Pitäisi olla kielto ettei pienten lasten vanhemmat saa erota?

eli parempi vaihtoehto mielestäsi on se että lapsi/lapset seuraa vierestä vuosia kun vanhemmat riitelee, pettävät ym tervettä? eikö nämä mielestäsi vaikuttaisi mitenkään lapsen kehitykseen?

mielestäni kahdesta pahasta jos on valittava on ero kuitenkin se parempi vaihtoehto silloin omat vanhemmat ( toivottavasti) ainakin jaksavat paremmin ja rakastavat lastaan.

tosin aikalailla liian helposti nykyään erotaan.

 

Miksi ei? Miten ihminen voitaisiin siis PAKOTTAA olemaan naimisissa, tahdonvastaisesti? Mietin vaan, kun pakkoavioliitto noin yleisesti ottaen on laiton Suomessa, niin eikös avioeron saamisen hankaloittaminen tai estäminen käytännössä johtaisi juuri pakkoavioliittoihin? Ja se taas tarkoittaisi, että lakia pitäisi muuttaa siltä osin eikä tahdonvastaista avioliittoa voitaisi enää pitää laittomana. Ja se taas voisi johtaa aika ikäviin tilanteisiin muidenkin kuin eroa suunnittelevien kohdalla.

Toisaalta vois ajatella, että meneekö ihmiset liian kevyin perustein naimisiin? Ettei sitä edes ajatella lopun elämän kestävänä liittona? Sillä taas ei välttämättä ole mitään merkitystä, kuinka kauan on sen kumppanin tuntenut. Toiset ovat menneet naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja ovat pysyneet loppuun saakka yhdessä. Kun taas jotkut seurustelevat ensin kymmenen vuotta, menevät naimisiin ja eroavat parin vuoden kuluttua.

 

Et voi pelastaa koko maailmaa, joten ystävällisenä neuvona suosittelen että lakkaat miettimästä niitä asioita joihin et voi vaikuttaa.

jos kukaan ei näitä puhu ja mieti, niin mitä luulet kulttuurille ja yhteisölle ja ihmisillekin tapahtuvan?

 

Kukas sun muroihin on kussu :stick:

Aha, vai tommonen linja. Vaihdetaan sit levyä. Kuka sinä olet sanomaan kenenkään yrittämisestä yhtään mitään? Olet ulkopuolinen ihminen muissa kuin omaan parisuhteeseesi liittyvissä asioissa.

Pieni spekulaatio: toista petetään useita kertoja kylmän viileästi ja vielä rysän päältä kiinni jäädessä yritetään väittää muuta. Riidellään perheen aikuisten kesken asiasta jottei lapset kärsi. Pitäisikö tuossa tilanteessa sit vielä mennä terapiaan?

 

Niin kuin täällä on todettukin, korjauskelvoton avioliitto on lapselle kamala paikka kasvaa.

Mutta jos jatketaan ajatusleikkiä totalitaristisesta valtiosta, joka voi kieltää sitä sun tätä lasten edun nimissä, niin mitenkäs olisi eronneille pienten lasten vanhemmille viiden vuoden parisuhdekarenssi? Eli viiteen vuoteen eron jälkeen ei saisi solmia uutta suhdetta. Tällöin säästyttäisiin monelta uusioperhesotkulta, ja vanhemmilla ehkä olisi enemmän aikaa ja voimavaroja tukea tarvitseville lapsilleen. Ehkä jokunen erokin jäisi kokematta, kun uusi onni ei odottelisi nurkan takana.

 

Ja millä erityisluvalla sen eron sitten saa? Entä jos jompi kumpi vanhemmista on niin todella ahtaalla ettei sitten enää näe muuta pakokeinoa kuin tappaa koko perheen tai itsensä että pääsee pois kun eroa ei saa?

Ero on muutenkin raskas asia. Kuka jaksaa sitten vielä hirveän selostuksen tehdä jonnekkin että sais luvan erota jos muutenkin kaikki tulevaisuuden toiveet on rikki. Jos naimisiin meno oli alkujaan virhe niin miksi ko. virheen korjauksesta pitäisi tehdä hankalampaa?

