Onko kahden pienen lapsen kanssa elämän niin kamalan vaikeaa ja rankkaa?

Siis musta ei voi sanoa, että asenne ratkaisee, koska jokaisella on voimavaroja vaan rajallinen määrä. Sitten ei auta enää oikea asennekaan. Lastenhoitoapu on tärkeintä. Ja se, että alkujaankaan ei tee lapsia enempää kun jaksaa itse hoitaa. Se on rankkaa hommaa olla pienten lasten kanssa yksin, erilailla rankkaa varmasti myös murrosikäisten kanssa ainoana vanhempana perheessä.

Itse suurenperheenäitinä voin todeta et kyllä omalla asenteella on paljonkin merkitystä. Toki se ei aina kaikkeen auta. Jos on monta yötä valvonu ja kaikki kusee päälle niin siinä ei sit enään se asennekkaan auta.

 

Se kans riippuu paljon. Mä olen päässy todella tooodella helpolla. Lapset nukkuu lähes moitteetta koko yönsä ja ne on iloisia ollut aina. ei itke, kitise turhaan. Tottakai on vaikeitakin aikoja mutta hyvin harvoin. Toisille se taas on rankempaa ja täydet ymmärrykset saa multa. Tunnen sellaisen naisen jolla on OIKEESTI vaikeeta. Lapset huutaa ja kiukuttelee koko ajan. Molemmat on kirjaimellisesti täysin äitinsä helmoissa. Äiti ei siis saa käydä vessassa ilman että molemmat on mukana. Sanoo että on rankkaa mutta antaa silti tilanteen jatkua, tekemättä mitään sen eteen.

 

No kyllä minäkin liikuin yhden kanssa ja mukavaa aina oli.

Ja olen liikkunut kahdenkin kanssa. Vähemmän nautittavaa, tai ainakin niin, että oman osuuden nauttimisesta voit unohtaa, matkaillessa siis. Lasten ikäero 1v2kk, ja jos olisin tiennyt millaista elämä tulee kahden pienen kanssa olemaan, niin en olisi tehnyt toista näin perään. Kakkonen valvotti totaalisesti ensimmäiset 2+ kuukautta, ja siitä se alamäki ainakin minun mielentilaa koskien lähti. Asenteella mentiin, mutta kun lopulta asennekin murtuu, ei siinä mikään auta. Olen vannonut, etten tee enää yhtäkään lasta, sen verran pahat muistot.

Yhä edelleen, jos vain mahdollista, jätän toisen lapsen tai molemmat kotiin/hoitoon jos lähden esim. kaupunkiin, kauppaan, ystävieni luokse, valmistujaisjuhliin. Sellaisten ystävieni luo otan lapset mukaan joilla on myös lapsia, muuten en jos ei pakko.

 

Oli asenne ja kaikki ok, mutta lopulta täydellinen burn out ja hermoromahdus oli viedä suljetulle osastolle.

 

Itse odotan toista ja päädyin kaikenlisäksi vielä yh:ksi juuri ja nyt sitten viimeksi tänään juttelin yhden kaverin kanssa, jolla on myös 2 lasta suht samalla ikäerolla kun mitä noille omille tulee, että hän ei ikinä olisi tehnyt toista lasta, jos olisi tajunnut miten rankkaa tää on.
Kyseinen kaveri ei esim. voi näiden kahden lapsen kanssa lähteä kotoa mihinkään ilman miestä, koska se on niin rankkaa ja hankalaa ja minua yrittää koko ajan pelotella, että se ei sitten tule olemaan helppoa.

Minä en vain oikein osaa ainakaan vielä suhtautua asiaan niin, että se on ihan kamalan rankkaa, sitten sen näen mitä tuleman pitää ja eletään sen mukaan.
Mun kaverin mielestä kyllä jo yhden lapsen kanssa oli rankkaa, mutta minusta taas ei.

Sen olen todennut että se mikä jonkun mielestä on rankkaa on ihan helppoa settiä toiselle. Ei tosiaan kannata kaverin puheista ressata.

