"vieras"
Pakko purkautua nopeasti.
Olen niin saakelin väsynyt ja turhautunut.
Olen kolmen lapsen kanssa yksin; miehen kanssa tuli ero silloin, kun kuopusta odotin, ja sen jälkeen ei ole yhteyksiä pidellyt minuun tai lapsiinkaan. Vanhin lapsista 3v2kk ja nuorin 1kk. Tällä nuorimmaisella on lisäksi koliikki, jota huutaakin sitten kivasti yötä päivää.
Mulla ei ole sekuntiakaan omaa aikaa. Enkä siis tarkoita sitä, että pitäisi päästä baariin rellestämään, vaan sitä, että saisin joskus tehdä jotain "omaa" ihan kaikessa rauhassa pelkäämättä, että kohta joku herää/itkee/hajottaa koko kämpän, ellen ole katsomassa perään. Siis eli saisin omistaa aikaa pelkästään itselleni. Nukkua, lukea vaikka hyvän kirjan, katsoa elokuvan, käydä lenkillä, kuntosalilla tms., ihan mitä vain. Tuntuu, että sellainen helpottaisi suunnattomasti, mutta kun se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.
Lapset kulkee joka paikkassa mukana, olipa sitten yö tai päivä, pyhä taikka arki, talvi taikka kesä. Mitään ei saa tehdä rauhassa; ei edes käydä vessassa. Ovat sinnekin tunkemassa mukaan. Jollen ota, niin armoton huuto ja oven paukutus kuuluu koko ajan oven takaa. Tuntuu oikeasti, että räjähdän pian.
Kerran neljässä kuukaudessa käyn kampaajalla, jonka ajan lasten mummo katsoo heitä. Tuolloinkin koetan suoriutua reissusta pois mahdollisimman nopeasti, sillä mummolla on taipumusta valittaa, kuinka kauan minulla taas meni. (Ja kyse siis korkeintaan puolestatoista tunnista.) Muita auttajia täällä ei ole.
Kyllä mä lapsiani rakastan, ja mulle on kunnia-asia hoitaa heidät itse. Ihan oikeasti. Mutta parempi tukiverkko ei todellakaan olisi pahitteeksi... eikä se oma aikakaan, siis vaikka helvetti soikoon edes sen vessassakäynnin ajan. Samaan aikaan mua tympii ne pariskunnat, jotka kumpikin lastenhoitoon ja kotitöihin osallistuvat ja joilla on paremmat tukiverkot - ja jotka kuitenkin valittavat, ettei omaa aikaa ole enempää, kuin tunti per päivä. Joillakin sitä kun ei ole hitto sentään ollenkaan. (Ja nämä pariskunnat siis omasta lähipiiristäni.)
Huh. Kiitos ja anteeksi.
Olen niin saakelin väsynyt ja turhautunut.
Olen kolmen lapsen kanssa yksin; miehen kanssa tuli ero silloin, kun kuopusta odotin, ja sen jälkeen ei ole yhteyksiä pidellyt minuun tai lapsiinkaan. Vanhin lapsista 3v2kk ja nuorin 1kk. Tällä nuorimmaisella on lisäksi koliikki, jota huutaakin sitten kivasti yötä päivää.
Mulla ei ole sekuntiakaan omaa aikaa. Enkä siis tarkoita sitä, että pitäisi päästä baariin rellestämään, vaan sitä, että saisin joskus tehdä jotain "omaa" ihan kaikessa rauhassa pelkäämättä, että kohta joku herää/itkee/hajottaa koko kämpän, ellen ole katsomassa perään. Siis eli saisin omistaa aikaa pelkästään itselleni. Nukkua, lukea vaikka hyvän kirjan, katsoa elokuvan, käydä lenkillä, kuntosalilla tms., ihan mitä vain. Tuntuu, että sellainen helpottaisi suunnattomasti, mutta kun se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.
Lapset kulkee joka paikkassa mukana, olipa sitten yö tai päivä, pyhä taikka arki, talvi taikka kesä. Mitään ei saa tehdä rauhassa; ei edes käydä vessassa. Ovat sinnekin tunkemassa mukaan. Jollen ota, niin armoton huuto ja oven paukutus kuuluu koko ajan oven takaa. Tuntuu oikeasti, että räjähdän pian.
Kerran neljässä kuukaudessa käyn kampaajalla, jonka ajan lasten mummo katsoo heitä. Tuolloinkin koetan suoriutua reissusta pois mahdollisimman nopeasti, sillä mummolla on taipumusta valittaa, kuinka kauan minulla taas meni. (Ja kyse siis korkeintaan puolestatoista tunnista.) Muita auttajia täällä ei ole.
Kyllä mä lapsiani rakastan, ja mulle on kunnia-asia hoitaa heidät itse. Ihan oikeasti. Mutta parempi tukiverkko ei todellakaan olisi pahitteeksi... eikä se oma aikakaan, siis vaikka helvetti soikoon edes sen vessassakäynnin ajan. Samaan aikaan mua tympii ne pariskunnat, jotka kumpikin lastenhoitoon ja kotitöihin osallistuvat ja joilla on paremmat tukiverkot - ja jotka kuitenkin valittavat, ettei omaa aikaa ole enempää, kuin tunti per päivä. Joillakin sitä kun ei ole hitto sentään ollenkaan. (Ja nämä pariskunnat siis omasta lähipiiristäni.)
Huh. Kiitos ja anteeksi.
Voisitko koittaa ajatella niin, että jotain asiaa ei tarvitsekaan saada tehtyä yhteen menoon valmiiksi? Mulla jäi aikoinaan monia asioita tekemättä ihan vaan sen vuoksi, että en viitsinyt aloittaa koko hommaa, koska tiesin, että en saa lasten vuoksi tehdä sitä rauhassa loppuun asti. Opettelin hyväksymään sen, että mulla on monta asiaa kesken ja saan ne loppuun sitten joskus. Tein sen 10-15 minuuttia kerrallaan välittämättä siitä, että lapsi saattaa hetken päästä herätä.