Meillä on aika omituinen anoppi-miniä-suhde. Toisaalta tullaan oikein hyvin toimeen, mutta toisaalta ei...
Ongelma on lähinnä se, että jo vuosia ennen ennenkö meillä oli lapsia, anoppi aina kertoi kuinka hänellä oli karmea anoppi, joka ei antanut hänen puuttua lastensa kasvatukseen (oli siis mennyt nuorikkona maalaistaloon, jossa asui myös vanha isäntäpari). Anopilleni kuului maatilalla kaikki normaalit emännän työt, eli lähinnä lypsykarjan, sikojen ja kanojen hoito sekä muut tilan perustyöt. Vanha emäntä (ei ollut oikeasti kuin 38 vuotias kun anoppini meni nuorikoksi) hoiti pääsääntöisesti siivouksen, ruoanlaiton ja anopin lapset ja oli hyvin auktoritäärinen. Anoppi ei siis oikeasti saanut puuttua lastensa varhaiskasvatukseen ja kärsii siitä yhä henkisesti. Vanha emäntä kuoli nuorena, vähän yli 50-vuotiaana, jolloin anopin lapset olivat 13, 8 ja 7 ja tämän jälkeen anoppi siis "sai lapsensa takaisin". Erikoiseksi tilanteen tekee se, että anoppi aina puhui, että hän ei koskaan voisi olla noin kauhea ja puuttua toisten lasten kasvatukseen ja omia lastenlapsiaan ja aina haukkuin anoppiaan.
Nyt kuin meillä on lapsi (kohta 3 v) ja toinen tulossa anoppi on alkanut pyörtämään puheitaan ja esiintyy välillä hyvinkin määräilevänä meillä. Appiukko yrittää häntä pitää kurissa ja muistuttaa omasta äidistään, mutta turhaan, mummo paasaa, että hän ottaa nyt oikeuksiaan takaisin. Tilanne meni hetkeksi niin pahaksi, että mieheni laittoi äidilleen kuukauden porttikiellon meille. Puheväleissä olimme toki koko ajan, koska anoppi toisaalta tietää ylittäneensä rajan. Porttikiellon jälkeen tilanne oli hetken (3-4 kk) ihan hyvä, mutta joulun jälkeen se on taas kärjistynyt ja mieheni on jo uhannut äitiään uudella porttikiellolla, jos ei käytös muutu. Toisaalta käy kovasti sääliksi anoppia, koska ymmärrän myös hänen surun ja tuskan, mutta kukaan ei voi kestää sitä, että anoppi muuttaa jatkuvasti patjansa kanssa meidän olkkarin lattialle ja ryhtyy opettamaan kuinka eletään...
