Pitäisi olla kielto ettei pienten lasten vanhemmat saa erota?

Mut miksi ei voisi ensin tehdä oikeasti ihan kaikkensa, että se saataisiin vielä toimimaan? Eli sillä, että harkinta-aikana olisi osallistuttava parisuhdeterapiaan ja jos se ei mitenkään tuota tulosta ja ero ihan oikeasti olisi paras ratkaisu, niin sitten saisi sen lopullisen eron? Se saisi ihmiset edes vähän yrittämään.

Ne, joita kiinnostaa yrittää kaikkensa, ovat tehneet sen jo ennen eroa. Ne loput, joita ei kiinnosta, eivät saisi mitään irti siitä pakkoparisuhdeterapiastakaan, jos mitään mielenkiintoa asioiden ratkaisemiseksi ei ole.

Ois se muuten vaan hyvä sellasissakin tilanteissa, joissa on erehdytty perustamaan perhe narsistin kanssa, että eroa ei saisi ja lapset saisivat "rauhassa" kasvaa ydinperheessä narsistivanhemman vähätellessä, haukkuessa ja henkisesti ja fyysisesti pahoinpidellessä lapsia päivittäin Mites silloin, jos toinen vanhempi on seksuaalisesti hyväksikäyttänyt tai pahoinpidellyt lapsiaan? Pakolla yhdessä vaan, lasten parhaaksi...

 

On säälittää katsoa lapsia jotka ovat erossa ns.heittopusseina. Uudet puolisot eivät kuitenkaan
tule heitä ikinä tasapuolisesti kohtelemaan koska eivät ole biologisesti omia.

Minua taas säälittää katsoa lapsia, jotka elävät kulissiliiton / parisuhteen keskellä. Kotona syttyy hirveä sota kun tuttavat tai sukulaiset eivät näe. Sellainenkos se sitten onkin vasta hyväksi lapselle. Asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia kuin sinä nähtävästi kuvittelet.

 

Mie oon äiti viidelle, joista kohtuni on kantanut kaksi. Mie en ymmärrä millainen ihminen kohtelee lapsia eri tavoin perheessä?

 

Toisaalta vois ajatella, että meneekö ihmiset liian kevyin perustein naimisiin? Ettei sitä edes ajatella lopun elämän kestävänä liittona? Sillä taas ei välttämättä ole mitään merkitystä, kuinka kauan on sen kumppanin tuntenut. Toiset ovat menneet naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja ovat pysyneet loppuun saakka yhdessä. Kun taas jotkut seurustelevat ensin kymmenen vuotta, menevät naimisiin ja eroavat parin vuoden kuluttua.

Mistäs sen sitten tietäis etukäteen mikä kestää ja mikä ei? Mitkä olisi ne perusteet sille milloin olisi "valmis" menemään naimisiin? Ihmiset tuppaa muuttumaan ajan kanssa.. Joskus muutos tapahtuu niin, että suhde menee vain parempaan suuntaan siinä samalla, joskus taas asiat ei mene niin hyvin.

Minkälainen prosessi olisi "pakkoterapia", jos eron haluaisi ja mitkä olisivat seuraukset?

 

Minusta huolestuttavaa on se, että tutkimusten mukaan eroperheiden lapset suuremmalla todennäköisyydellä eroavat itsekin aikanaan liitoistaan.

Itse pidän arvossa pysyviä ihmissuhteita, etenkin niitä kaikkein läheisimpiä. Sen takia olen valmis tekemään aika paljon työtä ja kestämään aika paljon, jotta liitto pysyisi kasassa. Toivon, että omat lapseni myös aikoinaan pystyvät kestävään ihmissuhteeseen.

Itse olen sitä mieltä, että vaikeudet voivat myös lujittaa liittoa. Mutta se edellyttää työtä ja todellista halua molemmilta osapuolilta.

Nimenomaan. Paha on sellaista yrittää väkisin korjata, missä toinen ei yksinkertaisesti enää halua olla kumppaninsa kanssa.

 

Joskus ois toivottavaa, että ihmiset tajuaisivat erota. Kun on nähty näitä surullisempiakin perhekonfliktien ratkaisumalleja, joissa viattomat osapuolet pääsevät hengestään.

