Sanoin todella rumasti pienelle lapselleni. :(

En voi edes kirjoittaa tänne miten rumasti sanoin lapselleni, kun menetin hermoni hänen kanssaan aivan täysin.

Hän on pian 7-vuotias ja hänellä on voimakas uhma, haastaa vanhempiaan ja kokeilee rajojaan todella paljon. Tätä on jatkunut jo aika kauan ja olen väsynyt jokapäiväiseen riitelyyn.

Menetän hermoni hänen kanssaan päivittäin, mutta koska en aio käydä käsiksi, minun on jotenkin purettava omaakin raivoani. Mutta miksi pitää sanoa jotain todella rumaa, jotain mitä en edes tarkoita? Ihan kuin en edes olisi itse siinä sanomassa sitä.

Saan syyttää itseäni, jos/kun lapsi alkaa toimia samoin, haistattelee varmasti vanhemmilleen heti kun kasvaa isommaksi.

Ihminen minäkin vain olen. Pyysin lapseltani anteeksi, kun molemmat olimme rauhoittuneet. Hyvät hetket vain tuntuvat unohtuvan tämän kaiken riitelyn keskellä ja mieleen jäävät vain nämä äitiyden pohjanoteeraukset.

En tiedä, miksi kirjoitan tästä edes. Haluan kai vain tunnustaa, että olen tehnyt hirveän virheen ja toivoisin, että joku haukkuisi pystyyn ja joku kertoisi, että on itsekin sanonut lapselleen jotain kamalaa.

 

minä olen sanonut tosi rumasti minun 6v uhmakkaalle lapselleni. sen ymmärtää että hermo vaan joskus palaa.. ihan normaali lapsi tuo on, asia kyllä puhuttiin läpi ja pyysin anteeksi. tärkeintä kuitenkin on se että ei koskaan käy käsiksi lapseen vaikka kuinka pinnaa kiristäisi ja hermo olisi tiukilla...

 

parempi se on purkaa ärsytys sanoin kuin teoin. moni muukin äiti on joskus kiukuspäissään sanonut lapselle pahasti mut sä pyysit anteeksi ja kaikki ilmeisesti sen jälkeen hyvin joten anna asian olla äläkä mollaa itseäs. ei lapsi varmaan enää edes muista koko juttua

 

Eiköhän jokainen ihminen, iso taikka pieni, tee joskus virheitä. Hyvä että kaduttaa, mutta ei kannata itseään liiaksi ruoskia. Jatkossa sitten viisaammin

 

Meilläkin oli 6-7-vuotiaana kovaakin uhmaamista, mutta 9-votta kun täytti alkoi rauhoittua

 

Muistan kun oma äitini tiuskaisi mulle kerran "oletko sä vammainen kun sä koko ajan vingut" kun olin huonolla tuulella ja marisin ja pidin vinkunaa. Jäi sen takia mieleen, että naamasta näki, että lähes inhosi mua. Pyysi anteeksi hetken päästä, en antanut silloin, nykyään toki annan

 

Äiti uhkasi tappaa kissanpentuni kun itketti ja pelotti yöllä kun näin painajaisia kuumeisena ja en uskaltanut nukkua ollenkaan.

 

Kiitos näistä vastauksista. Ihan todella.

Onneksi joku ymmärtää, vaikka eihän se tuota omaa käytöstäni mitenkään oikeuta. Tuon ikäinen lapsi osaa vain jo todella hyvin iskeä niihin äidin kiukkusuoniin eli tietää, millä saa minut raivon valtaan. Yritän laskea kymmeneen ja vaikka mitä, mutta toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei lapsi saa hyppiä vanhempiensa silmille miten tahtoo.

Mutta kun aikuinen laskee käytöksensä lapsen tasolle (tässä tapauksessa ei voi edes sanoa lapsen tasolle) niin homma karkaa hanskasta tosi pahasti.

Ei ole lasten kasvattaminen helppoa. Haluaisin vain omista lapsistani fiksuja täyspäisiä ihmisiä, joilla on käytöstavat. Se ei vain ole tänä päivänä ihan niin helppoa.

 

Se ei vain ole tänä päivänä ihan niin helppoa.

Tänäpäivänä? Aikojenko vika se on, vai löytyisikö se vika sittenkin vanhemmista?
Eipä se lastenkasvatus ikinä ole pelkkää ruusuilla tanssimista ollut.

Joka kerta kun sä puhut noin rumasti lapsellesi, sä hakkaat pienen loven lapsesi itsetuntoon. Eikä sitä korjata sillä anteeksipyynnöllä.

Kokeile, kysy kymmenen vuoden päästä lapseltasi että muistaako kun sä silloin kerran haukuit häntä " *mitä se sitten olikaan*", niin lapsi muistaa. Uskomatonta, mutta todennäköisesti muistaa sanasta sanaan oikein.