Itse olen melko pitkälle hoitanut meidän lapset miehen ollessa joskus pitkiäkin aikoja työkeikoilla yhteen putkeen. Oli se joskus rankkaakin mutta enemmän niitä hyviä hetkiä oli.
Ei tietysti ole sama asia kuin että ihan koko ajan yksin on vastuussa kaikesta, mutta ei kukaan ole kieltänyt yksinhuoltajaakaan pyytämästä ja saamasta apuja. Hyvällä asenteella pärjää kiperistäkin tilanteista.

 

Mun nykyään jo isoilla lapsilla on 1v9kk ikäeroa. Kyllä minusta pikkulapsiaika oli rankkaa ja vielä paljon rankempaa olisi ollut, jos olisin ollut yh. Mutta oma asenne ja tukiverkoston olemassaolo/puute varmasti vaikuttaa eniten siihen, miten asiat kokee. Ja sekin, onko itsellä paljon muitakin haaveita elämän suhteen (esim. ammatillisia) kuin lasten kanssa oleminen. Loistojuttu on lasten näkökulmasta kuitenkin se, että lapsilla on toisensa.

 

Olet todella urhea minna! mä tekisin itsemurhan jos ois 4 pientä yksin hoidettavana...:O

Kiitos Eihän tää nyt aina herkkua ole, mutta kun asennoituu, että tää on nyt tätä jonkin aikaa niin kyllä tätä jaksaa. Ja onhan tässä paljon hyviäkin hetkiä Kyllä nää neljä siltikin saa riittää

 

Ei se asenne tietenkään aina ratkase, mut niinku joku sanoi, on sillä paljon merkitystä. Niinkun tuo ap sanoi, että hänen kaveri sanoi jo yhden lapsen kanssa olleen hankalaa. Toisilla on se asenne, että joka asiasta täytyy tehdä hankalaa ja narista. Sillon kun muuttaa asenteen, pärjää varmasti huomattavasti paremmin. Eri asia on tietenkin sillon, kun on paljon väsymystä ja muita murheita mitkä kasaantuu päälle. Sillon ei enää asenteella pärjää. Mä en oikeen selvästi osaa kirjottaa, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.

 

Ei se asenne tietenkään aina ratkase, mut niinku joku sanoi, on sillä paljon merkitystä. Niinkun tuo ap sanoi, että hänen kaveri sanoi jo yhden lapsen kanssa olleen hankalaa. Toisilla on se asenne, että joka asiasta täytyy tehdä hankalaa ja narista. Sillon kun muuttaa asenteen, pärjää varmasti huomattavasti paremmin. Eri asia on tietenkin sillon, kun on paljon väsymystä ja muita murheita mitkä kasaantuu päälle. Sillon ei enää asenteella pärjää. Mä en oikeen selvästi osaa kirjottaa, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.

Minä ymmärrän.
Ja voin sanoa että olen kokenut myös sen väsymisenkin ja loppuunpalamisen. Mut silti sanon et asenteella pärjää pitkälle. Ja myös sillä et heittäytyy hetkeen,ettei edes yritä päästä kaikesta helpolla. Ja elää siinä hetkessä eikä siinä et mitä vois olla jos ei olis lapsia. Silloin helposti katkeroituu. Senkin mä olen kokenut.
Mut etukäteen ei voi ennustaa miten kenelläkin tulee käymään ja miten kukanenkin pärjää.

 

Ei tällaiseen vaan voi vastata. Ihmisiä on niin erilaisia. Toiset on helppoja ja elämä sujuu kuin tanssi, joku kaunis hempeä baletti ja toisten tanssiminen on rajua pogoilemista, haha... Ei mut oikeesti, ei tähän vain löydy yksiselitteistä ratkaisua, eikä kannata yhtään väheksyä toisten rankkuutta, "kun eihän mullakaan oo yhtään rankkaa, niin miten tolla nyt voi olla?" Ap ei oikein ystävän lailla toimi ajatellessaan ystävästään tuollaista paskaa. Sano sille vaikka suoraan et "hei teet elämstäs vaikeeta", olisit edes rehellisesti veemäinen.

