Herra antoi,
Herra otti.
Kiitetty olkoon
Herra nimi.
Tälläisissa tunnelmissa täällä juuri nyt. Koko tunneskaala käyty läpi päivän aikana, eli ihan näin "hyväksyvään" mielialaan ei kyllä suoraan pudottu.
Minut voi siis poistaa listalta. Pirpanan elämänlanka päättyi lyhyeen.
Varoitus: haluan kirjoittaa tästä työstääkseni asiaa itse, ja ehkä avuksi jollekin muulle, joka asian on joutunut/vielä joutuu kohtaamaan. En kuitenkaan halua, että kukaan alkaa pelkäämään enemmän oman raskautensa puolesta, eli ihan reilusti vain hypätkää tekstini yli, jos siltä tuntuu
Toivon, että odotuksenne sujuu hyvin ja lopputuloksena terve vauva! :hug:
Valvoin muutaman tunnin eilen illalla ilmeisesti tämän päivän ultraa jännitellen. Kuitenkin oli sellainen perushyvä olo - ihan oikeasti uskoin, että tämä hauras ihme olisi riittävän vahva kestääkseen... Aamulla ennen ultraa ennemminkin jännittelin sitä, olisiko siellä kuitenkin kaksi... Niinpä en meinannut ensin ymmärtää, kun lääkäri hyvän aikaa katseltuaan totesi, että valitettavasti sykettä ei enää näy.
Nyt olisi viime viikkoisen ultran mukaan pitänyt olla 7+3, mutta alkion koko vastasi tasan seitsemää viikkoa. Näin jälkeenpäin ajatellen: tiistaina huomasin, ja mieheni sanoi sen ääneenkin: mahani ei enää pömpöttänyt. Turvotus oli siis laskenut. (Sitä en ollut tänne vielä kirjoittanut vaikka olenkin niin ahkerasti täällä roikkunut - olinpa ajatellut hehkuttaa turvotuksen vähenemistä tänään hyvien ultrauutisten ohessa...) Ja samaisena iltana teki ensimmäisen kerran mieli suklaata kuukauteen....
Mutta enpä tajunnut, että muutokset johtuivat Pirpanan elämän päättymisestä. Hyvä niin, eipä se olisi tämän päivän surua vähentänyt. Ihanaa kyllä suru ja kyyneleet tulivat heti kun asia oli mennyt tajuntaan saakka... miten voikin pieni ihminen, pavun kokoinen, olla niin todellinen jo tässä vaiheessa... Mies ei päässyt tämän päiväiseen ultraan mukaan, vaikka oli yrittänyt siirtää työmatkaansa. Jouduin sitten sinne laittamaan viestiä, tosi kurjalta tuntui. Yhdessä sitten puhelimessa nyyhkytettiin, kun hän ehti soittamaan takaisinpäin...
Ihan käytännön toimenpiteinä sain sairaalassa kohtua pehmittävän tabletin. (Eipä ollut lääkkeellisiä tyhjennyksiä edellisen keskenmenoni aikana, silloin vain kaavintaan.) Nyt sitten pari vuorokautta odotellaan, ja lauantaiaamuna tyhjennystabletit sisään joko suun tai emättimen kautta riippuen siitä, onko vuoto jo alkanut. (Kaiken keskellä osaa hämmästyttää ja jopa naurattaa se, että samat tabletit käy molemmista päistä
)
Ihmismieli on kyllä kummallinen... luotu sellaiseksi, että se (ainakin terveenä) joustaa ja etsii jatkuvasti ratkaisuja, muuttuu ja muuntuu tilanteen mukaan. Muutama päivä sitten kirjoitin, että jos tämä yritys ei onnistu, se on siinä. Saattaa näin ollakin, mutta juuri nyt mieleni tarvitsee pienen toivokipinän siitä, että ehkä, EHKÄ voisimme vielä yrittää toisen kerran.....
Niin tai näin, juuri tämän Pirpanan pieni elämä oli tässä. Näin oli tarkoitettu, ja näin on hyvä, vaikka tänään surenkin. Loppujen lopuksi elämän ja kuoleman kysymykset eivät vain ole omissa käsissämme. Itse uskon, että rakastava Jumala on kaiken takana. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut elämältä. Neljästä terveestä lapsesta, ja mitä todennäköisimmin tulevaisuudessa vielä monesta lapselapsesta. Juuri tällä hetkellä olen kaikkein kiitollisin aviomiehestäni, jonka kanssa saan yhdessä jakaa elämää - tämänkin juuri tapahtuneen.
Todennäköisesti käyn täällä vielä hetken lukemassa juttujanne, niin tulee pehmeämpi lasku takaisin vauvattomaan olotilaan
Toivotan kaikkea mahdollista hyvää jokaiselle, ennenkaikkea niitä tarrasukkia
Kastehelmi ja enkeli-Pirpana