Mitä luulet että lapsi on ajatellut sen jälkeen, kun haukuit häntä (leikitään nyt vaikka että pieneksi kusipääksi.) ?

Se miettii että mitä mä tein väärin kun äiti noin suuttui, taidan olla aidosti tosi kusipää, mutta äiti ei vain sano sitä muutoin ääneen, nyt vain paljasti sen kun sain sen niin suuttumaan. Mun pitää muuttaa itseäni, koska olen todella tuhma ja kusipää. Kusipää oikein isolla Koolla, miksi muuten äiti niin olisi sanonut?
Olen tosi huono lapsi, huonompi kuin muut, eihän muita lapsia sanota kusipäiksi, en ainakaan ole koskaan kuullut...
Jne. Jne. jne. siitä lähtee se lumipallo, kasvaa pyöriessään....

Hyvä Äiti!

 

Samaa mieltä #9 kanssa. Sain pienenä kuulla aivan käsittämättömän kamalia asioita ja vähän vanhempana sitten kamalia asioita siitä miten kamala lapsi olenkaan ollut ja oikein nöyryytetty niillä lapsuuden kommelluksilla ja touhuilla jälkikäteen, ikään kuin kostoksi. Aivan sanasta sanaan kyllä muistaa ja ikinä ei pysty unohtamaan ja moniin asioihin jäi pahat ongelmat. Ja äiti tosiaankin oli vain väsynyt, oikein hyvä äiti muuten, mutta todella lyhyt pinna ja äkkipikainen ihminen.

 

Tarkoitinkin "tänä päivänä" sitä, että kasvatusneuvoja tulee joka suunnasta. Teit melkeinpä mitä tahansa, se on aina väärin jonkun kasvatusopin mukaan.

Enkä tarkoittanut, että voisin puolustaa omaa käytöstäni "tähän päivään" vedoten. Vaan tarkoitin, että lasten kasvatus ei ole oikeasti helppoa ja jos se sitä jonkun mielestä on niin olen kateellinen ja selkeästi tosi huono äiti.

Tunnen esimerkiksi äidin joka ei ole IKINÄ huutanut lapselleen. Meneekö lapsi rikki, jos hänelle huutaa joskus? Jonkun mielestä menee, jonkun mielestä ei. Mietittiinkö joskus aikoinaan, että nyt kun huudan lapselleni, tuleeko hänestä ihan itsetunnoton. Saako aiheesta huutaa? Jonkun mielestä ei, jonkun mielestä kyllä. Mikä on sellainen aihe mistä saa huutaa?

Mutta olkaa siis onnellisia te viisaammat. Kun meillä oli vain yksi lapsi, kasvattaminen oli helpompaa. Oli aikaa ja voimia keskittyä yhden lapsen kanssa olemiseen, mutta kun lapsia on useampi ei pinna ei yksinkertaisesti aina pidä niin kuin kuuluisi.

Olen jo useasti sanonut, että tein virheen ja tiedän senkin hyvin, ettei anteeksipyyntö korjaa kaikkea. Mutta on myös varmasti hirveämpiä vanhempia. Ja kuka on sanonut, että lapsen isässä olisi jotain vikaa? Ei ole, hän on aivan mahtava isä, luojalle kiitos. Tasoittaa hirveän äidin käytöstä.

 

Tarkoitinkin "tänä päivänä" sitä, että kasvatusneuvoja tulee joka suunnasta. Teit melkeinpä mitä tahansa, se on aina väärin jonkun kasvatusopin mukaan.

Enkä tarkoittanut, että voisin puolustaa omaa käytöstäni "tähän päivään" vedoten. Vaan tarkoitin, että lasten kasvatus ei ole oikeasti helppoa ja jos se sitä jonkun mielestä on niin olen kateellinen ja selkeästi tosi huono äiti.

Tunnen esimerkiksi äidin joka ei ole IKINÄ huutanut lapselleen. Meneekö lapsi rikki, jos hänelle huutaa joskus? Jonkun mielestä menee, jonkun mielestä ei. Mietittiinkö joskus aikoinaan, että nyt kun huudan lapselleni, tuleeko hänestä ihan itsetunnoton. Saako aiheesta huutaa? Jonkun mielestä ei, jonkun mielestä kyllä. Mikä on sellainen aihe mistä saa huutaa?

Mutta olkaa siis onnellisia te viisaammat. Kun meillä oli vain yksi lapsi, kasvattaminen oli helpompaa. Oli aikaa ja voimia keskittyä yhden lapsen kanssa olemiseen, mutta kun lapsia on useampi ei pinna ei yksinkertaisesti aina pidä niin kuin kuuluisi.