 

jos kukaan ei näitä puhu ja mieti, niin mitä luulet kulttuurille ja yhteisölle ja ihmisillekin tapahtuvan?

Kulttuuri, ihmiset ja yhteisöt muuttuvat. Se on ihan luonnollista. Ei taida edes katolinen kirkko uskoa enää maakeskeiseen maailmankuvaan. Olisi aivan hullua jos kaikki pariskunnat pakotettaisiin terapiaan koska ydinperhe.

 

Mut miksi ei voisi ensin tehdä oikeasti ihan kaikkensa, että se saataisiin vielä toimimaan? Eli sillä, että harkinta-aikana olisi osallistuttava parisuhdeterapiaan ja jos se ei mitenkään tuota tulosta ja ero ihan oikeasti olisi paras ratkaisu, niin sitten saisi sen lopullisen eron? Se saisi ihmiset edes vähän yrittämään.

Aiemmin kirjoitit myös, että ihmiset luovuttavat liian helposti. Mutta ihan oikeasti: pitääkö se ihan todella paikkansa? Itselläni ei ole mitään erotaustaa, joten en tässä siis puolustele mitenkään itseäni. Mutta yleisesti ottaen minusta näyttää pikemminkin siltä, että päinvastoin ihmiset eivät eroa kovin helposti enää siinä vaiheessa, kun on oltu jo kohtalaisen kauan yhdessä tai kun on yhteisiä lapsia ja ehkä vielä joku asuntolaina lisäksi. Ihmiset sietävät suhteen laimenemisen, jopa rakkauden loppumisen, ja usein ihmiset sietävät etääntymisenkin. Monelle eron kynnys voi olla korkea jo senkin vuoksi, että on niin tottunut olemaan yhdessä. Pärjääminen yh:na saattaa pelottaa. Omaisuuden jakaminen tuntuu vaivalloiselta. Ja varsinkin lasten takia usein sinnitellään yhdessä.

Mietin myös sitä, että miten oikeasti voi saada toimimattoman suhteen toimimaan, jos ongelma on esimerkiksi se, että rakkaus ja kaikki yhteys ihmisten väliltä on hiipunut ja kadonnut - tai jos on vaikka todennut, ettei toinen olekaan se, kenen kanssa haluaa elää yhdessä. Rakkautta ja kumppanuutta, kahden ihmisen välistä yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta ei voi pakottaa. Ja jos ei oikeasti halua olla toisen kanssa enää, niin onko silloin mitään mieltä pakottautua haluamaan?

Toki yhteiselon voi saada sillä tavoin toimimaan, että arki rullaa jne. Mutta ei kai se nyt kuitenkaan voi olla parisuhteen sisältö?

Monessa tilanteessa pariterapia voi auttaakin. Mutta itse vähän luulen, että jos ei tunne halua lähteä pariterapiaan eikä keskustella ja työstää asiaa toisen kanssa edes kahdestaan, ja jos ei mitenkään tunne kiinnostusta asioiden korjaamiseen - niin se tarkoittaa juuri sitä, että suhde on oikeasti ohi, rakkaus on ohi. Jos tuntee, että on jotain korjattavaa, on yleensä halukas myös yrittämään asioiden korjaamista.

Tällaisia ajatuksia. Minusta tuohon pariterapiaan ei voi velvoittaa tai pakottaa. Mutta pariterapiamahdollisuuksia tulisi kyllä olla enemmän ja lyhyemmillä jonotusajoilla. Monelle ne voivat olla avuksi, harmi vaan että joskun niihin on kovin vaikea saada aikoja.

 

Lapsentekoonki pitäis olla joku ajokortti.

 

Mut kuinka moni oikeasti tekee ihan tosissaan ensin töitä, että saisi suhteen toimimaan, ennen kuin päättää erota? Siis molemmat osapuolet? Tuntuu siltä, että ihmiset luovuttavat ihan liian helposti. Kun asiat ei suju, niitä ei välttämättä edes yritetä korjata, vaan pistetään puoliso samantien vaihtoon. Tosin usein voi olla jo uusi ehdokaskin katsottuna, tarvitaan vaan joku riittävän "hyvä" syy sille alkuperäiselle puolisolle, että tää oli sitten tässä.

