Iso rutistus teille kaikille!!!
Voi että tulee mieleen kaikki omat tunteet ja kokemukset! :'( Me ehdittiin yrittää vauvaa yli seitsemän vuotta. Se oli hirvittävää tuskaa ja juuri noita miksi miksi kysymyksiä mielessä. Ihmiset ympärillä satuttivat koko ajan tyhmillä sanoillaan ja sisällä oli suuri suru lapsettomuudesta. Mentiin jo kerran pela:n adoptioiltaan kuuntelemaan olisko meistä adoptiovanhemmiksi, niin saimme sieltäkin vain karun tuomion, olin liian nuori vielä siihen! Ei kun vaan takaisin märehtimään siinä tuskassa. 2004 tammikuussa päätimme mennä adoptiojonoon ja heitimme biologisen lapsen haaveilun romukoppaan. Ei enää jaksettu surra ja toivoa. Toivottu oltiin tammikuusta 1997 asti! Oltiin täysillä menossa adoptioprosessiin. Ensimmäistä neuvontakertaa piti odottaa melkein kaksi kuukautta. Yhtäkkiä huomasin, että menkat ovat olleet pari viikkoa myöhässä. Ajattelin, että joopa joo, niin ollu pari kertaa aiemminkin, mutta OLIN RASKAANA!!! Vain kolme päivää ennen ensimmäistä adoptioneuvonta kertaa! Olimme niin onnellisia ja sekaisin. Se oli jotain aivan uskomatonta ja mahdotonta! Siltä se tuntuu edelleen. Raskaus meni hyvin ja marraskuussa 2004 meille syntyi niin suuri ihme, jota ei tänäkään päivänä voi ymmärtää. Tuo lapsi on saanut niin paljon rakkautta, kaikkien niiden vuosien edestä. Hän on jo reilu kaks vuotta vanha ja edelleen lähes päivittäin me sitä ihmetellään ja kummastellaan ja ollaan niin kiitollisia, että hänet vihdoin saimme.
Mulla oli reilu kuukausi sitten keskenmeno, ensimmäinen elämässäni, vaikka kymmenen vuotta olemme yhdessä eläneet ilman ehkäisyjä. Se oli suuri menetys, mutta ei enää läheskään niin suuri, kun meillä on jo tuo yksi aurinko. Se tuo valon jokaiseen päivään.
Tiedän, että teitä ei tällaiset tarinat juurikaan lohduta. Itseä ainakin vain ärsytti kun joku kertoi ihmetarinoita tuttavistaan. Tuntui aina, että ihan sama mitä muille tapahtuu, mutta meille ei ainakaan. Ei sitä tuskaa tiedä kukaan muu, kuin sen kokeneet.
Niin ja me muuten kävimme tutkimuksissa noiden lapsettomuusvuosien aikana. Kummastakaan ei löydetty mitään vikaa. Meille tehtiin yksi inseminaatio joka ei tuottanut tulosta. Me yksinkertaisesti päätettiin, ettei me niitä hoitoja jakseta enempää. Minä olen aina kammonnut piikkejä ja jotenkin en uskonut, että meille tulis niillä vauva. En tiedä miksi, en luottanut. Niin me sitten saatiin vauva ihan itsestään, vaikka monta monta vuotta piti odottaa.
Oikein kovasti jaksamista teille kaikille! En edes yritä valaa teihin mitään uskoa, koska tiedän kuinka ärsyttävälle se tuntuu, mutta sen sanon, että toivon todella sydämestäni asti, että te kaikki saisitte vielä ikioman vauvan! Oli se sitten biologinen tai adoptoitu, yhtä oma ja rakas se on. Onnea matkaan!
Siis oikeesti, jos jonkun tässä kylässä pitää olla lapseton ni yllättäin meijän on sekin koettava. Miks, Miks, Miks??