Tarvitsen tukea...

Itken, vaikka luulin, että itku ei tule. Osaan kyllä itkeä ja olen itkenyt parisuhteessamme monet kerrat. Tapasin mieheni 4 vuotta sitten. Ensimmäinen vuosi meni niin, että kaksi päivää hyvää ja joka kolmas päivä huono. Hän haukkui minua usein rumasti. Omasta mielestään varmaan ihan syystä. Aina otin vastaan anteeksipyynnön ja jatkoin ja uskoin, kunnes tuntui, että sekoan. Silloin laitoin suhteen poikki. Hän yritti ottaa yhteyttä ja kaipaus vei voiton. Palasimme yhteen, jota kesti n. 1,5kk ja päätyi pahoinpitelyyn. Hän iski nyrkillä kasvoihini, koska ei luottanut minuun ja luuli, että minulla on joku toinen. Olin yön sairaalassa.Erosimme. Olimme erossa 4kk, mutta minä vain kaipasin ja uskoin, ettei hän ole pohjimmiltaan paha eikä väkivaltainen. Taas jatkoimme Vappuna. Muutimme 2kk päästä yhteen toiselle paikkakunnalle, josta hän osti talon. Itse olin opiskelija ja hän tiesi rahatilanteeni. Päätimme mennä naimisiin tapaamisesta 5kk päästä. 2 vkoa ennen häitä hän haukkui minut vanhemmilleni, ettei ole minunlaista naista elämäänsä halunut... Minuun sattui. Annoin anteeksi ja menimme naimisiin. Aloin odottaa 1. lasta. Raskausaikana hän ajoi minua pois yhteisestä kodistamme ja lapsen syntymän jälkeen. Ne eivät olleet fyysisiä, vaan: "Painu vittuun. Kerää kamas ja häivy. Pidä mielessä, että aamulla alat pakkaamaan. jne..." Aina hän oli vähän tai vähän enemmän ottanut. Joskus pelkäsin häntä. 4 vuoden aikana hän on käynyt kiinni ainoastaan sen kerran. Poisajamisia oli vuoden aikana ehkä 12 tai enemmän. Ja usein hän halusi eroa. Sitten pyysi anteeksi kuinka minua rakastaa ja ettei hänellä ole muuta kuin minä. Viime joulukuussa hän halusi erota ja sanoi nukkuvansa työpaikalla niin kauan, kun saan pakattua. Lapsemme oli 6,5kk vanha. Itkin ja pakkasin. Oli vaikea hengittää. Tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Mieheni teki paljon töitä, koska taloudellinen vastuu oli lähes täysin hänen harteillaan. Olin yrittänyt sanoa miehelleni, että älä riko mitä meillä on. Yritetään tukea toisiamme. Kyllä me tästä selvitään. Kolmen päivän kuluttua hän itki äidilleen, ettei halua erota. Etsin asunnon ja muutin lapsemme kanssa pois. Olimme erossa 4kk ja taas jatkoimme. Hänellä ei ollut mitään ilman minua ja hän rakasti minua niin paljon. Ja hän oli pahoillaan käytöksestään.Puhuin terapian tarpeesta hänelle. Hän kävi kerran ja siihen se jäi... ajanpuute syynä. Itse aloitin syömään lääkkeitä joulukuussa, kun romahdin ja aloitin terapian tammikuussa, jossa käyn edelleen. Suhteemme oli tällä kertaa parempi, kun hän asui eri osoitteessa, kun en kysellyt häneltä mitään, enkä muutenkaan "rassanut". Tuntui, että hän sai elää vapaasti ja leikkiä perheenisää, kun se hänelle sopii. 1,6v aikana hän on nukuttanut lapsensa kerran. Tuntui, että arjen pyörittäminen on vain minun vastuulla. Aina sain kuulla hänen ongelmiaan ja väsymystään. Tuntui, etten saanut tukea, enkä ymmärrystä itselleni. Milloin olin outo, milloin sairas, omituinen, milloin hän ei sietänyt mua silmissään, milloin en saanut koskea häneen, milloin hän oli saanut minusta kyllikseen... Usein hän hermostui ja lähti pois luotamme ja sitten odotti, että minä otan yhteyttä. Lopetin suhteemme pari viikkoa sitten ja erokin on nyt virallinen. Hän haki äsken lapsemme 1. kertaa ja tuo illalla takaisin ja sama huomenna. Mulla on tunne kuin minä olisin nyt hajoittanut elämämme, kun tein tuon ratkaisun!? Ja usein hän on saanut mut tuntemaan, että syy on minussa ja pohjimmiltaan hän niin ajatteleekin, niin uskon. Ja joskus olin sekaisin siitä, etten tiennyt oikein mitä olen. En tiennyt olenko hyvä vai paha. Tarina on pitkä. Jos joku jaksoi lukea, niin onko vertaistukea tai muuten lohduttavia/kannustavia sanoja. Olen vähän ulalla juuri nyt. en kai enää voi uskoa, että suhteemme onnistuu ja asiat muuttuvat? Voiko sitä loputtomasti uskoa? Haluan irti, mutta juuri nyt olen epävarma ja pelkään omaa ahdistustani. Mieheni osaa myös olla kiltti ja hyvä, mutta mielestäni suhteemme on enemmän ottanut kuin antanut. Enkä jaksa olla aina varpaisillani....