Moni sietää huonoa suhdetta vuosikaudet, toivoen että tilanne parantuisi, mutta mihin se siitä paranee jos kumpikaan ei saa suutaan auki? Tälläkin palstalla saa lukea joka ilta niitä juttuja, että "mä olen niin onneton parisuhteessa mutta en uskalla mainita asiasta miehelle tai en jaksa keskustella asioista". Ja silti kuitenkin vielä rakastetaan.

Mistä kukaan ulkopuolinen voi tietää kuinka paljon suhteen eteen on tehty töitä? Tai toisekseen sanot, että molempien osapuolien pitäisi olla valmiita tekemään töitä, niin millä se haluton puoliso saadaan niin tekemään? Uhkasakoillako?

Monelle se ero on sen verran kova paikka, että niitä pohjimmaisia syitä tuskin kylillä kuulutellaan ja näin ulkopuolisille voi jäädä kuva, että on luovutettu helposti, kuten epäilit. Varsinkaan niitä syitä ei tule huudeltua jos vastassa on tuomitsevia ihmisiä, kuten useimmiten on.

 

Lapsentekoonki pitäis olla joku ajokortti.

eikös sen naimaluvan saa jokainen rippikoulun käynyt....

 

No onneksi mä en oo ikinä ollu naimisis. Oikiasti vähä huvittavaa ku näis keskusteluus puhutaan yleensä aina avioliitosta ja avioerosta. On olemas sellaanenki ku avoliitto. Eli vois puhua parisuhteesta ja parisuhteesta eroamisesta.

Mua ottaa päähän joidenki asenne ku luullaan, että kaikki eroaa liian helposti. Mistä hemmetistä te tiedätte mitä siellä kotona on tapahtunut ja miten paljon on yritetty. Ei kaikki tuo koko parisuhdetarinaansa kaiken kansan tietoisuuteen.

Me erottiin exän kans mun tahdosta, mutta yritettiin uudestaan ku asuttiin erillään. Ei se silti toiminu. Miks olis pitäny jäädä suhteeseen joka ei toimi? Onko se muka lapsen etu, että vanhemmat voi huonosti ja riitelevät? Mä tiän monta pariskuntaa joiden olis kannattanu lasten takia erota jo aikoja sitte, mutta yhdes ollaan muka lasten takia. Paskat, lapset vain kärsii siitä helvetistä mitä joillaki perheis on tai on ollu.

Ja tuo typerä yleistys, että uusperheessä lapsi on aina eriarvooses asemas. No ei se aina niin mee. Esim. perjantaina mä ja exä ollaan töis molemmat, mutta exän avovaimo hoitaa vapaapäivänään oman lapsensa lisäksi mun ja exän yhteesen lapsen. Ja ihan itte tätä ehdotti eikä oo eka kerta ku huolehtii likasta. Huolehtii likasta yhtälailla ku hänen ja exän yhteisestä lapsesta.

 

Toisaalta vois ajatella, että meneekö ihmiset liian kevyin perustein naimisiin? Ettei sitä edes ajatella lopun elämän kestävänä liittona? Sillä taas ei välttämättä ole mitään merkitystä, kuinka kauan on sen kumppanin tuntenut. Toiset ovat menneet naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja ovat pysyneet loppuun saakka yhdessä. Kun taas jotkut seurustelevat ensin kymmenen vuotta, menevät naimisiin ja eroavat parin vuoden kuluttua.