 

Mie oon äiti viidelle, joista kohtuni on kantanut kaksi. Mie en ymmärrä millainen ihminen kohtelee lapsia eri tavoin perheessä?

Aika moni - joka on rehellinen itselleen.

Huomaatkos minkälaiseksi pyhimykseksi nostat itsesi?

 

[QUOTE="vieras";26706543]Aika moni - joka on rehellinen itselleen.

Huomaatkos minkälaiseksi pyhimykseksi nostat itsesi?[/QUOTE]

En usko, että on pyhimysmäistä käytöstä olla tasapuolinen ja tasavertainen. Minusta se on ihan perusarkea.

 

Kulissiliitto on mun mielestä pahin lapselle.. Itse olen sen kokenut vanhemmat tappelivat koko ajan , kun muut eivät nähneet (paitse me lapset tietysti). Tästä syystä itse muutin pois kotoa 15vuotiaana... Ja ei tämäkään ole hyvä ratkaisu itsekin olin 15vuotiaana vielä ihan teini. Edelleen vanhemmat ovat yhdessä ja riitelevät usein. Sääliksi käy kahta veljeäni jotka vielä kotona asuvat. Veikkaan että hekin seuraavat mun jalanjälkiä ja muuttavat aikaisin pois kotoa. Koska se ainainen riitely on kamalaa.

 

[QUOTE="vieras";26706543]Aika moni - joka on rehellinen itselleen.

Huomaatkos minkälaiseksi pyhimykseksi nostat itsesi?[/QUOTE]

Siis varmasti löytyy niitä, joiden on hyvin vaikea asettaa ei-biologisia lapsia biologisten kanssa samalle viivalle. Mutta he tuskin tietentahtoen sitten etsivät rinnalleen kumppania, jolla jo on lapsia.

Ne ihmiset jotka sille tielle puolestaan lähtevät, (eli joko adoptoivat, tai ottavat kumppanin jolla on lapsia jo edellisestä suhteesta) kykenevät ne kaikki lapset samalle viivalle laittamaan. Toki poikkeuksia varmasti löytyy, mutta kyllä mä näkisin että aika harvassa ovat ne tapaukset joissa ei-biologiset lapset asetettaisiin alemmalle viivalle. Itse en tunne yhtäkään tällaista perhettä...tuntemissani uusio-, ja adoptioperheissä ne ei-biologiset lapset ovat ihan yhtä omia, kuin biologisetkin.

Ja jos nyt vielä oikein syvemmälle kaivetaan, niin lahjasoluja vastaanottaville pareille oltiin tehty joitakin vuosia lapsen syntymän jälkeen kysely, jossa oltiin mm. kysytty sitä, että tuntuuko lapsi täysin omala. 100% vastaajista oli vastannut, että KYLLÄ.

Eikä astro itsestään pyhimystä tee. Kyllä mäkin näkisin, että normaali, täysipäinen ihminen kohtelee perheen kaikkia lapsia täysin tasapuolisesti, riippumatta siitä onko lapsi bilogisesti sinun, minun vai meidän.

 

Mitä on "rakkauden loppuminen" (tai "erilleen kasvaminen")? Minusta näyttää avo- ja avioeroja seurattuani, että se tarkoittaa sitä, että ei kestetä arkea.

Itse en allekirjoita tätä. Esim. 10 vuotta yhdessä ollut ja eroava pariskunta on varmasti elänyt aika paljon sitä tavallista, tylsää arkeakin yhdessä. Saattaa ulkopuolisen silmin vaikuttaa, että eron syy on juuri tuo, "ettei kestetä arkea", koska normaalielämässä ne ongelmat ilmenevät juuri siinä arjessa, tavallisessa elämässä. Mutta eivät ne varmaankaan ole eron varsinainen syy, vaan ne nostavat ongelmat näkyviin. Ja kun suhteessa on riittävästi muita ongelmia ja toimimattomuutta, alkavat pienet, aiemmin merkityksettömät asiat siinä arjessakin häiritä.