 

että riitaan tarvitaan aina kaksi.
Henkiseen väkivaltaan riittää yksi.
Kokoa elämäsi lapsen kanssa..., siihen kykenet kyllä kun ylimääräiset paineet poistuu.
Pitkä juttu..., mutta olen itse kokenut vastaavaa.
Nyt elän lasteni kanssa kolmisin ja elämä on paljon valoisampaa.

 

KIITOS, kun sanoit mulle jotain. Mulla on niiiiiiiiiin paha olo.... miten sitä ihminen on tällainen!? Tai minä. Mä olen kyllä sekaisin itseni kanssa siinä mielessä, että aina mietin, että mitä olisin voinut tehdä toisin. Mielestäni en ollut riitapukari. Ja tuo "riitaan tarvitaan aina kaksi"... niin, suhde on kahden kauppa, mutta en ole ilkeä ihminen, enkä sano toiselle pahasti, en aja pois... kyllä minussakin vikaa on ja haluan tulla paremmaksi ihmiseksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mieheni on kohdellut minua huonosti tai väärin. En tiedä...

 

Vikoja meissä kaikissa on.
Mutta jotkut sitten vaan menee kohtuuttomuuksiin..., vaaka ei pysy tasapainossa.

 

Että riitaan tarvitaan kaksi.
No koulukirjamallissahan se toimiskin.
Elikkä on sanottavaa ja siitä tulee riita.
Mutta se asia josta riidellään..., pitäisi myös saada selvitettyä loppuun niin, että siitä ei taas huomenna, viikon päästä tai vuoden päästä riideltäisi.
Eli kun keskustelu alotetaan..., niin se myös lopetetaan ja sille on saatu vastaus.
Tämä nyt kuitenkaan ei näytä toimivan..., ainakaan parisuhteissa jotka tunnen tai olen kuullut.
Henkinen alistaminen on jotain vallan muuta..., eikä kuulu tähän kategoriaan.
Mielestäni..., henkisen väkivallan käyttäjä on itse hyvin heikko itsetunnoltaan ja tuo sen sitten esille muita arvostelemalla ja haukkumalla..., peittäen oman heikkoutensa.
Ei vahvan ihmisen tarvitse vittuilla kellekkään.
Ja tässä en todellakaan taas tarkoita narsistista ihmistä, joka myös on omalla tavallaan heikko, ei välttämättä hauku, mutta korostaa omaa erinomaisuuttaan.

 

Kuulostaisi minusta siltä että sinä saisit syyllisyydentunteeseesi apua ja vertaistukea täältä: www.narsistienuhrientuki.info
Irti on vaikea päästä jos syyllistää ittensä sellaisesta, mitä ei ole.

Voimia, :hug:

 

Toivotan sinulle voimia ja uskoa itseesi. Tulet ne vielä löytämään vaikka nyt tuntuukin tosi kurjalta. Henkisen ja fyysisen väkivallan uhrista tuntuu usein siltä niin kuin olisi itse aiheuttanut tilanteen mutta niin ei ole. Manipuloiva, tunteeton ja sairas ihminen pyrkii näillä teoillaan hakemaan itselleen tasapainoa ja itsenä hyväksyntää. Hän tarvistsee sinua ollakseen itse itselleen siedettävä. Sinua hän ei ajattele, ei sinun hyvinvointiasi, eikä sinun tulevaisuuttasi ei mikään oikeasti liikuta tällaista ihmistä niin paljon kuin se, miten hän itse voi hyvin. Sinun tukesi tai rakkautesi ei häntä paranna. Älä uhraa omaa elämääsi, sellaiseen missä et voi kuin hävitä.

