Mulla on yksi lapsi, tyttö, 1v9kk ja uhmaa on ollut havaittavissa jo useita kuukausia. Välillä on helpompia kausia, välillä vaikeita. Ensimmäinen kunnon kohtaus säikäytti minut, luulin, että lapsi on vakavasti sairas, niin uskomaton tuo raivokohtaus oli. Lapsi huusi kuin mielipuoli ja oli suoraan kun manaaja -elokuvasta.
Eihän minulla ollut kokemusta uhmasta, joten oikeasti säikähdin.
Meillä suurin ongelma on pukemisen ja ulos lähtemisen kanssa. Joko lapsi nauraa ja juoksee karkuun eikä suostu pukemaan tai vetää raivokohtauksen kun hänet pukee väkisin. Silloin kun en jaksa pelleilyä, sanon hänelle, että selvä, äiti lähtee sitten yksin kauppaan (tai mihin ikinä on tarkoitus lähteä) ja rupean pukemaan itselleni päälle ja esitän, että olen lähdössä. Tällöin lapsi useimmiten tulee luokseni, ja sanoo "mukaan" ja sitten pukeminen onnistuu. Saatan myös uhkailla: "selvä, ei sitten osteta kaupasta mitään kivaa tai hyvää", tämäkin tehoaa välillä.
Muissa tilanteissa (esim. jos lapsi vinkuu saada katsoa muumia) sanon, että ei, nyt ruvetaan syömään. Lapsi vetää raivarit. Sanon, että ei auta huuto, nyt ruvetaan syömään eikä katsota muumia. Lapsi huutaa. Enää en vastaa. Lapsi lopettaa yleensä hyvin äkkiä. Tämän olen huomannut tehokkaaksi keinoksi, eli vastaan max. kaksi kertaa lapselle, sen jälkeen en vastaa. Kun lopettaa huutamisen, rupean juttelemaan normaalisti niitä näitä hänelle. Olen huomannut myös, että kesken lapsen huudon on turha yrittää sanoa mitään, se vaan pahentaa tilannetta.
N. kuukausi sitten oli jo pari viikkoa jatkunut vaikeampi kausi. Lapsi teki kovasti pahojaan (kiellettyjä asioita, kuten leikki vessassa mm." siivoilemalla" kissojen hiekkalaatikkoa) ja eräänä päivänä minulla meni sitten hermot. En muista edes, mitä lapsi teki, mutta huusin hänelle ekaa kertaa tosissani. Tuon huutamisen jälkeen lapsi totteli pari viikkoa ihan todella hyvin, en tiedä, johtuiko tosta mun raivoamisesta. En kuitenkaan aio turvautua huutamiseen, koska se menettää tehonsa taatusti äkkiä ja se on uuvuttavaa. Paljon helpommalla pääsee, kun pysyy rauhallisena.
Minulla on myös ongelmana se, että kun lapsi pelleilee minkä tahansa asian kanssa ja yritän olla vakavana ja komentaa, niin minua rupeaa naurattamaan. En mahda sille mitään, repeän usein vaan ihan täysin. Lapsi oppii tästä vain sen, että pelleily on mielestäni hauskaa, mutta minkäs teet. Välillä minua naurattaa myös hänen raivokohtauksensa, kun ne menevät ihan överiksi. Tällöin poistun kyllä toiseen huoneeseen, en tahdo virnuilla, kun hän itkee ja on vihanen.