Niin, en osaa sanoa, miten ihmiset kokevat naimisiin mennessään (itse kun en ole mennyt naimisiin eikä ole suunnitelmissa mennäkään). Uskoisin kuitenkin, että silloin suurin osa on hyvin tosissaan, uskoo suhteensa kestävyyteen - oli sitten naimisissa tai ei - ja uskoo rakkauden jatkuvan "ikuisesti". Rakastunut ja onnellinen ihminen on optimisti. Ja miksi epäilisi, jos kerran menee hyvin. Elämäntilanteet voivat kuitenkin muuttua ja ihmiset voivat muuttua. Voi olla ihan mahdoton ennustaa asioita parinkymmenen tai edes kymmenen vuoden päähän, kun joskus asiat voivat kääntyä päälaelleen jo hyvin lyhyessä ajassa.

Ja periaatteessahan avioliitto ei olekaan lopun elämää kestävä liitto. Tässä yhteiskunnassa se on juridinen sopimus, joka on voimassa "toistaiseksi" - eli niin kauan kunnes tulee ero tai kuolema. Monessa muussa yhteiskunnassa on toisin, ja joko avioero on kokonaan kielletty, sen saaminen on rajoitettu, tai sen jälkeen ei saa avioitua uudestaan. Meillä on sentään aika liberaali ja ainakin omasta mielestäni ihmisoikeuksia kunnioittava laki, joka sallii ihmisten itsensä päättää omat asiansa.

Toisaalta taas tässä puhutaan nyt koko ajan AVIOerosta. Mutta ei kai se tilanne lasten kannalta yhtään erilainen olisi, vaikka vanhemmat olisivat olleet avoliitossa ja eroaisivat siitä. Olennaisempaa taitaakin olla se, kuinka ero hoidetaan, miten lapset otetaan huomioon ja miten eron jälkeen lasten eläminen ja yhteys vanhempiin järjestetään.

 

Aha, vai tommonen linja. Vaihdetaan sit levyä. Kuka sinä olet sanomaan kenenkään yrittämisestä yhtään mitään? Olet ulkopuolinen ihminen muissa kuin omaan parisuhteeseesi liittyvissä asioissa.

Pieni spekulaatio: toista petetään useita kertoja kylmän viileästi ja vielä rysän päältä kiinni jäädessä yritetään väittää muuta. Riidellään perheen aikuisten kesken asiasta jottei lapset kärsi. Pitäisikö tuossa tilanteessa sit vielä mennä terapiaan?

No eikö me kaikki olla ulkopuolisia ihmisiä muiden asioissa? Tämä nyt kuitenkin tais olla mielipidekeskustelu, mihin voi tuoda omia kokemuksiaan mukaan tai sitten olla tuomatta. Mulla on kokemuksia sekä omasta liitosta, joka on käynyt eron partaalla useammankin kerran, että hyvän ystävän liitosta, jossa mies päätti vauvan ollessa ihan pieni, että ei hän oikein taidakaan tykätä tällaisesta elämästä. Suurin syy eroon oli vauva, jota hänkin oli toivonut, mutta ei sitten kestänytkään vastuuta eikä sitä, että se vauva on siellä sitten ihan 24/7. Tässäkin olis voinut terapialla olla jotain vaikutusta, mies olisi ehkä sisäistänyt asian toisella tavalla. Tai sitten ei, kukas sitä tietää.

Ja tosiaan, en mä sanonut, että erota ei saisi. Muutamien lähipiirin tapausten vuoksi tulee vaan sellainen mielikuva, että ihmiset eroaa liian helposti. Totta sekin, että en mä voi tietää mitä kaikkea siellä perheessä oikeasti tapahtuu ja oliko eron syy oikeasti se mitä on kansalle kuulutettu. Ainakin ovat sellaisen käsityksen antaneet, että aika helpolla kävi. Ja jos toinen on parantumaton petturi, niin ei siinä kyllä tosiaan varmaan mitkään terapeutit auta. Mutta jos siis kyse on lapsiperheen väsymisestä, kyllästymisestä toiseen jne. Sellaisista asioista, mitkä oikeasti voisivat olla vielä korjattavissa.

 

Sekin on jännä, että lastenteon jälkeen huomataan suhteen olevan tuhoon tuomittu...