Hyväksy omat tunteesi ja anna itsellesi armoa. Ahdistus kuuluu asiaan. Olen varma, että tässä suhteessa olet kokenut enemmän ahdistusta kuin tulet koskaan kokemaan. Nyt se vain muuttaa muotoaan ja alkaa parantaa sinua kunhan vain annat aikaa käydä rauhassa kaikki läpi mitä olet joutunut kokemaan. Myös ne hyvät hetket on koettava uudestaan ja itkettävä ja uudestaan itkettävä ja ikävä on varmasti välillä kova. Mutta älä anna sen hämätä. Sinä selviät paljon paremmin lapsesi kanssa ilman manipuloivaa ja ihmisyyttäsi tuhoavaa miestä.

Sinuna, jos ahdistus käy ylivoimaiseksi ja sitäkin ennen hakisin apua, vertaistukea tai keskustelua psykologin kanssa. Sillä sinun elämäsi on kyseessä ja ihan varmasti tulet vielä joku päivä huomaamaan, että sirpaleista saa koottua jotakin kaunista.

Voit laittaa minulle yv:tä aina kun tuntuu, että haluat purkaa ajatuksiasi tai ihan vain muuten. Onnea ja rohkeutta uuteen alkuun. :hug:

 

Hei.Luin juttusi ja en voi muuta sanoa,kuin että valoa on aina tunnelin päässä.Kuten jo edellä joku mainitsi,niin rakenne lapsesi kanssa teille hyvä elämä.Anna itsellesi aikaa koota tunteesi niin,että pystyt taas rakastaa.Älä syytä itseäsi,usko pois,kaikki kääntyy vielä parhain päin (vaikka saattaa juuri nyt tuntua pahalta).

Itse en ole vastaavaa kokenut,mutta osaan kyllä kuvitella tunteesi.Ja jos yhtään lohduttaa niin,et ole tässä maailmassa yksin - jokaiselle on jossain se "joku" ja kun uskoo rakkauteen niin sillä pääsee jo pitkälle.

:hug: VOIMIA

 

Olette tosi ihania ihmisiä! Kiitos kaikista lohduttavista sanoista. :flower: Tämä päivä on ollut aivan kauhea....

 

Ensinnäkin :hug:

Itse olen ollut väkivaltaisessa parisuhteessa, oli niin fyysistä kuin henkistäkin.. Suhde kesti "vain" 1½ vuotta,mutta siinä ajassa itsetuntoni romahti pohjamutiin ja sain vaivoikseni paniikkikohtaukset.. Tuosta ajasta on aikaa jo 7½ vuotta ja olen saanut perustaa perheen ja olen tullut elämässä pitkälle tuosta tilanteesta,mutta edelleen minussa on jälkiä henkisellä puolella tuosta suhteesta.. Elän kuitenkin normaalia elämää sellaisen miehen kanssa,jota ei tarvitse pelätä ja meillä on kaksi ihanaa lasta.

Haluan siis sanoa,että vaikka nytten elämä ahistaisikin vaikka kuinka paljon,niin olet aivan oikealla tiellä. Lopeta itsesi syyllistäminen ja keskity lapseesi ja itseesi. Vaikeita hetkiä tulee välillä varmasti,mutta ei taatusti niin vaikeita,että tarvitsisi sinun ees miettiä paluuta exäsi luo.

Jos haluat laittaa meiliä tai meseosotteeni niin voit laittaa yv:tä. :hug: =)

 

Hei!
Tarinasi oli kaikin puolin kamalaa luettavaa! En ymmärrä kuinka olet jaksanut noin pitkään elää tuollaista elämää!

Nyt olet ollut todella rohkea ja pärjäät varmasti lapsesi kanssa ja löydät itsellesi varmasti vielä sen toisen puoliskon jonka kanssa on helpompi olla ja elää...

