onko ne hedelmöitys hoidot oikeasti niin rankkoja,kun aina niin sanotaan?
- Viestiketjun aloittaja ä1976
- Ensimmäinen viesti
Jokainen kokee nuo hoidotkin omalla tavallaan rankoiksi. Riippuuhan se siitäkin, mitä hoitoja tehdään ja mitä lääkkeitä käytetään. Toiset saa lääkkeistä kovastikin sivuoireita, toiset ei välttämättä mitään.
Itse en ole kokenut hoitoja fyysisesti rankoiksi. 3 inseminaatiota ja yksi icsi tehty. Kaikki hoidot on tehty mahdollisimman vähäisillä lääkityksillä, joten mistään ei ole tullut kamalia sivuoireita. Clomifenit oli kyllä sellaiset, että silloin tuli yöt pyörittyä. Mutta siis omalla kohdallani en sanoisi olleen fyysisesti rankkoja.
Tuo psyykkinen puoli onkin sitten asia erikseen. Vaikka lääkkeet ei vaikuttaneet mielialaan, niin muuten kyllä mieliala oli syksyllä todella maassa. Kyllä se otti niin koville epäonnistua, kun lääkärit kovasti toivoa onnistumisesta antoi. Itkin vähän väliä ja tuntui, ettei mielenterveys kyllä enää kestä. No nyt ollaan taas hoitoja jatkamassa, katsotaan miten koville se nyt ottaa...
Itse en ole kokenut hoitoja fyysisesti rankoiksi. 3 inseminaatiota ja yksi icsi tehty. Kaikki hoidot on tehty mahdollisimman vähäisillä lääkityksillä, joten mistään ei ole tullut kamalia sivuoireita. Clomifenit oli kyllä sellaiset, että silloin tuli yöt pyörittyä. Mutta siis omalla kohdallani en sanoisi olleen fyysisesti rankkoja.
Tuo psyykkinen puoli onkin sitten asia erikseen. Vaikka lääkkeet ei vaikuttaneet mielialaan, niin muuten kyllä mieliala oli syksyllä todella maassa. Kyllä se otti niin koville epäonnistua, kun lääkärit kovasti toivoa onnistumisesta antoi. Itkin vähän väliä ja tuntui, ettei mielenterveys kyllä enää kestä. No nyt ollaan taas hoitoja jatkamassa, katsotaan miten koville se nyt ottaa...
Alkuperäinen kirjoittaja ä1976:
Ei, kun niin vaan sanotaan ihan saadaksemme huomiota ja säälipistetä :headwall: (sori, pakko, ei pahalla
) En oikeasti käsitä tätä kysymystä? Ei paljon tarvi lapsettomuus-sivuja lukea, että ymmärtää, että se ei ole mikään pikkujuttu - se ei tunnu pikkujutulta, vaikka se sitä olisi.
Siis kyllä se on, fyysisesti ja/tai henkisesti erittäin rankkoja. Jokainen kokee tavallaan.
Henkisesti rankkaan on koko prosessin ajan aina siitä, kun tajuaa, että lasta ei tule luomusti/nopeasti ja henkinen rankkuus jatkuu yli hoitojen, eikä se pääty raskauteen tai edes vauvan syntymään - lapsettomuuskokemus seuraa mukana aina ihan siinä, missä esim. keskenmenot.
Fyysisesti on rankkaa itse hoidot (saatetaan laittaa rankkojakin hormoneja, pitkiä/useintoistuvia/kivuliaitakin tutkimuksia yms.) , oman kropan toiminnan seuraaminen (silloinkin, kun päättää, että ei seuraa), hoidoissa käyminen - yleensä hoitopaikka ei ole ihan lähellä ja sinne meneminen vaatii järjestelyjä.
Hoidot saattavat aiheuttaa stressillä ihan psyykkisiä ja fyysisiä ongelmiakin, kuten masennusta, unettomuutta jne. Usein hoitoihin liittyy "häpeä", siis se, että asiasta ei halua/uskalla kertoa, vaan sen kanssa eletään lähes yksin ja ulkopuolisille esitetään, että kaikki on hyvin, eikä lasta edes yritetä - ääneen sanominenkin sattuu liikaa.