Oma asiansa on se, että ihmiset ilmeisesti menevät tosi heppoisin perustein yhteen. Muuten en voi ymmärtää sitä, että kaikista aikoinaan syvästi rakastuneista ja naimisiin päätyneistä pareista puolet hoksaa tehneensä kamalan virheen ja ottavat eron.

Toisaalta aika moni ehtii olla pitkään yhdessä ennen eroa. Kyllä he varmasti ovat tunteneet toisensa varsin hyvin, olleet hyvinkin varmoja itsestään, kumppanistaan ja suhteestaan - mutta joskus ajan kanssa tilanteet, asiat ja ihmiset muuttuvat. Suhde ei siis välttämättä ollutkaan virhe alunperin, mutta se on muuttunut sellaiseksi.

 

Minua taas säälittää katsoa lapsia, jotka elävät kulissiliiton / parisuhteen keskellä. Kotona syttyy hirveä sota kun tuttavat tai sukulaiset eivät näe. Sellainenkos se sitten onkin vasta hyväksi lapselle. Asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia kuin sinä nähtävästi kuvittelet.

Tätä ajatusmallia en ymmärrä. Voihan siellä kotona sattua vaikka minkälaisia sotia, vaikka pari ei haluaisikaan erota ja eroa haluavilla ei välttämättä ole edes kummoisia sotia. Miksi huono parisuhde /kulissiliitto aina yhdistetään kauheisiin riitoihin?

 

Siis varmasti löytyy niitä, joiden on hyvin vaikea asettaa ei-biologisia lapsia biologisten kanssa samalle viivalle. Mutta he tuskin tietentahtoen sitten etsivät rinnalleen kumppania, jolla jo on lapsia.

Ne ihmiset jotka sille tielle puolestaan lähtevät, (eli joko adoptoivat, tai ottavat kumppanin jolla on lapsia jo edellisestä suhteesta) kykenevät ne kaikki lapset samalle viivalle laittamaan. Toki poikkeuksia varmasti löytyy, mutta kyllä mä näkisin että aika harvassa ovat ne tapaukset joissa ei-biologiset lapset asetettaisiin alemmalle viivalle. Itse en tunne yhtäkään tällaista perhettä...tuntemissani uusio-, ja adoptioperheissä ne ei-biologiset lapset ovat ihan yhtä omia, kuin biologisetkin.

Ja jos nyt vielä oikein syvemmälle kaivetaan, niin lahjasoluja vastaanottaville pareille oltiin tehty joitakin vuosia lapsen syntymän jälkeen kysely, jossa oltiin mm. kysytty sitä, että tuntuuko lapsi täysin omala. 100% vastaajista oli vastannut, että KYLLÄ.

Eikä astro itsestään pyhimystä tee. Kyllä mäkin näkisin, että normaali, täysipäinen ihminen kohtelee perheen kaikkia lapsia täysin tasapuolisesti, riippumatta siitä onko lapsi bilogisesti sinun, minun vai meidän.

Olisi hyvä kun kaikki jotka eivät kykene kohtelemaan muiden lapsia tasapuolisesti omiensa rinnalla tiedostaisivat tämän jo deittailuvaiheessa. Itse en ikinä perustaisi uusperhettä sellaisen ihmisen kanssa jolla on jo lapsia. Mulle omat lapset on nro 1 ja sillä hyvä.

 

NO niinpä, ehdottomasti parempi pienille lapsille onnettomassa ja riitaisassa ydinperheessä, kuin vuorotellen tahoillaan parempivointisten vanhempiensa kanssa.

Onneksi on myön onnellisia ydinperheitä...

 

Tätä ajatusmallia en ymmärrä. Voihan siellä kotona sattua vaikka minkälaisia sotia, vaikka pari ei haluaisikaan erota ja eroa haluavilla ei välttämättä ole edes kummoisia sotia. Miksi huono parisuhde /kulissiliitto aina yhdistetään kauheisiin riitoihin?