 

Sekin on jännä, että lastenteon jälkeen huomataan suhteen olevan tuhoon tuomittu...

no lapasen/lasten syntymän jälkeen ilmenee ihmisessä uusia piirteitä, ja ne kaikki ei ole hyviä tai sellaisia minkä kanssa haluaisi elää
kyllä mulla oli ajatuksena vanheta yhdessä ex puolisoni kanssa, vaan niinpä vain kävi että elämä yllätti lapsen syntymän jälkeen homma kusi ja pahasti ja siitä syystä en nähnyt miehessä enää yhtään sellaista piirrettä jota olin aiemmin hänessä rakastanut, yhteiselo ei sujunut ja vaikka asioita koitettiin selvittää niin mun pään leviäminen unen puutteesta ym jutuista yhdistettynä kahteen erilaiseen kantaan asioista ja niiden korjaamistavoista sekä ne loukkaukset joita puolin ja toisin tehtiin ja sanottiin sinetöi koko jutun
ja jos olisin suhteeseen jäänyt olisin hyvin suurella todennäköisyydellä ajanut vain tieltä ulos kun en olisi enää kestänyt

 

Onhan tuo hieman kärjistettyä. Siitä huolimatta, kukaan tuskin voi kieltää sitä faktaa, että eron tullen lapsi alkaa oireilla ja saattaa kantaa traumojaan läpi elämänsä.
Jokainen aikuinen voisi kyllä miettiä milloin ja kenen kanssa sitä lapsia alkaa tekemään ja jos ero tulee, niin kannattaako sitten alkaa uutta pullaa leipomaan heti perään uuden partnerin kanssa. Mitä me jätämme perinnöksi lapsillemme? Säkillisen traumoja ja uusia aikuisia, joiden parisuhteet ei toimi. Vanhemmistahan lapset sen parisuhteen mallin usein katsovat.

 

Minusta huolestuttavaa on se, että tutkimusten mukaan eroperheiden lapset suuremmalla todennäköisyydellä eroavat itsekin aikanaan liitoistaan.

Itse pidän arvossa pysyviä ihmissuhteita, etenkin niitä kaikkein läheisimpiä. Sen takia olen valmis tekemään aika paljon työtä ja kestämään aika paljon, jotta liitto pysyisi kasassa. Toivon, että omat lapseni myös aikoinaan pystyvät kestävään ihmissuhteeseen.

Itse olen sitä mieltä, että vaikeudet voivat myös lujittaa liittoa. Mutta se edellyttää työtä ja todellista halua molemmilta osapuolilta.

 

mun mielestä on ihan hirvittävää kuulla etteivät ihmiset eroa lastensa tähden.Kuka sellaista ristiän lapselleen toivoo kannettavakseen?

 

Itse olen sitä mieltä, että vaikeudet voivat myös lujittaa liittoa. Mutta se edellyttää työtä ja todellista halua molemmilta osapuolilta.

Kyllähän ne voivat - mutta eivät mitkä tahansa vaikeudet eivätkä suinkaan aina. Yhdessä läpi käydyt elämän vaikeudet voivatkin lujittaa, kuten ongelmat, sairaudet, elämän kriisit yms. Mutta jos se vaikeus on rakkauden loppuminen ja kaiken yhteyden katoaminen puolisoiden väliltä, se ei kyllä normaalisti lujita parisuhdetta. Harvemmin myöskään väkivalta tai pettäminen, jotka myös voivat olla eron syitä.

Itse kyllä mietin nyt vähän sitäkin, että mikä itseisarvo on oikeastaan päättymätön parisuhde? Jos suhteen kasassa pitäminen vaatii kamalasti ponnisteluja, niin onko se sen arvoista? Tai siis tietenkin kaikki ihmissuhteet vaativat panostamista ja pitkässä parisuhteessa täytyy vaikeina aikoina nähdä vaivaa asioiden korjaamiseksi. Mutta jos suhde muuttuu jatkuvaksi "työksi" ja savotaksi, jotta korttitalo ei kaadu, niin antaako se enää mitään? En siis tiedä, pohdiskelenpa vaan.