Olen jo useasti sanonut, että tein virheen ja tiedän senkin hyvin, ettei anteeksipyyntö korjaa kaikkea. Mutta on myös varmasti hirveämpiä vanhempia. Ja kuka on sanonut, että lapsen isässä olisi jotain vikaa? Ei ole, hän on aivan mahtava isä, luojalle kiitos. Tasoittaa hirveän äidin käytöstä.

Sä et voi tietää, ettei toinen äiti ole ikinä huutanut. Suljettujen ovien takan voi tapahtua paljon pahempaakkn. Ei pidä uskoa sokeesti kaikkea. Jokainen sanoo joskus pahasti. Se on elämää ja sitten pyydetään anteeksi.

 

Mä olisin ottanut mieluummin piiskaa lapsena kaikkien niiden nöyryyttävien, pelottavien, alentavien, vähättelevien ja solvaavien sanojen sijaan. Pieni selkäsauna ei olisi jättänyt minkäänlaisia arpia sieluun.

Mä olen saanut kuulla, että äitini katui sitä, että ikinä teki minut. Olen saanut kuulla, että äitini häpesi minua ja kaikki pihapiirin, sukulaisten ja tuttavien lapset olivat paljon kiltimpiä, siistimpiä, parempia koulussa ja ties mitä... Kaikki noi sanat ovat iskostuneet niin syvälle, että ne vielä tänä päivänä vaikuttavat siihen, miten näen itseni.

 

Vanemmista se uhma johtuu, joutuu uhmaamaan. Supernanny apuun, ellei muuten tokene. opettaa vanhemmat toimimaan, lapsissa ei vikaa.

 

Mutsi aina sano kun rupesin sitä uhmaamaan että kuolisit pois xD

 

Mutsi aina sano kun rupesin sitä uhmaamaan että kuolisit pois xD

Mullekin on sanottu noin pienenä ja sitä samaa hoen itse itselleni yhä edelleen...

 

Siis hyvä ap, yritätkö sä nyt selittää sun raivon purkamista lapseen sillä että kasvatustapoja on liikaa?
Mitä hittoa?

Sä nollaat koko sun aloitusviestin kun kirjoitat:
Tiedän että on väärin huutaa lapselle, MUTTA...
Tiedän että tein väärin, MUTTA...

Ei lapsia kasvateta huutamalla ja se että joku toinen äiti ei lapsilleen huuda ei tarkoita sitä että hän pelkäisi lapsen menevän rikki siitä. Sillä äidillä vain on paremmat työkalut hoitaa se tilanne, eikä siinä tarvitse huutaa ja mesota.

Sitäpaitsi sä häviät aina sen "taistelun" lapsen kanssa kun alat huutamaan ja mesoamaan kuin alakoululainen. Se on aina häviö sulle.

 

Äitiys ei ole mikään ruusunpunainen "Home sweet home" -kyltein vartusteltu mansikantuoksuinen ja kermavaahdolla pehmitetty valtatie. Äitiys on tunne, side johonkin itseään heikompaan olentoon. Äitiys on vastuu ja velvollisuus. Oikeus. Esimerkki. Joskus kyynelten kastelema kivinen polku. Kunnes on aikuisen lapsen äiti.

Mulla on 2 aikuista lasta jo. Molemmat lapseni siis. Jos joitain "ohjeita" voisin näin jälkikäteen antaa, niin antaisin seuraavat:
- ole armollinen itsellesi äitinä
- älä anna auringon laskea vihasi ylle
- puhu
- kuuntele
- pyydä anteeksi
- selitä uudelleen
- sovi yhdessä lapsesi kanssa asioista
- kerro, miksi suutuit (väsymys tms)
- jos olit kohtuuton, kerro se lapselle ja sovi uusi menettelytapa
- tee jotain mukavaa ärsytystäsi aiheuttaneen lapsen kanssa ja kerro ääneen, miten kivaa oli

Vanhemmuus on matka, mutta niin on lapsuuskin. Ei tarvitse olla täydellinen äiti eikä täydellinen lapsi.

 

En voi edes kirjoittaa tänne miten rumasti sanoin lapselleni, kun menetin hermoni hänen kanssaan aivan täysin.

Hän on pian 7-vuotias ja hänellä on voimakas uhma, haastaa vanhempiaan ja kokeilee rajojaan todella paljon. Tätä on jatkunut jo aika kauan ja olen väsynyt jokapäiväiseen riitelyyn.

Menetän hermoni hänen kanssaan päivittäin, mutta koska en aio käydä käsiksi, minun on jotenkin purettava omaakin raivoani. Mutta miksi pitää sanoa jotain todella rumaa, jotain mitä en edes tarkoita? Ihan kuin en edes olisi itse siinä sanomassa sitä.

Saan syyttää itseäni, jos/kun lapsi alkaa toimia samoin, haistattelee varmasti vanhemmilleen heti kun kasvaa isommaksi.