no eikös kulissi liitoissa ole piirre jota en ainakaan omalle lapselleni halua opettaa, eli hellyyden ja tunteiden näyttämisen puute jos nyt ei mitään maailmanlopun riitoja olekkaan..
mä haluan että mun lapsi kasvaa sellaisessa kodissa jossa suukotellaan, halaillaan ja jossa on aio halu olla toisen kanssa, sellainen kun opettaa sille kasvavalle lapselle millainen suhde parhaimmillaan voi olla ja mihin pitäisi pyrkiä, eikä niin että malli on_ ei oikeasti tarvitse edes pitää siitä puolisosta, molemmilla oma elämä mutta yhdessä pysytään pakosta/velvollisuudesta_
kyllä sen näkee kun pariskunta ei halua yhdessä olla

 

Niin pitäisi, tietyin edellytyksin. Eroa harkittaessa kaikki velvotettaisiin käymään parisuhdeterapiassa, jotta voitaisiin katsoa onko mitään enää tehtävissä. Eroa ei saisi sillä perusteella, että mua kyllästyttää. Väkivalta- ja päihdetapaukset ovat asia erikseen, niissä eron saisi helpommin.

Samaa mieltä. Eroaminen on tänä päivänä liian helppoa. Tai onko se edes ollut koskaan vaikeampaa?

 

''Hyvän elämän lähtökohtana
ydinperhe ainoa oikea
Sikiöt siis huolella valitkaa
mihin kohtuun päädytte roikkumaan''

PMMP: Jeesus ei tule oletko valmis

 

Olisi hyvä kun kaikki jotka eivät kykene kohtelemaan muiden lapsia tasapuolisesti omiensa rinnalla tiedostaisivat tämän jo deittailuvaiheessa. Itse en ikinä perustaisi uusperhettä sellaisen ihmisen kanssa jolla on jo lapsia. Mulle omat lapset on nro 1 ja sillä hyvä.

Niin, ihan aina ei voi tietää miten tuntee tai kokee tilanteessa jossa ei ole ennen ollut.

Mutta kyllä mä luulen että josakin määrin suuntaa-antavasti asioita tosiaan pystyy ajattelemaan. Ja mun mielestäni on hienoa, jos pystyy tosiaan toteamaan, ettei jokin juttu itselleen sovi. Olkoot se vaikka sitten se uusioperheen perustaminen. Ei sen tosiaan kaikille tarvitsekaan sopia.

 

En usko, että on pyhimysmäistä käytöstä olla tasapuolinen ja tasavertainen. Minusta se on ihan perusarkea.

Tuota tuota...Meillä miehen kanssa kaksi yhteistä yksi minun edeltävästä suhteesta. Ja mieheni on kyllä täysin tasapuolinen kaikille kolmelle. Tunnepuolella varmasti omiin vahvemmat siteet, mutta se mikä lapselle näkyy ja minkä kokee on se että häntä kohdellaan samanlailla kuin muitakin...Kyse ei ole muusta kuin oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta.

 

Mitä on "rakkauden loppuminen" (tai "erilleen kasvaminen")? Minusta näyttää avo- ja avioeroja seurattuani, että se tarkoittaa sitä, että ei kestetä arkea.

Ihmisen elämästä 95 prosenttia on arkea, ja sitä on nähdäkseni monen nykyään vaikea sietää. Joka tuutista tulee kaikenlaisia malleja menevästä unelmaelämästä, ja kaikilla kavereillakin on Facebookin perusteella oikeita idyllejä. Siinä tietysti oma kakkavaipparuljanssi alkaa maistua puulta. Mutta sitä se elämä hyvin pitkälle on, kakkavaippailua. Kun sen ymmärtää ja oppii näkemään arvon juuri sillä omalla perheellä ja omalla elämällä eikä tavoittele jotakin saavuttamatonta, niin siitä alkaa rakkaus ja onni.

Nykyään tuntuu ihan hullulta lukea, että joku pariskunta on ollut vaikeuksissa jo vaikka kaksi kuukautta (hui mikä aika!) ja sen perusteella ollaan jo eroa väsäämässä. En keksi minkä asian puolesta olisi tärkeämpi tapella kuin perhe, ja olen kyllä valmis kärvistelemään aika pitkään, että saan asiat omassa perheessäni rullaamaan. Olen kyllä iloinen, että en ole antanut ihan vähästä periksi.

Unelmaprinssiä ei ehkä tulekaan. Jokaisen kumppanin kanssa on elettävä myös arkea.