 

Ei tällaiseen vaan voi vastata. Ihmisiä on niin erilaisia. Toiset on helppoja ja elämä sujuu kuin tanssi, joku kaunis hempeä baletti ja toisten tanssiminen on rajua pogoilemista, haha... Ei mut oikeesti, ei tähän vain löydy yksiselitteistä ratkaisua, eikä kannata yhtään väheksyä toisten rankkuutta, "kun eihän mullakaan oo yhtään rankkaa, niin miten tolla nyt voi olla?" Ap ei oikein ystävän lailla toimi ajatellessaan ystävästään tuollaista paskaa. Sano sille vaikka suoraan et "hei teet elämstäs vaikeeta", olisit edes rehellisesti veemäinen.

No en minä kaveriani hauku, uskon että sillä voi olla vaikeaa, tosin sille on aika moni asia aina vaikeampaa mitä mulle olisi. Minä vaan sitä, kun se nyt hokee mulle koko ajan että odotas vaan kun niitä on kaksi, se on sitten rankkaa. Enempi mä tässä tilanteessa toivoisin kannustavia viestejä, kuin sitä, että se tulee sitten olemaan yhtä helvettiä koko vauva-aika.

 

Mikä on rankaa ja mikä ei....Ehkä kaksi ekaa kuukautta mulla ollu rankimmat,kun ite kamppailen hormoonieni kanssa -eli mielialat heittelee laidasta laitaan....Mulla kolme alle 3 -vuotiasta ja kaksi pikkukoululaista,mies paljon töissä joten pakon sanelemana liikun lasten kans keskenään aika paljonkin.

 

Meillä on ikäero 2,5v, esikko syksyllä siis 3v ja neiti tulee ensi viikolla 3kk. Mulla oli synnytyksen jälkeistä masennusta (josta näyttäisin alkavan päästä yli jo? ). On ollut tosi rankkaa toisena päivänä, mutta sitten taas toisena ei mitään. Kyllä me käydään lasten kanssa shoppailemassa, leikkipuistossa ja ties vaikka missä. Lähteminen vaatii hieman suunnittelua yleensä, mutta ei se mikään ongelma ole.
Esikolla on aika kova uhma välillä päällä, joten sen vaatii hieman sovittelua ja neidillä on ollut jos vaikka mitä ongelmia ja ollaan rampattu lääkärissä suht usein.
Mutta ollaan jotenkin pärjätty tähän saakka ja nyt se vasta alkaa oikeasti helpottamaan, lähinnä oman oloni osalta.

Jos ei ole mitään sairauksia kenelläkään, niin taatusti pärjää jos haluaa. Pitää vain asennoitua, että ottaa päivän kerrallaan ja välillä vaikka minuutinkin. Kyllä hommat hoituu tavalla tai toisella. Ei kannata stressata etukäteen vaan ottaa asiat vastaan sitä mukaa kuin niitä tulee.

 

No ei todellakaan oo. Musta on ihanaa kun meillä on nää kaksi, ikäeroa 1,5v enkä pois vaihtais. Lasten kanssa oppii kyllä toimimaan ja löytämään soppelit arjen ratkaisut eikä yhdessä liikkuminenkaan oo tosiaan mitenkään vaikeeta. Meillä on lapset myös opettamalla opetettu nukkumaan oäikkärit samaan aikaan jo melko pienestä ja nyt heidän ollessa 3 ja 4 he leikkivät paljon ja ovat hurjasti seuraksi toisilleen. En tosiaan kuvailisi tätä rankaksi! Toki aina normi väsymystä on, mutta että tää olis jotain ylitsepääsemätöntä ja hankalaa, no way. Asenne kysymys! Toki on silläkin väliä, mmiknkä tyyppiset lapset sattuu. Meillä ehkä aika perushoitoiset, ei isoja ongelmia.

 

Ei. Meillä on kolme pienillä ikäeroilla. Tällähetkellä 5v, 3,5v sekä vajaa 2v.
Rankkaa ei ole ollut koskaan.

 

Tilanteesta riippuen, koskaan ei voi ennalta tietää millaisia haasteita elämä asettaa eteen.