Tsemppiä ja jaksamista :hug:

 

Itku tuli Sartsa, kun joku sanoo tuon ääneen = kamalaa! Täällä olen keskellä yötä, kun en pysty nukkumaan. En ole luhistunut, mutta kyllä on paha olla ja todella sekava olo! Kun tein eropäätökseni olin onnellinen ja vahva... nyt on kaikki pikkuhiljaa murentunut :'( . Haluan mennä eteenpäin, mutta pelottaa, etten pääse! Niin monta kertaa hän on saanut minut uskomaan rakkauteensa... Epäilen itseäni, että moitinko häntä liikaa, koska on hänessä hyvyyttäkin. Epäilen mitä olen. Tänään yksi ystäväni sanoi, että " olet yksi kilteimpiä tuntemistani ihmisistä" eli niin olen aina itsestäni ajatellut, mutta sitten mietin onko sitä lopulta niin sokea itsensä suhteen... Jos mieheni (ex) kertoisi oman versionsa, niin hän varmaan saisi kaiken kuulostamaan siltä kuin olisin kaiken ansainut :'( . Silti pieni hento ääni taistelee sisälläni asioista mitkä hän on tehnyt väärin minua kohtaan! Asioita pitäisi pystyä ratkomaan muilla tavoin kuin poisajamalla, lyömällä tai lähtemällä usein ovet paukkuen. Viimeisin poislähteminen oli ihan arkinen asia, johon hän hermostui. " Nyt riitti" ja alkoi laittamaan hulluna kenkiä jalkaan. Hätäännyin " Älä lähde. Meidänhän piti viettää kiva ilta yhdessä." Hän sanoi " En muistanut millainen ihminen olt. En kestä sua". Sain hänet lopulta jäämään. Itkin ja pyysin anteeksi, että pilasin kaiken, että voiko hän antaa minulle anteeksi... Sisimmässäni huusi silloinkin se ääni, että ei ole oikeudenmukaista... tiedän, että itkin lopulta pettymystäni ja halusin vain niin paljon sitä kivaa, yhteistä iltaa!

 

Kun luen tarinoitasi tulee mieleeni yksi hyvä ystäväni... :heart:

Sinä olet voiton puolella jo... uskalsit lähteä...
Älä mene enää uudestaan EX-miehesi tarinoihin mukaan...

Hän on ihminen joka kuvittelee voivansa omistaa ihmiset tekemällä heidät onnettomiksi, surullisiksi...
Hän on se joka ei osaa mennä itseään katsomaan peilistä vaan syyllistää muut kaikista omista virheistään...

En tunne EX-miestäsi, mutta tunnen muutaman jotka ovat käyttäyneet aivan samalla tavalla puolisoaan kohtaan...

Uskon että hän osaa olla myös ihana ja hellä ja kaikkea, MUTTA
jos hän on sitä kerran vuodessa ei se ole oikeaa parisuhdetta...

Haluan tällä kirjoituksella sanoa sinulle että sinä olet vahvempi ja parempi ihminen kuin hän... :heart:
Lastanne ajatellen hänen ei ole hyvä olla jos jommalla kummalla vanhemmista on paha olla...

Sinä pystyt menemään asioissa eteenpäin ilman EX-miestäsi!!!

Olen ylpeä siitä että olet itsellesi hakenut apua ja tukea, jatka terapiaa ja puhu, puhu ja puhu kaikki paha pois :heart:

:hug: :hug: :hug:

 

Sori jos tyrkytän tuota naristienuhrientuki.info palstaa, mutta suosittelen oikeesti että käyt ees kurkkaamassa....miehes kuulostaa ihan pesunkestävältä narsistilta ja se miten toimii niin pitää sut otteessaan kertakaikkiaan. Tuolta info palstalta saisit tukea juuri nyt kun olet lähtenyt fyysisesti mutta henkisesti täysin kiinni miehessäsi. Syyllisyys helpottaa kun tajuat että vika ei ollut sinussa ja saat jotain konkreettista tietoa miksi suhde on menny tuollatavoin.
Eli edelleen suosittelen sinulle sivustoa www.narsistienuhrientuki.info jos et jo ole käynyt.
Tsemppiä....ja pysy erossa siitä miehestäsi :hug:

 

Olen samaa mieltä myös edellisen tekstin kanssa :heart:

pilkettä on aivan oikeassa!