Tietysti hoidot myös antavat toivoa, uskoa, iloa ja onneakin silloin, kun hoito onnistuu - tai edes hoidon osa onnistuu ja asia etenee.
Hoidot kysyy aina henkistä ja fyysistä kanttia sekä mieheltä, että naiselta yksin ja erikseen. Huono/heikko/epävarma parisuhde ei parane vauvalla - saatikka lapsettomuushoidoilla.
Kuten Robotti Ruttunen yllä mainitsikin, jokainen kokee asiat omalla tavallaan.
Itse kävimme miehen kanssa läpi yritystä yrityksen perään, lääkkeillä ja ilman. Inssejä 3, sekä sitten IVF-hoito. Mutta itse koin henkisen puolen rankempana kuin fyysisen. Ikinä en saanut mitään fyysisiä oireita hormoneista, joten minusta tuntuu että selvisin helpolla. Kipua tottakai erinäiset tutkimukset ja "operaatiot" aiheuttivat, mutta itse ajattelin asiasta niin että se kuuluu tähän hommaan.
En kokenute edes "jatkuvaa" hyppäämistä lääkärissä minään raskaana asiana. Luulen että siihen asiaan auttoivat loistava henkilökunta ja ympäristö. Tunsin kuin meneväni tuttuun paikkaan, tuttujen ihmisten luokse. Vaikka julkisella olimmekin hoidossa.
Henkisesti sitten homma olikin rankkaa. Mutta meillä taas periaate oli se, että asiaa ei salailla vaan jaetaan se ihmisten kanssa jos kysyvät. Minkä uskon myös osittain auttaneen. Ei sillä, että asiaa nyt olisi viljelty, mutta kaikki ystävät ja läheiset tiesivät. Meillä asiasta juteltiin miehen kanssa paljon ja elimme päivä ja hetki kerrallaan.
Noh, nyt kun sitten tuo viimeisin hoito, IVF toi odotetun plussan niin voisi kuvitella tosiaan että nyt sitä ilo sitten irtosi. Juu onnellisia ollaan ja pientä ihmettä odotellaan maailmaan. Mutta kuten sitten taas mussu aiemmassa sanoi, se ei lopu siihen. Henkisesti tämä raskaus aika on ollut todella rankkaa ja jatkuu yhä. Pelko siellä sisimmässä kaivaa ikuisesti. Niin kauan odotettiin, yritettiin ja kuten aina sanon "tämä lapsi tehtiin oikein tekemällä, siis lääkärit tekivät!". Joten pelko menetyksestä on valtaisa. Mutta tälläkin hetkellä menemme silti hetki kerrallaan eteenpäin, koitamme uskoa tulevaan.
Tässä minun ajatuksiani.
Nampula
Itse kävimme miehen kanssa läpi yritystä yrityksen perään, lääkkeillä ja ilman. Inssejä 3, sekä sitten IVF-hoito. Mutta itse koin henkisen puolen rankempana kuin fyysisen. Ikinä en saanut mitään fyysisiä oireita hormoneista, joten minusta tuntuu että selvisin helpolla. Kipua tottakai erinäiset tutkimukset ja "operaatiot" aiheuttivat, mutta itse ajattelin asiasta niin että se kuuluu tähän hommaan.
En kokenute edes "jatkuvaa" hyppäämistä lääkärissä minään raskaana asiana. Luulen että siihen asiaan auttoivat loistava henkilökunta ja ympäristö. Tunsin kuin meneväni tuttuun paikkaan, tuttujen ihmisten luokse. Vaikka julkisella olimmekin hoidossa.
Henkisesti sitten homma olikin rankkaa. Mutta meillä taas periaate oli se, että asiaa ei salailla vaan jaetaan se ihmisten kanssa jos kysyvät. Minkä uskon myös osittain auttaneen. Ei sillä, että asiaa nyt olisi viljelty, mutta kaikki ystävät ja läheiset tiesivät. Meillä asiasta juteltiin miehen kanssa paljon ja elimme päivä ja hetki kerrallaan.