Itsekin jäin vastikaan yh:ksi, mutta en koe että elämäni olisi rankkaa, meillä lapset on 1v2kk ikäerolla. Joka tapauksessa, elämä menee eteenpäin ja aina tulee ylä-ja alamäkiä. Tuskin pieni ikäero voi tehdä koko loppuelämästä helvettiä kenellekään. Meillä ainakin sisaruus on antanut esikoiselle tosi paljon ja lapset tykkää toisistaan kuin hullu puurosta. Voi olla että jossain kohtaa alkavat tappelemaan jatkuvasti ja vaikka mitä, mutta ne on sitten sen ajan murheita. Nyt yritetään nauttia tästä pikkulapsi/vauvavaiheesta ja myöhemmin sitten uudet haasteet.

Kyllä sie pärjäät :hug:

 

Mielestäni se on juuri niin rankkaa kuin siitä itse tekee. Aina ei ole niin vakavaa jos huusholli on pommin jäljiltä.. Rento meininki se olla pitää Kahden pienen kanssa, ikäero 1v8kk olen hyvin paljon ollut yksin kun mies viikot reissutyössä ollut.

 

mulla 3 lasta ( pian 11v,3v ja 7kk) ja liikun kaikkien kanssa paljon .Sukulaisellani on vaikea liikkua 2 lapsen kanssa kun ovat niin hankalia mutta kun on pakko mennä(esim. kauppaan) menevät.Mä taa kuljen paljon vaikka toi 3 v ei mikään helpoin lapsi olekkaan tällä hetkellä uhman takia mutta en silti tee lähtemisestä vaikeaa vaan mennään silti .Välillä on tietenkin vaikeita päiviä mutta aina niistä on selvitty ja päivääkään en vaihtaisi pois.

 

Riippuu paljon ihmisestä. Mä pärjään vallan hyvin kolmen pienen lapsen kanssa ja mies suurimman osan ajasta töissä. Mä käyn lasten kanssa kaupassa, vien kerhoon yms.
Lapset 6. 3 ja 1, ehkäpä vielä yksi lisää.
Miksei kahden kanssa pärjäisi enemmän kuin hyvin!?!

 

Kyllä, on ollut aivan helvetin rankkaa.
Ensin raskausaika oli aivan hirveä ja juoksin loppuraskauden joka päivä päivystyspolilla ja yöt raavin. Sitten syntyi nuppunen jolla oli koliikki, sitten puhkesi refluksi ja nyt alkava korvakierre ja siinä sivussa pari muutakin tautoa kärsitty, jatkuvasti kipeenä.

Ei yhtään kaduta kuopuksen saaminen, niin rakas pieni ihminen mutta kyllä on voimavarat olleet vähissä!

 

Mielestäni se on juuri niin rankkaa kuin siitä itse tekee.

Ei se aina itsestä ole kiinni, lapsetkin on erilaisia. Esim. kun meillä 4. lapsi oli 1v ikäinen olin useita pätkiä mökillä yksin lasten kanssa. Meni oikein rattoisasti mökkeilyt. Mutta nyt kun 5. on saman ikäinen ei puhettakaan, että mökille lähtisin ilman miestä, vaikka isommat lapsekin ovat jo 3 vuotta isompia kuin silloin. Kuopus vaan on täystuho ja karkailee jo täältä kotoakin sekä kiipeilee ihan minne vain. En pystyisi mökillä tekemään ruokaa en lämmittämään saunaa, en olemaan lainkaan isompien lasten kanssa, kun kaikki aika menisi kuopuksen kanssa.

 

Välillä joo, useinmiten ei mutta kyllä yhden kanssa oleminen oli aivan eriasia kun se että on kaksi. Yhden kanssa pystyy hetken mielijohteesta vaan ottamaan ja lähtemään, mutta kahden kanssa ei talvella pääse alle puolentunnin ovesta ulos

Täys peesi!

 

se riippuu niin monesta asiasta

nukkuuko lapset yönsä
onko tukiverkkoa lähellä
minkälaisia lapset ovat luonteeltaan
jne.

 

Minusta kokonaisuus ei ole ollut rankka, toki huonoja päiviä on ollut seassa mutta harvoin.
Minulle kaiken A&O on ollut monipuolinen ja aktiivinen arki, neljän seinän sisälle jäädessä kaikki pakostakin vituttaa ja tuntuu ankealta.
Olen harrastanut, reissannut jne. kahden pienen kanssa alusta asti.