 

Kyllähän ne voivat - mutta eivät mitkä tahansa vaikeudet eivätkä suinkaan aina. Yhdessä läpi käydyt elämän vaikeudet voivatkin lujittaa, kuten ongelmat, sairaudet, elämän kriisit yms. Mutta jos se vaikeus on rakkauden loppuminen ja kaiken yhteyden katoaminen puolisoiden väliltä, se ei kyllä normaalisti lujita parisuhdetta. Harvemmin myöskään väkivalta tai pettäminen, jotka myös voivat olla eron syitä.

Itse kyllä mietin nyt vähän sitäkin, että mikä itseisarvo on oikeastaan päättymätön parisuhde? Jos suhteen kasassa pitäminen vaatii kamalasti ponnisteluja, niin onko se sen arvoista? Tai siis tietenkin kaikki ihmissuhteet vaativat panostamista ja pitkässä parisuhteessa täytyy vaikeina aikoina nähdä vaivaa asioiden korjaamiseksi. Mutta jos suhde muuttuu jatkuvaksi "työksi" ja savotaksi, jotta korttitalo ei kaadu, niin antaako se enää mitään? En siis tiedä, pohdiskelenpa vaan.

Mitä on "rakkauden loppuminen" (tai "erilleen kasvaminen")? Minusta näyttää avo- ja avioeroja seurattuani, että se tarkoittaa sitä, että ei kestetä arkea.

Ihmisen elämästä 95 prosenttia on arkea, ja sitä on nähdäkseni monen nykyään vaikea sietää. Joka tuutista tulee kaikenlaisia malleja menevästä unelmaelämästä, ja kaikilla kavereillakin on Facebookin perusteella oikeita idyllejä. Siinä tietysti oma kakkavaipparuljanssi alkaa maistua puulta. Mutta sitä se elämä hyvin pitkälle on, kakkavaippailua. Kun sen ymmärtää ja oppii näkemään arvon juuri sillä omalla perheellä ja omalla elämällä eikä tavoittele jotakin saavuttamatonta, niin siitä alkaa rakkaus ja onni.

Nykyään tuntuu ihan hullulta lukea, että joku pariskunta on ollut vaikeuksissa jo vaikka kaksi kuukautta (hui mikä aika!) ja sen perusteella ollaan jo eroa väsäämässä. En keksi minkä asian puolesta olisi tärkeämpi tapella kuin perhe, ja olen kyllä valmis kärvistelemään aika pitkään, että saan asiat omassa perheessäni rullaamaan. Olen kyllä iloinen, että en ole antanut ihan vähästä periksi.

Unelmaprinssiä ei ehkä tulekaan. Jokaisen kumppanin kanssa on elettävä myös arkea.

Oma asiansa on se, että ihmiset ilmeisesti menevät tosi heppoisin perustein yhteen. Muuten en voi ymmärtää sitä, että kaikista aikoinaan syvästi rakastuneista ja naimisiin päätyneistä pareista puolet hoksaa tehneensä kamalan virheen ja ottavat eron.

 

Mitä on "rakkauden loppuminen" (tai "erilleen kasvaminen")? Minusta näyttää avo- ja avioeroja seurattuani, että se tarkoittaa sitä, että ei kestetä arkea.

Ihmisen elämästä 95 prosenttia on arkea, ja sitä on nähdäkseni monen nykyään vaikea sietää. Joka tuutista tulee kaikenlaisia malleja menevästä unelmaelämästä, ja kaikilla kavereillakin on Facebookin perusteella oikeita idyllejä. Siinä tietysti oma kakkavaipparuljanssi alkaa maistua puulta. Mutta sitä se elämä hyvin pitkälle on, kakkavaippailua. Kun sen ymmärtää ja oppii näkemään arvon juuri sillä omalla perheellä ja omalla elämällä eikä tavoittele jotakin saavuttamatonta, niin siitä alkaa rakkaus ja onni.

Nykyään tuntuu ihan hullulta lukea, että joku pariskunta on ollut vaikeuksissa jo vaikka kaksi kuukautta (hui mikä aika!) ja sen perusteella ollaan jo eroa väsäämässä. En keksi minkä asian puolesta olisi tärkeämpi tapella kuin perhe, ja olen kyllä valmis kärvistelemään aika pitkään, että saan asiat omassa perheessäni rullaamaan. Olen kyllä iloinen, että en ole antanut ihan vähästä periksi.