 

Kiitos teille taas! Ja kiitos Pilkettä tuosta linkistä. Menin sinne heti, kun ekan kerran luin viestisi!En vaan jostain syystä löytänyt mitään, joka olisi tukenut mua... en saanut auki edes niitä artikkeleita. Puuttuukohan multa joku -oliko se acrobat reader tai joku...- jolla ne saa auki. On se mulla ollu, mutta oisko päivityksen paikka tai jotain...
Uskon myös, että hänessä on tuota narsismia monessa suhteessa. Usein ajoi autollakin niin lujaa, että mulla oli itku lähellä. Ei ymmärtänyt mun pelkoa. Ajoi jopa 180km/h... ei ollut edes motari, vaan aivan tavallinen kaksikaistainen tie. Lähti ohittamaan kolea autoa mutkassa... Usein ajoi lujaa. Olin sanonut, että kun minä olen lapsen kanssa kyydissä, niin ei saa ajaa lujaa 120-130km/h pitää riittää. Hän lupasi hammasta purren, mutta ei pitänyt siitä kiinni. Kun sanoin itku kurkussa "älä aja lujaa, minä pelkään", niin hän ärähti "ainahan sä pelkäät" ... Hän rakastaa tytärtään, sen näkee ja uskoisin, ettei hän kohtele tytärtään kuin rakastaan, mutta sen aika näyttää.
KIITOS tuesta. Yritän olla vahva.

 

Tästä linkistä...

http://www.adobe.com/fi/products/reader/

 

Sain pelaamaan tuon sivuston narsistien tuki ja olen rekisteröitynyt sinne. Luin artikkeleita eilen ja itkin ihan hulluna... paljon on missä näen mieheni, mutta ei sovi häneen kaikki piirteet, joita narsistista sanotaan. Kiitos tuosta linkistä Mörri825! Laitan talteen .

 

Hei Mami, sydäntäni kylmää kun luen tekstejäsi. Olet hyvin tiukasti kiinni narsistin otteessa ja hän on jo onnistunut tuhoamaan itseluottamuksesi.

Olet siis todella pahan narsistin UHRI!

Muista että vaikka eivät kaikki narsismin piirteet häneen sovi, hän silti on aivan ilmiselvä ja pahan luokan narsisti. Eri ihmisillä narsismi näkyy eri tavoilla vaikka onkin sama asia kyseessä.

Sinä et ole mitään hänen käytlstään ansainnut! Se on ihan varma eikä minun tarvitse edes tuntea sinua näin sanoakseni. Sillä KUKAAN ei ole ansainnut tuollaista! Hän tietää valtansa sinuun eikä tule KOSKAAN muuttumaan. Olen pahoillani kärkkäistä sanoistasi, mutta tämä on selvä juttu. Hänen täytyisi mennä hyvin perusteelliseen ja pitkään kestävään psykoterapiaan, jotta olisi edes pieniä mahdollisuuksia. Läheiseni meni, mutta siltikin on yhä selvästi tunnistettava narsisti -nykyään hän vain sen itse tunnistaa.

Hän käyttää sinua nyt ja aina tulevaisuudessakin vain omien tarpeidensa hyväksi. Milloin hänestä tuntuu rakastavalta (silloin hän on rakastava) ja milloin taas ärsyttävältä, milloin hän sinua vihaa ja milloin mitäkin. Sinä olet TÄYSIN SYYTÖN tähän etkä voi tehdä yhtään mitään jotta asiat muuttuvat! Vaikka riitelisittekin ja vaikka käyttäytyisit joskus huonosti, siltikään hän ei saa sinua tuolla lailla höykyttää! Kukaan ei saa ketään kohdella noin, pidä se mielessäsi!

Hän haluaa sinut pieneksi hiireksi, joka tottelee ja on olemassa häntä varten. Paha juttu vaan on että vaikka muuttuisit sellaiseksi, hän yhä tulisi jatkamaan tyrannisoivaa käytöstään.

Hän ei tule muuttumaan. Mitä nopeammin lähdet, sitä nopeammin voit aloittaa oman parantumisesi. Pidä lapsesi mielessäsi. Haluatko todella, että hän joutuu elämään tyrannin kanssa?

Nyt käytä kaikki voimanrippeesikin ja eroa lopullisesti! Mitä pidempään odotat, sitä pahemmin hän onnistuu sinut tuhoamaan.

Voimia!