Ihminen minäkin vain olen. Pyysin lapseltani anteeksi, kun molemmat olimme rauhoittuneet. Hyvät hetket vain tuntuvat unohtuvan tämän kaiken riitelyn keskellä ja mieleen jäävät vain nämä äitiyden pohjanoteeraukset.

En tiedä, miksi kirjoitan tästä edes. Haluan kai vain tunnustaa, että olen tehnyt hirveän virheen ja toivoisin, että joku haukkuisi pystyyn ja joku kertoisi, että on itsekin sanonut lapselleen jotain kamalaa.

Minä voin haukkua sut pystyyn. Olet tasapainoton, vastuuton ja sopimaton vanhemmaksi, jos sinulla aikuisena ihmisenä ei ole muita keinoja kuin lapselle huutaminen, jotta "saat purkaa raivoa" ja jottet "kävisi käsiksi". Kaikki tekevät virheitä ja hermot joskus kiristyvät, mutta suosittelen pikaista ajanvarausta perheneuvolaan, ennen kuin kukaan teistä käy kehenkään kiinni.

 

Kyllä mun mielestä ap:llä on jotain käsiteltävää omassa itsessään. Miksi raivostuu tuolla tavalla, eikä kykene hillitsemään itseään.
Kasvun paikka hänelle.

 

Jokainen sortuu joskus huutamaan. Mä olen yrittänyt pitäö nollatoleranssin, mutta toissa päivänä tyttö juoksi melkein auton alle niin karjasin täysillä "voi jumalauta kun mä sanoin jo monta kertaa.. Jne" mua nolotti ja suututti todella paljon, koska en edes kirpile normisti.

Mutta silloin kun kun haukkuminen ja huutaminen on jokapäiväistä ja toistuvaa niin sillä ei ole mitään vaikutusta. Äitini huusi kokoajan, en jaksanut totella koska sillä ei ollut merkistystä oliko nätisti vai ei, silti se huusi.

 

Sitäpaitsi sä häviät aina sen "taistelun" lapsen kanssa kun alat huutamaan ja mesoamaan kuin alakoululainen. Se on aina häviö sulle.

Jokainen kasvattaa lapsia eritavalla. Minusta homma ei ole hävitty, jos ääntä joutuu nostamaan. Homma on hävitty siinä vaiheessa, kun lapsi saa tahtonsa aina läpi. Lapsen on hyvä oppia kunnioittamaan vanhempiaan.

 

Minä olen saanut lapsena sekä remmiä että haukkuja. Nyt remmistä saaminen lähinnä huvittaa ja muistan miksi siitä tuli, mutta haukut ja vähättely ei ole unohtunut eikä todellakaan huvita vielä yli 20 vuotta myöhemmin enkä ymmärrä miksi niitä sain. Sanat voivat todellakin satuttaa.

 

Minä voin haukkua sut pystyyn. Olet tasapainoton, vastuuton ja sopimaton vanhemmaksi, jos sinulla aikuisena ihmisenä ei ole muita keinoja kuin lapselle huutaminen, jotta "saat purkaa raivoa" ja jottet "kävisi käsiksi". Kaikki tekevät virheitä ja hermot joskus kiristyvät, mutta suosittelen pikaista ajanvarausta perheneuvolaan, ennen kuin kukaan teistä käy kehenkään kiinni.

Jaahas. Minä huudan lapsilleni suorassa korrelaatiossa väsymys- ja ärsytysasteeseen. En tietenkään ole siitä iloinen tai ylpeä. Jotenkin vaan pitää saada ne rutiinit hoidettua joka ikinen hiton päivä silloinkin, kun ei enää yhtään jaksaisi. Nyt olen sitten "tasapainoton ja vastuuton". No voi voi, kun niitä lapsia nyt vaan sattuu jo olemaan kolme. Vähän myöhäistä todeta olevansa "sopimaton vanhemmaksi". Koen kuitenkin olevani nyt paljon vastuullisempi kuin silloin, kun vaan lakkasin hetkeksi yrittämästä ja välittämästä hankalan esikoisen kanssa. Nyt meillä kuitenkin on taas aika luottamuksellinen suhde, vaikka välillä huudetaankin puolin ja toisin.

 

Minä olen saanut lapsena sekä remmiä että haukkuja. Nyt remmistä saaminen lähinnä huvittaa ja muistan miksi siitä tuli, mutta haukut ja vähättely ei ole unohtunut eikä todellakaan huvita vielä yli 20 vuotta myöhemmin enkä ymmärrä miksi niitä sain. Sanat voivat todellakin satuttaa.

Sun olis aika nostaa siitä syyte, jos et ole sitä vielä tehnyt - vai vanheneeko se jotenkin?