Moikka,
Kiinnostaisko ketään vaihtaa ajatuksia tästä aiheesta. Meillä oli siis vaikeuksia saada ensimmäinen lapsi, ja näyttää olevan tämä toinenkin vaikeeta. Mulla on pco ja en meinaa ovuloida ollenkaan ilman clomeja. Toista ollaan yritetty nyt vuosi. Alun innostus on muuttunut jälleen kerran samaksi epätoivon tunteeksi kuin ekaakin yrittäessä. Vaikka eihän se ole tietenkään sama kun yksi lapsi jo on, mutta kun sitä haaveili suurperheestä....
Tätä toista kaipaa toisella tavalla vielä enempi kuin sitä ensimmäistä. Nyt kun vielä tietää miten mahtavaa on katsoa kun lapsi kasvaa ja kehittyy. Ja mikä valloittava persoona hänestä on tullu. Itse muistaa ensimmäistä toivoessa tunteen, että miten toisesta haaveilevat voivat MITENKÄÄN olla surullisia kun toista ei kuulu, kun toisilla ei ole ensimmäistäkään. Nyt tiedän!
Tuntuuko muista sekundäärististä tältä? Vai miltä? Ja vielä sekin, että vaikka sen lapsen sai, niin jollain tavalla se lyhyt lapsettomuus (meillä meni siis vain vähän yli vuosi) jäi sydämeen kaivelemaan pitkäksi aikaa, ja nyt tietty nousee taas pintaan. En pystynyt lapsellisenakaan mitenkään samaistumaan ihmisiin, jotka puhuivat raskauden ajoittamisesta tiettyyn vuodenaikaan, vuoteen, elämäntilanteeseen, työprojektiin jne...
Lapsen saaminen on aina ihme, se on huomattu. Toivottavasti tämä meidän murunen ei jää ainoaksi ihmeeksemme...
Kiitos kun sain purkaa ajatukseni teille
Kiinnostaisko ketään vaihtaa ajatuksia tästä aiheesta. Meillä oli siis vaikeuksia saada ensimmäinen lapsi, ja näyttää olevan tämä toinenkin vaikeeta. Mulla on pco ja en meinaa ovuloida ollenkaan ilman clomeja. Toista ollaan yritetty nyt vuosi. Alun innostus on muuttunut jälleen kerran samaksi epätoivon tunteeksi kuin ekaakin yrittäessä. Vaikka eihän se ole tietenkään sama kun yksi lapsi jo on, mutta kun sitä haaveili suurperheestä....
Tätä toista kaipaa toisella tavalla vielä enempi kuin sitä ensimmäistä. Nyt kun vielä tietää miten mahtavaa on katsoa kun lapsi kasvaa ja kehittyy. Ja mikä valloittava persoona hänestä on tullu. Itse muistaa ensimmäistä toivoessa tunteen, että miten toisesta haaveilevat voivat MITENKÄÄN olla surullisia kun toista ei kuulu, kun toisilla ei ole ensimmäistäkään. Nyt tiedän!
Tuntuuko muista sekundäärististä tältä? Vai miltä? Ja vielä sekin, että vaikka sen lapsen sai, niin jollain tavalla se lyhyt lapsettomuus (meillä meni siis vain vähän yli vuosi) jäi sydämeen kaivelemaan pitkäksi aikaa, ja nyt tietty nousee taas pintaan. En pystynyt lapsellisenakaan mitenkään samaistumaan ihmisiin, jotka puhuivat raskauden ajoittamisesta tiettyyn vuodenaikaan, vuoteen, elämäntilanteeseen, työprojektiin jne...
Lapsen saaminen on aina ihme, se on huomattu. Toivottavasti tämä meidän murunen ei jää ainoaksi ihmeeksemme...
Kiitos kun sain purkaa ajatukseni teille