 

Kiitos Tuulianne :flower: ! Ja taas tuli itku, kun luin mitä kirjoitit. Jotenkin on niin ihanaa, kun joku näkee tilanteeni selkeämmin kuin minä koskaan!!! Omat silmäni ovat avautuneet paljon. Tein eroratkaisun, koska en voinut hyvin. Tukenne on ollut kullanarvoista, kun olen epäillyt itseäni! Kiitos :flower: . Yksi hyvä ystäväni (joka on myös tukenut minua paljon... tosin jäänyt jokin aika sitten etäämmälle, koska ei varmaan enää jaksanut...) sanoi minulle kerran, että jos hän kerran sanoisi munulle "huora" ja heittäisi (kuvainnollisesti) minut pihalle kodistaan, niin en ikinä antaisi sitä hänelle anteeksi!!! Että miten voin jonkun "jätkän" antaa kohdella itseäni miten vaan... Siinäpä kysymys ja tuo jäi mieleeni, että MIKSI? Vanhempani sanoivat, kun aloitimme uudelleen olemaan 15.4, että he eivät tule ikinä unohtamaa miten mieheni (ex) on minua kohdellut, että se on ollut niin kauheata. Äitini ihmetteli, että miten ihmeessä minä voin unohtaa!? Sanoin, että pakko, jos meinaan mennä eteenpäin.... No, en ole unohtanut ja onneksi olen nyt tässä tilanteessa. Hiljaa hyvä tulee .

 

Hei mami, kirjoittele tänne vaan jos tulee paha -tai heikko- olo. Saat varmasti tukea ja ymmärrystä..
Paljon tsemppiä kestää vaikean ajan yli! Muista että olo voi tuntua tosi tyhjältä ja pahalta, mutta sun fiilikset tulevat kyllä muuttumaan! Joskus tulevaisuudessa olet vielä niin iloinen että jaksoit tämän ajan. Elämä helpottaa kyllä!

 

Voimia sinulle todella paljon :hug:

 

Olen päätökseeni tyytyväinen, mutta mietin olenko ollut liian "ankara" ex-mieheni suhteen... mollaanko häntä liikaa ?? Olen rehellinen ihminen, eikä minulla ole mitään syytä mustamaalata häntä! Olen ollut hädissäni elämäni suhteeni ja sekaisin monesti itseni suhteen :'( ja toisaalta kaikkeen alkoi tottua ja tuli tunne "tämä nyt on meidän elämää". En tiedä mitä sitten tapahtui, kun yht'äkkiä tein tuon lopullisen päätöksen!? Tai tiedän, että oli tapahtunut paljon ja kai se raja voi tulla vastaan aika yllättäenkin. Olen raskaana... ensin mietin, että saako hormonit aikaan jotain tällaista? Yht'äkkiä kaikki tuskalliset hetket/kokemukset palasivat mieleeni, enkä saanut niiltä rauhaa. En pystynyt nukkumaan. Tuli tunne, että selviän tämän raskausajan paljon paremmin yksin kuin hänen kanssaan, vaikka välillä sainkin sitä mitä halusin.. tosin en koko raskausaikana. Olen nyt 3lla kuulla. Tämä oli toivottu ja haluttu raskaus. Otin tietoisen riskin, vaikka suhteemme oli mitä oli. Enkä todella kadu!