Unelmaprinssiä ei ehkä tulekaan. Jokaisen kumppanin kanssa on elettävä myös arkea.

Oma asiansa on se, että ihmiset ilmeisesti menevät tosi heppoisin perustein yhteen. Muuten en voi ymmärtää sitä, että kaikista aikoinaan syvästi rakastuneista ja naimisiin päätyneistä pareista puolet hoksaa tehneensä kamalan virheen ja ottavat eron.

Luokkakaverini vanhemmat erosivat silloin kauan sitten. Perheen äiti sanoi aina kaikille, että erosivat koska kasvoivat erilleen. Todellisuudessa mies oli vaimoa ja lapsia kohtaan väkivaltainen - oli vain helpompi sanoa, että kasvoimme erilleen.
Ei näin tietenkään aina ole, mutta tuon kliseen taakse kätkeytyy monta surullista tarinaa.

En kyllä ymmärrä miten se toinen saadaan jaksamaan arkea jos hän ei ole valmis sitä mitenkään jaksamaan. Jos sille vapautta antavalle antaa vapautta ja se ei riitä, niin mitä sitten? Ei kai ketään voida pakottaa? Moni sanoo tekevänsä/kärsivänsä suhteen ja ehjän perheen takia vaikka paljonkin, mutta entä jos se toinen osapuoli ei ole sitä valmis tekemään?

 

Aiemmin kirjoitit myös, että ihmiset luovuttavat liian helposti. Mutta ihan oikeasti: pitääkö se ihan todella paikkansa? Itselläni ei ole mitään erotaustaa, joten en tässä siis puolustele mitenkään itseäni. Mutta yleisesti ottaen minusta näyttää pikemminkin siltä, että päinvastoin ihmiset eivät eroa kovin helposti enää siinä vaiheessa, kun on oltu jo kohtalaisen kauan yhdessä tai kun on yhteisiä lapsia ja ehkä vielä joku asuntolaina lisäksi. Ihmiset sietävät suhteen laimenemisen, jopa rakkauden loppumisen, ja usein ihmiset sietävät etääntymisenkin. Monelle eron kynnys voi olla korkea jo senkin vuoksi, että on niin tottunut olemaan yhdessä. Pärjääminen yh:na saattaa pelottaa. Omaisuuden jakaminen tuntuu vaivalloiselta. Ja varsinkin lasten takia usein sinnitellään yhdessä.

Mietin myös sitä, että miten oikeasti voi saada toimimattoman suhteen toimimaan, jos ongelma on esimerkiksi se, että rakkaus ja kaikki yhteys ihmisten väliltä on hiipunut ja kadonnut - tai jos on vaikka todennut, ettei toinen olekaan se, kenen kanssa haluaa elää yhdessä. Rakkautta ja kumppanuutta, kahden ihmisen välistä yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta ei voi pakottaa. Ja jos ei oikeasti halua olla toisen kanssa enää, niin onko silloin mitään mieltä pakottautua haluamaan?

Toki yhteiselon voi saada sillä tavoin toimimaan, että arki rullaa jne. Mutta ei kai se nyt kuitenkaan voi olla parisuhteen sisältö?

Monessa tilanteessa pariterapia voi auttaakin. Mutta itse vähän luulen, että jos ei tunne halua lähteä pariterapiaan eikä keskustella ja työstää asiaa toisen kanssa edes kahdestaan, ja jos ei mitenkään tunne kiinnostusta asioiden korjaamiseen - niin se tarkoittaa juuri sitä, että suhde on oikeasti ohi, rakkaus on ohi. Jos tuntee, että on jotain korjattavaa, on yleensä halukas myös yrittämään asioiden korjaamista.

Tällaisia ajatuksia. Minusta tuohon pariterapiaan ei voi velvoittaa tai pakottaa. Mutta pariterapiamahdollisuuksia tulisi kyllä olla enemmän ja lyhyemmillä jonotusajoilla. Monelle ne voivat olla avuksi, harmi vaan että joskun niihin on kovin vaikea saada aikoja.

