Plussa ja eronnut..

Hei! Laitoin tännekkin tämän, että saisin vastausta..

Eli täällä tilanne se, että mieheni kanssa yritimme lasta aika kauan.. Lääkärissä käytyä kipujen, kuukautisten pois jäännin ja negatiivisten testien jälkeen aloin olla toivoton.. Lääkäri sanoikin jo, että sinun on erittäin vaikea tulla raskaaksi, koska mulle ei tule kuukautisia ilman hormonaalista ehkäisyä.. Sitten tapahtu omassa elämässä kaikkea muutakin ei niin mukavaa, joka ajoi minut ja mieheni erilleen asumaan.. No yrittimme vähän aikaa erilleen, mutta yhdessä.. Ei siitä mitään tullut.. Taino tulihan siitä, eilen ja tänään plussasin.. Kävimme yhdessä yksityisellä ultrassa tänään ja vauva on saanut alkunsa loka-marraskuun välissä, eli juuri muuton aikaan.. Mieheni haluaisi kovasti perheen ja vauvan. Minä taas en nää syytä, että muuttaisimme yhteen raskauden vuoksi ja kaikki muuttuisi sen takia.. Aika näyttää, mutta nyt olen sitä mieltä, että yksin haluan asua, olla ja elellä.. En taas tiedä haluaako mieheni olla tukenani jos emme ole yhdessä ja lapsen pidän, saan siltä erittäin sekavia ja vaihtelevia vastauksia.. Onko kellään kokemusta samanlaisesta, tai kertoa mitä vauva arki on yksin.. Olen aina halunnut lapsia, aina, mutta nyt on elämäni huonoin hetki..

 

Mulla on ystävä, joka elää yksin vauvan kanssa ja hän ainakin kokee arjen todella rankkana. Vauvalla oli siis pienenä vielä koliikkia, joka tosin nyt jo helpottamaan päin. Silloin kun vanhempia on kaksi, on joku kenelle purkaa ajatuksia ja keskustella asioista. Ja myös työt voidaan jakaa. Mutta yksin ollessa kaikesta tulee selviytyä itse.
En halua missään tapauksessa pelotella sinua, kyllähän monet ihmiset ovat varmasti hienosti selviytyneet yksinkin, mutta tukiverkosto on kuitenkin tärkeää. Sekä lapselle että sinulle.
Ystävälläni tosin ei ole myöskään sukulaisia tai paljoa ystäviäkään joista olisi apua tai tukea lähistöllä.

Toivottavasti kaikki selkiää tavalla tai toisella,
onnea raskauden johdosta jokatapauksessa!

 

Ihana saada vastausta.. Minulla onneksi on läheisiä, jotka tukisi kaikin keinoin ja isä olisi lapsen elämässä mukana, mutta ei samassa asunnossa. Pääsääntösestihän kaikki jäisi minun hoidettavaksi.. Onhan tämä niin iso asia, mutta tänään kun kävin ultrassa, vaikka pienokainen oli niin pieni piste vielä, mutta silti ajatusmaailmani meni täysin sekaisin.. Siellä oli jotain niin pientä, joka on niin suurta. Jotain mistä tulis elämäni hienoin ja tärkein ihminen, maailman kaunein lapsi.. Mutta kaikki on niin uutta ja pelottavaa, jaksanko yksin, onko lapselle väärin tulla maailmaan, jossa on jo valmiiksi rikkinäinen perhe..

 

Mun oli tosi vaikeaa tulla raskaaksi. Tilanteeni on sikäli erilainen, kun sun, että mä suunnittelin mun lapsen - yksin. Vaikeasta raskaudesta ja lapsen koliikkikuukausista huolimatta tässä ollaan, enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Pieni vauvani on nyt 5kk ja hän on elämäni valo. 2 kertaa olen ollut tunnin hänestä erossa - molemmat hammaslääkärikäyntejä - jolloin äitini katsoi tyttöä. Avain menestykselliseen yksinhuoltajuuteen silloin, kun tukiverkot ovat vähissä ja/tai läheiset kiireisiä, on se, ettei jää kotiin makaamaan ja voivottelemaan. Käy kävelyillä, kahviloissa ja vauvakerhoissa, jos sellaisia on asuinpaikkakunnallasi. Kutsu ihmisiä kylään (tyylillä sinä keität kahvit, jos sen kanssa haluaa jotain, voi tuoda ) ja kun on aikaa, lepää ja rentoudu. Älä vaadi itseltäsi kliinistä kämppää ja alinomaan surraavaa pesukonetta. Kotityöt ei tekemällä lopu, siivoamisen aika on myöhemmin. Vaikka sinusta tuntuu nyt, että aika on mitä huonoin, jos olet aina halunnut lapsen ja vielä kärsinyt lapsettomuudestakin, katuisit aborttia lopun ikäsi - tilaisuus voi myös jäädä viimeiseksesi. Mikään ei ole omaa lasta rakkaampaa ja ihanampaa, olen varma, että selviät! Muhun voi ottaa yv:lläkin yhteyttä. TSEMPPIÄ!!

