ja siinä oli yhden pienen tarina, kun se oli hylätty vauvana heti synnyttyään kaato paikalle afrikassa ja sattumalta joku löytäny sen kun ihmetellyt että mistä kaatopaikalla elävät villikoirat tappeli. olivat ehtineet syödä vauvalta posken ja korvan. Näitä tarinoita on ihan hirveesti ja mulla ainakin tulee aina hirveen paha mieli. Tulee aina sellanen olo et hyppään lentokoneeseen ja lennän sinne hakemaan sen muksun pois turvaan. Viimeks eilen kun tuli radiossa se mainos "miltä nälkä kuulostaa" missä kuuluu lopussa se nälkäänsä itkevä vauva. mä tulin suorastaan vihaiseksi kun tajusin sen että vaikka kuinka paljon täälläkin ihmiset rahaa syytää sinne hyväntekeväisyyteen, niin sellainen itku ei ikinä lakkaa. jossain kuolee pieniä lapsia ja vauvoja nälkään kokoajan. Jotenkin se vauvan itku riipaisi niin hirveen syvältä kun on itsellä vielä rintamaitoa syövä vauva.
Toisaalla hylätään vauvoja roskiksiin, toisaalla on pareja jotka yrittävät turhaan saada lasta ja joutuvat odotella vuosia saadakseen adoptio asiat eteenpäin. Tuntuu tosi pahalta.
Toisaalla hylätään vauvoja roskiksiin, toisaalla on pareja jotka yrittävät turhaan saada lasta ja joutuvat odotella vuosia saadakseen adoptio asiat eteenpäin. Tuntuu tosi pahalta.