Noh, nyt kun sitten tuo viimeisin hoito, IVF toi odotetun plussan niin voisi kuvitella tosiaan että nyt sitä ilo sitten irtosi. Juu onnellisia ollaan ja pientä ihmettä odotellaan maailmaan. Mutta kuten sitten taas mussu aiemmassa sanoi, se ei lopu siihen. Henkisesti tämä raskaus aika on ollut todella rankkaa ja jatkuu yhä. Pelko siellä sisimmässä kaivaa ikuisesti. Niin kauan odotettiin, yritettiin ja kuten aina sanon "tämä lapsi tehtiin oikein tekemällä, siis lääkärit tekivät!". Joten pelko menetyksestä on valtaisa. Mutta tälläkin hetkellä menemme silti hetki kerrallaan eteenpäin, koitamme uskoa tulevaan.
Tässä minun ajatuksiani.
Nampula
varmasti ihan asiallinen kysymys, eikä pahalla kysytty, mutta silti tuo tuntui vähän kummalta; ei kai kukaan hoitoihin lähde, jos lapsettomuus itsessään ei olisi jo rankkaa, siis haluaa siihen tilanteeseen muutosta, eikä nykyään kyllä vaadi paljoa esimerkiksi näiden sivujen lukemista, että käsittää kysymyksessä olevan hyvin rankka asia. Varsinkin, jos itse on lapseton.
Kieltämättä kysymyksen asettelu hieman provosoiva, mutta toisaalta provot saa enemmän vastauksia
Joden kanssa samoilla linjoilla, että hoidot ei rankkoja mutta hoitojen odottelu hemmetin rankkaa. Harmi vain, ettei ilmeisesti vieläkään tulosta ja taas edessä hoitoon odottelu (julkisella puollella tyhjennysvuoto+kaksi välikiertoa ennen seuraavaa passia). Hoidoissa rankkaa oman kehon menetys: rinnat ja maha turvonneet älyttömästi ja joka hormoonikuurilla olo senkun paksunee. Diane Nova-pillerit piti ihon hyvänä ja nyt hoitojen aikana iho tosi pahana, mikä kiristää pinnaa kaiken muun lisäksi.
Joden kanssa samoilla linjoilla, että hoidot ei rankkoja mutta hoitojen odottelu hemmetin rankkaa. Harmi vain, ettei ilmeisesti vieläkään tulosta ja taas edessä hoitoon odottelu (julkisella puollella tyhjennysvuoto+kaksi välikiertoa ennen seuraavaa passia). Hoidoissa rankkaa oman kehon menetys: rinnat ja maha turvonneet älyttömästi ja joka hormoonikuurilla olo senkun paksunee. Diane Nova-pillerit piti ihon hyvänä ja nyt hoitojen aikana iho tosi pahana, mikä kiristää pinnaa kaiken muun lisäksi.
Itsellä ei kokemusta muista hoidoista, kuin tästä ensimmäisestä ICSI.stä joka nyt menossa. Se on kyllä minun mielstäni ollut kaikella tapaa rankka, kestettävissä, mutta on kyllä koetellut fyysistä ja henkistä puolta. Synarelat aiheuttivat kunnon vaihdevuosioireet ja nyt suuri follimäärä tekee olon tukalaksi.Ja tuskinpa punktion jälkeenkään olo kovin hyvä on
Sitten tuo psyykkinen puoli on vielä asia erikseen, kyllähän tässä monenlaisia tunteita joutuu käsittelemään. On hyvä olla suht tasapainossa itsensä kanssa, että jaksaa hoidot käydä läpi!
Luulen että vahva parisuhde on myös aikamoinen pelastus. Niinkuin mussu tuossa aiemmin totesisikin ei vauva saatika lapsettomuushoidot saa huonoa parisuhdetta toimivammaksi....
Sitten tuo psyykkinen puoli on vielä asia erikseen, kyllähän tässä monenlaisia tunteita joutuu käsittelemään. On hyvä olla suht tasapainossa itsensä kanssa, että jaksaa hoidot käydä läpi!
Luulen että vahva parisuhde on myös aikamoinen pelastus. Niinkuin mussu tuossa aiemmin totesisikin ei vauva saatika lapsettomuushoidot saa huonoa parisuhdetta toimivammaksi....
no nii, se oli vähän päivistä kiinni oliko rankkaa vai ei, siis minulla. Vaan kaiken kaikkiaan itse hoito oli fyysisesti ja psyykkisesti minulle helpotus, oli jotakin viimein konkreettisesti tapahtumassa. Se aika ennen tutkimuksia ja hoitoja oli yhtä.. no jokainen teistä tietää mitä ajattelin. Sivistyneesti sanottuna todella uuvuttavaa henkisesti.
