onko ne hedelmöitys hoidot oikeasti niin rankkoja,kun aina niin sanotaan?

Monelle henkinen puoli näyttää olevan rankempaa kuin fyysinen. Mitenkään heidän tuntemuksiaan vähättelemättä sanon, että itselleni se on päinvastoin. Henkisesti ei ole missään vaiheessa ollut vaikeaa, vaikka lasta on yritetty kolme vuotta. Takana on kolme tuloksetonta inseminaatiota ja valmistelut koeputkihedelmöitykseen menossa. Lippu on edelleen korkealla ja nyt olen lapsekasta intoa täynnä tämän meille uuden hoitomuodon (ivf) edessä. Enempikin inhoan jatkuvaa haarat levällään oloa, ronkkimista, piikillä tuikkimista. Mutta ei nekään ylitsepääsemätöntä tuskaa tuota. Me ihmiset olemme kaikki niin erilaisia ja koetaan asiat erilailla. On todella surullista, että jollakin on mennyt työpaikka lapsettomuuden takia. Itse olen hoitojen aikana kouluttanut itseäni työn ohessa ja saan tutkinnon paperit käteeni, ties vaikka samaan aikaan plussan kanssa!

 

Fyysisesti rankka voi olla joillekuille ne ihonalaiset pistokset, jotka pitää itse pistää, ja jos tulee oireita esim. Puregonista tai Orgalutranista. Inseminaatiossa viedään katetri kohtuun. Se voi olla joillekin epämiellyttävä ajatuksen tasolla, toimenpide ei satu. Lisäksi toimenpiteistä punktio tuottaa kipua, joilla matala kipukynnys, voi olla vaikeampaa. Pyytämällä lisäanestesiaa, siitä tilanteesta kuitenkin selviää hyvin.

Henkisesti raskasta on tietysti epäonnistuminen. Ei välttämättä kannata odottaa tulevansa inseminaatioilla raskaaksi, jos on ongelmaa miehen hedelmällisyyden kanssa. Lisäksi jos ongelmaa sekä naisella että miehellä hedelmällisyyden kanssa, silloin voi odottaa useita IVF:iä tai ICSI-hoitoja. Se, että suorastaan pitää hoitojen onnistumista itsestään selvänä, aiheuttaa pettymystä, itsesyytöksiä yms. Myös toivon menettäminen on raskasta.

Erittäin vaikea sanoa, kummalla tavalla rankempia. Itse sanoisin että rankkoja ovat henkisesti pettymyksen kanssa sopeutuessa ja myös stressiä tulee siitä, osaako laittaa pistokset oikein ja oikeaan aikaan ja saako niitä apteekista ajallaan, ettei myöhästy pistosaikataulusta.

Fyysisesti taas eihän itseään pistäminen ole miellyttävää ja herkkänahkainen tuntee neulan mahanahan sisällä selvästi. Hyi olkoon. Viimeinen pistos pitää myös itse sekoittaa ampullista, mikä varmasti on hankalaa monelle. Mieheni ei pystynyt ees katsomaan, kun pistin itseäni. Eiköhän tässä ollut jo syitä, miksi hoidot ovat rankkoja sekä henkisesti että fyysisesti.

 

Riippuu tietenkin henkilöstä, sekä etenkin siitä tehoaako hoidot vaiko ei.

Tunnen useita jotka ovat onnistuneet inseminaatiolla tai ensimmäisellä ivf-hoidolla, ja he ovat lähes järjestään sitä mieltä että hoidot olivat aika helppoja ja niistä ei jäänyt ikäviä muistoja. Onhan tietty myös niin että aika kultaa muistot, etenkin kun kaikki se vaivannäkö on lopulta palkittu.

Tunnen myös useita jotka ovat tarponeet läpi useita hoitokierroksia ja eläneet vuosikausia lopullisen lapsettomuuden pelossa. Toisilla hoidot eivät mene millään putkeen, pettymykset vain seuraavat toistaan, eikä hoidoissa välttämättä päästä edes raskaustestiin asti, kun nehän voivat tyssätä lähes missä kohtaa tahansa.

Toisille on helpompi hyväksyä ajatus lopullisesta lapsettomuudesta, ehkä he eivät ole siitä koko ikäänsä haaveilleet, heillä on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin perheen perustaminen. Toisille taas se että lapsia ei saa hoidoillakaan on todella murskaava kokemus, tuntuu että se suurin asia mitä elämältä on toivonut jääkin saamatta. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että eivät ne itse hoidot niin mielettömän rankkoja ole, kyllähän niistä selviää jos vain päättää selvitä, mutta on hirvittävää elää vuosikausia siinä pelossa että ne eivät koskaan onnistukaan. Se on se rankka osuus. Puhumattakaan siitä jos ja kun joutuu lopettamaan hoidot tuloksettomina. Sillä tilastojen mukaanhan vain 80% hoitoihin menijöistä saa niillä lapsen. Joka viides jää siis ilman.

 

Sain ensimmaisen ja todennäköisesti ainoan lapseni yli 6-vuoden odotuksen jälkeen. 3xtehtiin inseminaatio, 3x tehtiin koeputkihedelmöitys omilla munasoluilla ja kun todettiin, että niillä ei kunnon tulosta ainakaan saa niin alettiin harkitsemaan lahjamuniksia. Siinä välissä vielä multa diagnosoitiin ja leikattiin endometrioosi, mitä on vas. munasarjassa, vatsakalvolla, lantiossa ja virtsarakon pinnalla. Koin varsinkin omilla soluilla tehdyt ivf:t myös fyysisesti rankoiksi, koska tulin tosi kipeäksi lukuisten follikkelien takia. Juuri ja juuri pystyi punkiton jälkeisinä päivinä kävelemään. Myös hormonit tekivät kaikenlaisia fyysisiä olotiloja.
Kuitenkin pahemmaksi koin sen henkisen puolen. Ensin lähdettiin hoitoihin vähän kuin soitellen sotaan meinikgillä, kun eihän meillä pitänyt olla kuin miehessä vähän vikaa. Kun totuus pikkuhiljaa valkeni piti alkaa oikeasti miettimään sitä vaihtoehtoa, että jäädään kaksin, koko loppuelämäksi ja syli jää tyhjäksi. Kuitenkin lähdettiin noihin lahjasoluhoitoihin ja siitä vihonviimeisestä siirrosta raskauduin ja saimme lapsen lähes vuosi sitten.
Ennen tuota lapsen syntymää en ollut oikein osannut suhtautua sekundaarisesti lapsettomiin ja melkein ajattelin heidän valittavan "turhasta" koska heillähän on jo se yksi lapsi. No nyt kun lapseni täyttää kohta vuoden, pakkanen on huurunenistä tyhjä ja pankkitili myös ja vauvakuume vaivaa niin en voi sanoa, että tämä lapsenkaipuu olisi mitenkään vähentynyt. Nyt kun tiedän kuinka paljon lapsi tuo tullessaan elämää ja kuin se on suurimmaksi osaksi juuri sitä mitä olin kaivannut niin lapsen kaipuu on kova. Toki olen todella kiitollinen, että olemme tämän kultakimpaleen saaneet, mutta kyllä katkeruus vaivaa mieltä edelleen. Miksi ei itse voi kuulua niihin jotka vaan tulee raskaaksi lähes sormia napsauttamalla ja voi vaan todeta, että oho kuinkas tässä näin kävi.
Raha ei riitä uusiin hoitoihin enkä todennäköisesti enää jaksaiskaan lähteä siihen rumbaan,koska takeita lopputuloksesta ei todellakaan ole.
Tsemppiä kaikille hoitohin!

 

Minua kiinnostaa myös tämä aihe, koska se on ehkä omalla kohdallakin ajankohtainen. Meillä on yksi helposti alkunsa saanut luomulapsi (ihan käsittämätöntä tuuria näin jälkikäteen ajateltuna). Toista ei ole näkynyt eikä kuulunut. Vikaa ei ole kuitenkaan löytynyt kummastakaan. Mies ei ole innostunut lähtemään hoitoihin, koska on kuullut miten rankkoja ne ovat. Mutta omalta kohdaltani sanoisin, että henkisesti on ollut rankkaa tämä jatkuva yrittäminen, ja pettyminen joka kuukausi. Olen ollut välillä todella maassa, mutta nyt olen alkanut hyväksyä asian. Haluaisin kuitenkin kokeilla vielä hoidoilla, ja jos ei onnistu myydä kaikki vauvatavarat pois ja keskittyä elämään tällaisena kuin se on. Mutta kyllä minuakin mietityttää, onko hoidot niin rankkoja, että kannattaako se? Onko henkisesti vaikeampaa yrittää luomusti (kun pieni mahdollisuus onnistumiseen vielä on) vai mennä hoitoihin? Voisin kuvitella, että hoidot minun kohdallani voisivat olla jopa henkisesti helpompia, koska silloin voisin huonossakin tapauksessa saada epäonnistumisen jälkeen pisteen tälle kaikelle ja lopettaa turhan toiveilun? Kertokaa, jos olen ihan totaalisen väärässä, koska en tiedä, mihin olen ryhtymässä. Toivoisin erityisesti kommentteja sekundäärisesti lapsettomilta, koska tilanne on tosi erilainen kun yksi lapsi kuitenkin on, vaikka lapsenkaipuu onkin vielä suuri.

Fyysinen puoli myös mietityttää, mutta siihen sainkin vastauksen toisista vastauksista. Itse en yleensä reagoi vahvasti hormoneihin, en ole kipuherkkä ja katetrin laittaminen kohtuun ja muut toimenpiteet synnytyksestä lähtien ovat olleet mulle fyysisesti suht helppoja (niin helppoja kuin ne voivat olla), joten ehkä siitä voisin selvitä?

 

^ Mulla on aika sama tilanne ku sulla. 1v 10kk ikäinen maailman ihanin ja täydellisin tyttö on, helposti sai alkunsa, mutta sen jälkeen munatorvet tuhoutuivat, joten ainoa keino saada sisarus on nyt IVF.

Fyysisesti en kokenut hoitoa rankaksi, mies pisti ja sivuoireita en saanut mistään, punktio oli helppo ja kivuton, siirto sen sijaan pikkuisen kivulias mutta toki siedettävissä. Henkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Sitäpaitsi kärsisin vaikka mitä saadakseni lapsen, fyysiset kärsimykset on musta ihan toisarvoisia. Vaikka siis olen kipuherkkä ja kanyylin ym laitot ja jopa verikokeetkin on mulle yleensä vaikeita. Meillä on nyt kaksi alkion siirtoa ollut, ei tulosta. Sekundäärilapsettomana koen järkyttävää tuskaa siitä etten enää ikinä saisi kokea raskautta, vauva-aikaa ja kaikkea sitä ihanaa (ja toki vähemmän ihanaakin) mitä siihen kuuluu. Nyt kun tiedän mitä se on, tiedän myös mitä menettäisin. Se tuntuu niin lohduttomalta ja epäoikeudenmukaiselta. Ja totaalilapsettomia kohtaa mä tunnen ihan hirveän suurta myötätuntoa, en osaa sitä edes sanoin kuvailla. Tottakai samalla mä olen niin onnellinen ja loputtoman kiitollinen että sain sen kerran kokea ja tuloksena on meidän oma ja rakas pieni tyttö. Niin kovasti myös soisin hänelle sisaruksia. Itse olen kasvanut 11-vuotiaaksi asti ainoana lapsena ja miehelläni on ollut neljä lasta perheessä, joten kumpikin näkökulma on, enkä toivoisi hänelle ainoan lapsen asemaa. Vaikka serkkuja onkin,mistä myös olen onnellinen, niin ei se silti omia sisaruksia korvaa.

 

Minäkin koen että se henkinen puoli on raskaampaa kuin fyysinen. Tosin se fyysinen puolikin oli vähän haastetta mulle, kun itse olen hyvin sairaalakammoinen ja pelkään neuloja ja ylipäätänsä kipua.
Rankin vaihe meidän parisuhteessa oli kun yritettiin lasta vuoden verran ilman tulosta, kunnes päätettiin että käydään molemmat tarkistuttamassa onko kaikki ok. Olihan se tieto musertava kun tulikin ilmi että on hyvin pieni todennäköisyys että saadaan luomusti lapsi, mutta sen jälkeen jotenkin sitä murhetta helpotti että nyt saadaan apua.

Me ollaan hoitojen suhteen päästy aika helpolla. Meidän esikoinen sai heti ekasta ivf-hoidosta alkunsa. Tottakai sitä jännitti että onnistutaanko heti ja alkion siirron jälkeen kaksi viikkoa oli tosi piinallisia. Toista lasta oli mun mielestä helpompi alkaa yrittämään kun oli jo yksi, paine onnistumiseen ei ollut niin suuri. Meillä oli kaksi alkiota pakkasessa mutta niistä ei raskautta saatu alulle. Tehtiin taas uusi ivf- hoito ja meidän pikku kakkonen sai siitä heti alkunsa.

Kolmas lapsi on vielä haaveissa, katsotaan miten käy. Vaikka meidän tarina on mikä on mutta kannan harteillani kuitenkin sitä "häpeää ja huonommuutta" mistä joku muukin puhui. Olen tietysti iloinen kun kuulen lähipiiriin tulevan perheenlisäystä (luomusti) mutta en voi sille mitään että sydämestä aina kouraisee samalla.Tulin toisen lapsen jälkeen luomusti raskaaksi mutta rv11 todettiin kyseessä olevan tuulimuna. Suru tästä oli valtava, luulen sen johtuvan juuri siitä että luulimme onnistuneemme ilman hoitoja ja klinikoita.
Itsestäni äitinä olen myös huomannut piirteitä, että yritän olla täydellinen äiti näille kahdelle ihmeelle. Tottakai ne saavat hermot välillä kireelle mutta kuitenkin tulee tunne että en saisi niille suuttua, kun ne ovat vähän kuin korkeamman käden kautta saatu (vaikka en uskonnollinen olekaan).

Olen minäkin itkuni itkenyt vaikka koenkin että hoidot eivät fyysisesti olleet niin raskaita. Voi olla että kokisin toisin jos onnistumisia ei olisi tullut ja olisin joutunut käymään lukuisia hoitoja läpi.

Toivottavasti jokainen saa sen oman ihmeensä ja pian!

 

Marikki, sua halusin tulla rohkaisemaan että mielestäni kannattaa kokeilla. Itsekin jo sanoit että saisit "henkisen helpotuksen" jos kokeilisit. Eipä tarvitse ainakaan jälkikäteen sitten jossitella että ei yrittänyt kaikkeaan unelman toteutumiseksi. Meillä ei hoidot ole onnistuneet mutta olen todella tyytyväinen että olemme ainakin yrittäneet niin paljon kuin vain jaksaminen ja rahavarat antavat myöten, ei tarvitse sitä katua. Hoidothan voi keskeyttää missä kohdassa hyvänsä, jos ne alkaa tuntua liian rankoilta. Lisäksi jokainen kokee ne niin omalla tavallaan, et voi tietää kuinka helppoa tai vaikeaa se juuri sinulle olisi jos et kokeile. Useimmille ekoissa hoidoissa fiilikset on lähinnä toiveikkaat ja jännittyneet, se on kuin suuri seikkailu. Ja onnistumismahdollisuudetkin ovat parhaimmillaan juuri ekoissa hoidoissa.