 

Voi että! Ihanaa, sunlaisia lisään tähän maailmaan Minäpä laittelen viestiä sulle !

 

Tsemppiä!

Mulla kävi niin, että eron kynnyksellä raskauduin ja päätettiin kuitenkin palata yhteen. Yhdessä ei koskaan keretty asumaan. Minulle myös sanottiin (pari viikkoa ennen raskautumista) että raskautuminen mun kohdalla on pieni ihme, jos niin käy.
Se erokaan ei ihan tyhjästä tullu, suhde oli todella huono ja riitaisa. :/
Yritettiin taas tutustua toisiimme ja nähdä toisiamme uudessa valossa, luoda ajatusta yhteisestä elämästä perheenä, mutta luottamuksen puutteeseen se kaikki sortui lopulta n. kuukausi sitten. Ero meni todella rumaksi, kun alkoi paljastua yhtä sun toista jonka jälkeen mies ilmoitti ettei halua lapsensa elämään osallistua. Nyt sitten ei ollakaan enää missään tekemisissä.
Alkuun olin ihan shokissa siitä että miten minä yksin pienen lapsen kanssa pärjään ja keskellä kylmää talvea, kun vauvaa ei saa ulos viedä vielä viikkoihin.. Mutta siihen ajatukseen alkaa tottumaan pikkuhiljaa. Nyt makailen sairaalassa jouluun asti ennenaikaisuuden estämiseksi. Ja kaikkea tätä makaamista ja tulevaa vauva-arkea olen ajatellut niin, että pääsen paljon helpommalla ja vauvakin voi paremmin kun ei ole huonoa parisuhdetta taustalla pyörimässä ja viemässä voimia. Tämä on nyt mun ja vauvan kahdenkeskinen taistelu, päivä ja viikko kerrallaan. Tukiverkostokin on yllättävän laaja, kun vaan aukaisee suunsa ja sanoo ääneen sen että nyt ei selvitä ilman apuja. On perhe, ystävät ja perhetyöntekijät kunnan puolesta.
Mies voi olla nyt shokissa, ettei näe niin pitkälle tulevaisuuteen, mutta uskoisin niiden ajatusten selkiytyvän ajan kuluessa. Mitä ikinä mies päättääkään, niin te _selviätte_ vauvan kanssa myös kahdestaan. Olkoonkin se kuin rankkaa tahansa, mutta se ei ikuisuuksiin kestä ja on myös varmasti sen arvoista vaikka joinain aamuyön tunteina saattaa tulla sellasia fiiliksiä, että pää leviää seinille asti. Tai sitten ei.
Mutta täytyy kyllä todeta, että on tämä äidiksi tulemisen muutos melkosta.. joka päivä peilistä tuijottaa vaan vahvempi, päättäväisempi ja naisellisempi nainen.
Elämä osottautuu kerta toisensa jälkeen ihmeellisemmäksi, kun ei voi koskaan mitään ennustaa mistään ja huominenkin voi olla todella yllättävä. Ota rohkeudella se mitä sulle annetaan. <3 Kaikki järjestyy!

 

Sitä mäkin olen miettinyt, että parempi pienen on tulla maailmaan, jossa sillä on rakastava äiti ja kaks koiraa vastassa ja rakastamassa sitä täydestä sydämmestä. Kuin se, että kotona olisi äiti ja isi, jotka riitelee koko ajan.. Kaikki vaikuttaa lapseen.. Eilen makasin sohvalla ja rupesin vaan itkemään, kuinka onnellisessa tilassa mä oon, vaikkakin kaikki ei ole niinku elokuvissa, mutta sisälläni kasvaa pieni ihme<3 tänään olin kummitytön ristiäisissä ja asia vaan vahvistui, alan nauttimaan joka sekunnista, minuutista, tunnista, päivästä, viikosta ja kuukausista <3 en jaksa odottaa kun pääsen taas ultraan.. Tsemppiä sulle sinne, ei ole helppoa sielläkään, mutta tärkeintä on asenteesi, sillä pääsee pitkälle <3

 

Lapsia saadaan eikä hankita. Onneksi olkoon sulle

 

Näin on, kyllä tää ihme on

 

kahdenlapsen yksinhuoltajana olen ollut 1,5vuotta. Kyllä siitä selviää. helpompi on arkea yksin pyörittää kun yrittää pyörittää sitä riidellen toisenkanssa, Riidellessä sitä jää kaikki positiivinen mitä ympärillä tapahtuu niin näkemättä. tsemppiä sulle! sulla ei oo mitään hätää