Meillä oli ICSI ja eka tuoresiirto ei onnistunut, mutta pas onnistui. Yhtään alkiota ei jäänyt jäljelle ja tuskin lähdemme uudestaan enään hoitoihin.. Raskausaika oli tavallaan ihanaa, vaikkakin supistelut alkoi jo ennen viikkoa 20 ja saikulle jäin jotain viikolla 23. Mutta Nampula kirjoitti aika osuvasti minun tuntemuksia tuosta raskaus ajasta, pelko oli pyllyn alla kokoajan ja on vieläkin, vaikka meidän pien on jo 1½v. mutta se menettämisen pelko on todella läsnä kokoajan, ei siitä varmaan pääse eroon koskaan. En usko, et muut ns. luomusti jälkikasvunsa saaneet on kokoajan miettimässä näitä mitä minä pohdin. Vauhkona monta kertaa yössä tarkistan, et hengittääkö poika ja jos en kuule tunnustelen ja jopa hiukan tökin, et saan rauhan. No, pakko korjata, et varmasti luomustikin saaneet pohtii, jos raskausaikana on ollut vaara menettää pien.
Nii ja toi julkisten odottelu oli kyllä rankkaa ja ei meinannut aina pieni mieli ymmärtää niitä hoitokiertoon ottamisien syitä.
Toivon teille kaikille jaksamista hoitoihin ja onnea sen lopputuloksen saamiseksi syliin asti :hug:
Meillä oli ICSI ja eka tuoresiirto ei onnistunut, mutta pas onnistui. Yhtään alkiota ei jäänyt jäljelle ja tuskin lähdemme uudestaan enään hoitoihin.. Raskausaika oli tavallaan ihanaa, vaikkakin supistelut alkoi jo ennen viikkoa 20 ja saikulle jäin jotain viikolla 23. Mutta Nampula kirjoitti aika osuvasti minun tuntemuksia tuosta raskaus ajasta, pelko oli pyllyn alla kokoajan ja on vieläkin, vaikka meidän pien on jo 1½v. mutta se menettämisen pelko on todella läsnä kokoajan, ei siitä varmaan pääse eroon koskaan. En usko, et muut ns. luomusti jälkikasvunsa saaneet on kokoajan miettimässä näitä mitä minä pohdin. Vauhkona monta kertaa yössä tarkistan, et hengittääkö poika ja jos en kuule tunnustelen ja jopa hiukan tökin, et saan rauhan. No, pakko korjata, et varmasti luomustikin saaneet pohtii, jos raskausaikana on ollut vaara menettää pien.
Nii ja toi julkisten odottelu oli kyllä rankkaa ja ei meinannut aina pieni mieli ymmärtää niitä hoitokiertoon ottamisien syitä.
Toivon teille kaikille jaksamista hoitoihin ja onnea sen lopputuloksen saamiseksi syliin asti :hug:
Profiilisi mukaan sinulla on kaksi lasta. Sekundäärinen lapsettomuus on todella surullista ja riipaisevaa. Tilanne varmasti kärjistyy vielä jos on uusi kumppani, jonka kanssa haluaisi yhteisin lapsen.
Syntyneitä lapsia minulla ei ole, mutta näin rv32+2 kokemuksella sanoisin, että kyllä se syö taas naista (ja miestä) kun me väännetään joskus pikku kakkosta hoidoilla alkavaksi. Suurimmalle osalle ihmisistä kun tuntuu syntyvän sisaruksia kun rouva vain näkee miehensä kalsarit pyykkinarulla. En kuitenkaan usko, että sekundäärilapsettomuushoidot ovat meille niin vaikeita siihen valtavaan tyhjyyteen, kaipuuseen, toistuvaan pettymykseen joka kuukausi, nöyryytykseen, ja ihmisyyden puutteen tuntemiseen mitä primäärilapsettomuudessa. Toivottavasti sinäkin selviät siis vähän helpommalla.