Mutta ovatko nämä muka huonoja syitä yhdessä pysymiseen? Jokaisella tosiaan on vain yksi elämä, eikä tehtyjä virheitä voi välttämättä enää korjata yrittämällä uudelleen, koska aiemmän elämän seuraukset kulkevat mukana (haavoittuneisuus, lapset, kulunut aika kustannuksineen). Nyt eletään muoviaikaa, jolloin täydellistä suhdetta metsästämällä ihminen uskoo viime kädessä voivansa kieltää oman rajallisuutensa ja viime kädessä kuoleman. Tässä on valtava jaettu hybris pahimmillaan.

Nykyihminen on niin itsekeskeinen ja sokea omien tekojen seurauksille, että sen itsekeskeisyyden astetta on vaikea edes oivaltaa. Ja niinhän tämän logiikan seurauksena käy, että jopa omista lapsista tulee kulutushyödykkeitä. Kun niiden itsensä tai toisen vanhemman kanssa ei pärjää, ne lähetetään joko vuoroviikolle tai sijaisvanhemmille, ja tehdään sarja parempia uuden partnerin kanssa.

Niin kauan kuin pariterapiaan ei nähdä minkään näköistä syytä (ellei kysymys ole jostain täydellisestä eroperusteesta kuten lapsen hyväksikäyttö, perheväkivalta, hoitamaton addiktio tms), niin sanoisin ennemminkin että suhteessa ollaan murjotusvaiheessa. Kiukutellaan sitä, että toinen ei pitänytkään lupaustaan ja rakastanut minua enemmän kuin kukaan, vaan esittelee ehtoja ja käy jarrutuslakkoon. Se raivovaihe on syytä käydä läpi, kuten myös se sietämisvaihe ja tottumisvaihe. Tuossa vaiheessa ollaan vielä käytännössä sokeita omille virheille ja jäynävastarinnalle.

Vasta kun aletaan nähdä asioita toisenkin näkökulmasta, voidaan uudelleen luoda se yhteys johon koko ajan olisi ollut edellytykset. Mutta itsekeskeisyyden kulttuuri hurraa tukena ja kuiskuttelee korvaan, että sinä ansaitset paljon parempaa. Millä ihmeen perusteella, kun ei ole tullut käyttäydyttyä lopulta juuri paremmin kuin puolisokaan? Ainoa oikeutus on se, että minuahan ei näin kohdella. Pelkkää uhoa.

Ihmiset ovat useimmiten täydellisen kykeneviä kommunikoimaan jopa muukalaisen kanssa. Jos omien kanssa kommunikaatio katkeaa, siellä on käsittelemättömiä kaunoja, jotka pitää ensin käsitellä tasapuolisesti, ennen kuin voi väittää että on tehty kaikkensa.

 

[QUOTE="Entinen Ksantippa S.";26701506]Niin kuin täällä on todettukin, korjauskelvoton avioliitto on lapselle kamala paikka kasvaa.

Mutta jos jatketaan ajatusleikkiä totalitaristisesta valtiosta, joka voi kieltää sitä sun tätä lasten edun nimissä, niin mitenkäs olisi eronneille pienten lasten vanhemmille viiden vuoden parisuhdekarenssi? Eli viiteen vuoteen eron jälkeen ei saisi solmia uutta suhdetta. Tällöin säästyttäisiin monelta uusioperhesotkulta, ja vanhemmilla ehkä olisi enemmän aikaa ja voimavaroja tukea tarvitseville lapsilleen. Ehkä jokunen erokin jäisi kokematta, kun uusi onni ei odottelisi nurkan takana.[/QUOTE]

Mä kannatan tätä ajatusta. Tai hetkinen, pitäisikö tuo parisuhde kuitenkin määritellä tarkemmin? :xmas:

 

Musta tuntuu et sitä pariutumista ja varsinkin lisääntymistä vois useampikin miettii kahteen kertaan...