Oma asiansa on se, että ihmiset ilmeisesti menevät tosi heppoisin perustein yhteen. Muuten en voi ymmärtää sitä, että kaikista aikoinaan syvästi rakastuneista ja naimisiin päätyneistä pareista puolet hoksaa tehneensä kamalan virheen ja ottavat eron.

Minulla taas on ihan toisenlainen näkemys eroista. Niiden takana on monesti vuosien epäluottamusta tai muita ongelmia. Ei ne häätkään aina tarkoita sitä, että ollaan siihen asti ja sen jälkeenkin pelkästään onnellisia, vaan ne voivat olla parisuhteen korjausyritys (surullista, mutta totta). Eli jos pariskunta eroaa vaikka vuoden häiden jälkeen, ne ongelmat ovat voineet olla olemassa jo paljon ennen häitä.

Ja tuo rakkauden loppuminen ja erilleen kasvaminenkaan ei minun kokemukseni mukaan ole sitä, että parin kuukauden yövalvomiset ja kakkavaipat ajavat eroon, vaan minä näen sen niin, että nimenomaan se arki rullaa omalla painollaan, mutta mitään muuta ei todellakaan ole. Ei yhteisiä kiinnostuksen kohteita, ei yhteisiä haaveita, puheenaiheet ovat vain sitä, kuka hakee lapsen hoidosta ja kumpi käy kaupassa jne.

 

Mutta ovatko nämä muka huonoja syitä yhdessä pysymiseen?

Jokainen tietää ja päättää sen itse omalla kohdallaan. Jollekin voi silti olla mahdoton ajatus olla vastentahtoisesti parisuhteessa ihmisen kanssa yhteisten lasten ja asuntolainan takia. Otin aiemmin esimerkiksi pakkoavioliiton - moni pystyy ymmärtämään, miksi se tuntuu vaikealta, mahdottomalta ja vastenmieliseltä. Ihan yhtä lailla siltä voi tuntua sellaisen parisuhteen jatkaminen, jota ei oikeasti haluaisi jatkaa. Mutta, kuten sanottu, jokainen tekee itse ratkaisunsa.

Itse mietin kyllä sitäkin, miksi ihmeessä olisi jokin itseisarvo jatkaa yhdessäoloa, vaikka se ei toimi, ja vaikka ei enää haluaisi toisen kanssa olla? Mitä niin pyhää OIKEASTI on avioliitossa tai ydinperheessä, että ne menevät jopa ihmisten onnellisuuden ja hyvinvoinnin edelle?

Niin kauan kuin pariterapiaan ei nähdä minkään näköistä syytä (ellei kysymys ole jostain täydellisestä eroperusteesta kuten lapsen hyväksikäyttö, perheväkivalta, hoitamaton addiktio tms), niin sanoisin ennemminkin että suhteessa ollaan murjotusvaiheessa. Kiukutellaan sitä, että toinen ei pitänytkään lupaustaan ja rakastanut minua enemmän kuin kukaan, vaan esittelee ehtoja ja käy jarrutuslakkoon. Se raivovaihe on syytä käydä läpi, kuten myös se sietämisvaihe ja tottumisvaihe. Tuossa vaiheessa ollaan vielä käytännössä sokeita omille virheille ja jäynävastarinnalle.

Vasta kun aletaan nähdä asioita toisenkin näkökulmasta, voidaan uudelleen luoda se yhteys johon koko ajan olisi ollut edellytykset. Mutta itsekeskeisyyden kulttuuri hurraa tukena ja kuiskuttelee korvaan, että sinä ansaitset paljon parempaa. Millä ihmeen perusteella, kun ei ole tullut käyttäydyttyä lopulta juuri paremmin kuin puolisokaan? Ainoa oikeutus on se, että minuahan ei näin kohdella. Pelkkää uhoa.

Ihmiset ovat useimmiten täydellisen kykeneviä kommunikoimaan jopa muukalaisen kanssa. Jos omien kanssa kommunikaatio katkeaa, siellä on käsittelemättömiä kaunoja, jotka pitää ensin käsitellä tasapuolisesti, ennen kuin voi väittää että on tehty kaikkensa.

Mutta siis, jos ihminen ei halua enää olla kumppaninsa kanssa yhdessä, niin mitä siltä pariterapialta sitten haettaisiin - keinoja SIETÄÄ epämiellyttävä ja vastenmielinen tilanne? Aivopesua? Aikoinaan oli varmasti hyvät syyt, miksi alettiin olla yhdessä, mutta jos niitä syitä ei ole enää, niin eikö tuo silloin kuulosta siltä, kuin ajateltaisiin, että ihminen nyt voi olla suhteessa "ihan kenen tahansa kanssa". Kulttuurimme parisuhdekäsitys on jotain ihan muuta, joten miksi pitemmän suhteen jälkeen määritelmä muuttuisi?

Silloin, kun erotaan, on varsinkaan lapsiperheessä harvoin kysymys jostain sellaisesta, jonka voisi vain puhua halki ja selvittää palauttaen alkuperäisen kumppanuuden tilan. Ei kyse ole aikuisten kiukuttelusta. Yhdessä oleminen voi oikeasti tuntua jo samalta, kuin olisi suhteessa kenen tahansa sattumanvaraisen ja jopa vastenmielisen ihmisen kanssa.

Aiemminhan ei erottu, ja aiemmin ei rakkaudella tai ihmisen omalla tahdolla ollutkaan merkitystä. Nykyisin parisuhteiden lähtökohta on aivan erilainen. Onko ihme, jos ihmisten on mahdoton kesken kaiken omaksua joku vanha, aikoja sitten väistynyt parisuhdekäsitys? Se vaan ei ole enää nykypäivää. Siitä voi olla eri mieltä, olisiko vanha käytäntö parempi. Itse en siihen usko - aika paljon pahoinvointia sekin aiheutti.

 

[QUOTE="vieras";26706784]Samaa mieltä. Eroaminen on tänä päivänä liian helppoa. Tai onko se edes ollut koskaan vaikeampaa?[/QUOTE]

Mun vanhemmat meni naimisiin 60-luvun alussa. Aikana, jolloin naimisiin mentiin lapsen tehdessä tuloa, halusi tai ei. Silloin oli myös tiukemmat ehdot avioeron saamiseksi. Piti olla oikeasti näyttöä siitä, miksi tämä liitto pitäisi tuomita eroon. Syiksi kelpasivat esim. uskottomuus, väkivalta, ryyppääminen. Eroa ei saanut ihan vaan sillä perusteella, että mua ei enää kiinnosta.

 

Niin, ihan aina ei voi tietää miten tuntee tai kokee tilanteessa jossa ei ole ennen ollut.

Mutta kyllä mä luulen että josakin määrin suuntaa-antavasti asioita tosiaan pystyy ajattelemaan. Ja mun mielestäni on hienoa, jos pystyy tosiaan toteamaan, ettei jokin juttu itselleen sovi. Olkoot se vaikka sitten se uusioperheen perustaminen. Ei sen tosiaan kaikille tarvitsekaan sopia.

Joo, hieman tarkennusta vielä. Tasapuolisuus sujuisi taatusti normiarjessa, mutta jossain kriisitilanteessa ne omat mukulat menee edelle armotta. Musta on silloin väärin niitä toisen lapsia kohtaan alkaa uusioperheilemään.

 

Mun vanhemmat meni naimisiin 60-luvun alussa. Aikana, jolloin naimisiin mentiin lapsen tehdessä tuloa, halusi tai ei. Silloin oli myös tiukemmat ehdot avioeron saamiseksi. Piti olla oikeasti näyttöä siitä, miksi tämä liitto pitäisi tuomita eroon. Syiksi kelpasivat esim. uskottomuus, väkivalta, ryyppääminen. Eroa ei saanut ihan vaan sillä perusteella, että mua ei enää kiinnosta.

Myös pitkään erillään asumisen vuoksi saattoi saada avioeron, muistelen että pari vuotta ainakin piti asua virallisesti erillään ja sitten saattoi hakea eroa. Mutta muuten tosiaan piti näyttää toteen esim tuo väkivalta tai uskottomuus, että saattoi saada puolisosta eron.

 

Jaa-a. Jos sellainen eroaminen on kiellettyä, niin mä olisin takuuvarmasti ollut jo pari vuotta mullan alla.