Yksi ystävättäreni on saanut minut tosi ahdistuneeksi. Olen tuntenut hänet n. 5 vuotta. Hän tiesi ongelmistamme ainakin jonkin verran. Viime lauantaina sain hänet meille tyttöseni seuraksi tai "unen valvojaksi", kun halusin lähteä lavatansseihin. Halusin päästä hetkeksi irti arjesta.Ei ollut kivaa, mutta silti olin ihan hyvillä mielin. Sanoin ystävälleni, että lukisi tämän nettikeskustelun, että minun "tarinani" on täällä. Kerroin, että olin saanut paljon tukea.Hän sanoi, että hän varmaan itkee, kun lukee. Kun tulin kotiin kysyin "luitko?"Hän nyökkäsi ja vain tuijotti minua, ei sanonut mitään.Oli hiljaista, enkä tiennyt mitä sanoa.Odotin, että hän sanoo myös ystävän lohduttavat sanat.Ainoa mitä hän sanoi oli "voiko sitä noin helposti leimata toisen ihmisen narsistiksi?"... Hätäännyin.Aivan kuin olisin tehnyt jotain todella väärin :'( . Yritin selittää, että narsistia kuvaa tietyt piirteet ja käyttäytymismalli ja tarinassani nämä ihmiset näkevät ex-miehessäni narsistin. Hän ei sanonut mitään.Itse en uskaltanut puhua, koska pelkäsin omaa lisääntyvää ahdistustani ja että mitä hän sanoo seuraavaksi. En nukkunut seuraavana yönä. Aamusella lähetin hänelle viestin, joka oli ehkä vähän piikikäs (minun tuskaani). Ihmettelin miksei hän antanut minulle tukeaan, vaan käänsi selkänsä.Ja kuinka muut ystäväni ovat antaneet ja kulkevat rinnallani.Sanoin, että voin huonosti ja hän on saanut sen aikaan ja joudun käymään läpi tätä asiaa terapiassa jne. Hän ei vastanut. Olen yrittänyt korjata "hyökkäystäni", mutta hän ei vastaa minulle mitään. Olen pyytänyt anteeksi ja kertonut kuinka odotin niin kovasti hänen tukeaan. Hän ei vastaa ja tapaus on vienyt minulta jo unen.Mielestäni hän oli outo minua kohtaan, mutta minun olisi pitänyt ehkä soittaa hänelle ja yrittää käydä läpi mitä hänessä oikein tapahtui, kun hän luki tätä nettikeskustelua!? En pysty ymmärtämään miksei hän sano minulle mitään. On todella tuskallinen olo. Kirjoitin hänelle kirjeen viime yönä, jossa kerron tunteitani ja eroratkaisustani. Liitin mukaan myös kuvat pahoinpitelystäni. Kerron kuinka hänestä välitän ja toivoisin, että hän voisi olla ystäväni....
Uuvuttavaa.

Luin tänään narsistien tuki sivuilta niitä keskusteluja ja siellä on kyllä niin hirveitä kokemuksia ja tarinoita, että alan itsekin epäillä olenko ollut liian tuomitseva ex-miestäni kohtaan? Sanoin tälle ystävällenikin, että mulle on aivan sama onko exäni narsisti vai barsisti... se ei ole se juttu, vaan väärin kohtelu, minun väsymykseni suhteeseen ja elämäämme.

Taas tarinaa ja tuskaani. Olen päätökseeni tyytyväinen. En vain haluaisi olla liian syyttävä, sillä en minäkään ole täydellinen. Minussa on omat virheeni ja ongelmani.

 

Minusta tuntuu että tekstisi vilisee sen pohdintaa mitä ystäväsi ajattelee ja mitä mies ajattelee. Miltä sinusta tuntuu? Pahalta? Silloin on jotain tehtävä. Sinä tiedät jo sisälläsi ratkaisunkin. Ahdistus on hyvä voima jos se näyttää suuntaa mihin on mentävä. Älä jää tuleen makaamaan. Turha tehdä diagnooseja onko mies narsisti vai ei.

Sinä voit huonosti suhteessa ja lähdet. Piste. Ei ole mitään ohjeistoa koska saa lähteä ja koska ei. Jotkut lähtee kun ei ole kivaa, jotkut jää vaikka turpaan tulee joka viikko.

Sinä voi olla ikävä ja ilkeä ihminen joidenkin mielestä. Entäs sitten?
Ei muuta kuin menoksi. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Oikeaa ratkaisua kun ei keltään muulta saa. Anna itsellesi lupa olla vit##mainen eukko

 

Nyt pitää tuohon lisätä että tiedän tarkalleen miltä tuntuu kun ei millään osaa katkaista suhdetta. Aina uskoo uudestaan ja uudestaan että kohta asiat muuttuvat, että tämä oli viimeinen huora -viesti. Että kuvittelenko minä vaan kaiken. Varsinkin kun toinen hokee että sä olet sairas ja mistä sä taas olet saanut tollaisia ihmeajatuksia ja sun kanssa ei voi keskustella. Keräsin ilkeitä viestejä niin kauan että kännytkän muisti oli täynnä. Piti aina korvata uusi, ilkeämpi viesti ja poistaa vanhoja.

Ajattelin että luen niitä aina kun menee hyvin että muistan totuuden. En ole vapaalla vielään mutta ihan niin kuin alkoholisti yritän päivän kerrallaan ilman sitä suhdetta.

Lähetän tuhat ruusua mielessäni sinulle ja uskon että päivä päivältä kaikki on kohdallasi helpompaa :hug: