Alkuperäinen kirjoittaja Adelade:
Nyt kun alan miettimään, niin mie oon tainnu aina olla näissä ystävyyssuhteissa se kuuntelija (siis sillon kun miullakin vielä ystäviä oli). Miun on tosi paljon helpompi kuunnella toisen murheita, kun alkaa puhumaan omistani.
Joten enhän mie sit mitään kuuntelijaa tarvii, kun en osaa sille kumminkaan purkautua. :ashamed:
Kuuntelemisen taitoa onkin taidoista hienoin! Jokainen meistä on kuuntelemisen arvoinen, niin suruineen kuin iloineenkin. Omista asioista ja tuntemuksista puhuminen toiselle ihmiselle on mielestäni aikamoisen luottamuksen osoittaminen. Toisilta se käy helpommin kuin toisilta.
Itse olen aika pidättyväinen tuntemuksistani kertomaan. Olen kerran menettänyt luottamuksen ihmisiin tässä asiassa, joten kynnykseni kertoa omista asioista on todella korkea nykyisin.
Milestäni olisi ensiarvoisen tärkeä muistaa, että jos joku luottaa minuun niin paljon, että keventää sydäntään, niin itse vastaan tähän luottamukseen niin, että asiat eivät lähde missään muodossa eteenpäin. Pitää olla myös luottamuksen arvoinen.