Kovasti plussatoivotuksia sydämeni pohjasta Sinulle ja kaikille muillekin, primääri- tai sukundäärilapsettomille :heart:
J3N: Kävi vuosien varrella mielessä lähettää tuo video koko suvulle
kyllähän ne pitemmän päälle varmasti on varmasti henkisesti rassaavaa ja ennenkaikkea se turhautuneisuus ja stressi kun ei vaan tulosta tule. ja moneen parisuhteeseenkin saattaa tuoda omat kriisinsä. Mutta olen sitä mieltä että asenne ratkaisee näissäkin jutuissa!
Kun meillä todettiin että vauvan saaminen ei olekkaan välttämättä niin helppoa ja yksinkertaista, kyllähän se monenlaista ajatusta mieleen tuo, kun elämä ei menekkään käsikirjoituksen mukaan. Päätimme kuitenkin ottaa asenteen, että otetaan se vastaan mitä elämällä meille on annettavana. Lapsi tulee sitten kun sen aika on, jos näin on meille tarkoitettu. Jos ei,täytyy varmaan miettiä elämäämme muuta sisältöä ja nautittava elosta kaksin..
nyt näyttäisi kuitenkin siltä että rukouksiimme on vastattu
Kun meillä todettiin että vauvan saaminen ei olekkaan välttämättä niin helppoa ja yksinkertaista, kyllähän se monenlaista ajatusta mieleen tuo, kun elämä ei menekkään käsikirjoituksen mukaan. Päätimme kuitenkin ottaa asenteen, että otetaan se vastaan mitä elämällä meille on annettavana. Lapsi tulee sitten kun sen aika on, jos näin on meille tarkoitettu. Jos ei,täytyy varmaan miettiä elämäämme muuta sisältöä ja nautittava elosta kaksin..
nyt näyttäisi kuitenkin siltä että rukouksiimme on vastattu
Hei
Minusta tuo kysymys oli ihan asiallinen. Jokainen vähänkin asiaa ajatteleva varmasti ymmärtää, että hoidot ovat rankkoja henkisesti. Se, miten rankkoja hoidot ovat fyysisesti, mietityttää sen sijaan minuakin (tosin ne saavat olla vaikka miten rankkoja, jos vain saisimme sen pienen ihmisen kotiin). Meillä on tutkimukset tehty mutta hoidot alkavat toivottavasti jo tässä kierrossa.
Minusta tuo kysymys oli ihan asiallinen. Jokainen vähänkin asiaa ajatteleva varmasti ymmärtää, että hoidot ovat rankkoja henkisesti. Se, miten rankkoja hoidot ovat fyysisesti, mietityttää sen sijaan minuakin (tosin ne saavat olla vaikka miten rankkoja, jos vain saisimme sen pienen ihmisen kotiin). Meillä on tutkimukset tehty mutta hoidot alkavat toivottavasti jo tässä kierrossa.
Kuten sanottu, - surun, murheen ja toistuvien pettymysten ja yleensäkin vastoinkäymisten kestäminen ja niistä selviäminen ja niiden kanssa eläminen on hyvin yksilöllinen juttu. Kukin meistä selviää tai ei selviä elämän vastoinkäymisistä tavallaan, jollekin se on helpompaa ja joillekin taas vaikeampaa. Samoin kivun tai fyysisyyden -hoidot raskasta vai ei- on hyvin yksilöllistä. Toiset meistä saavat kammostusväristyksiä jo pelkän piikin näkemisestä -saati sitten kun se pitäisi vielä itse pistää! Hormonitankkaukset saavat myös mielenkin järkkymään laidasta laitaan. Joten myös psyykkinen tasapainoisuus saattanee vähän järkkyä.. Onko se muka Ihme ?? Minusta se on enemmänkin luonnollista.. Täytyy vaan kunkin tahollaan miettiä selviytymiskeino tästä rumbasta ja mennä eteenpäin.. kohti tavoitetta.
Voimia kaikille! :hug:
?? Minusta se on enemmänkin luonnollista.. Täytyy vaan kunkin tahollaan miettiä selviytymiskeino tästä rumbasta ja mennä eteenpäin.. kohti tavoitetta.Voimia kaikille! :hug: