Väsynyt äiti kaipaa vinkkejä

Nykyvanhemman perusongelma on se, että lapsen kuvitellaan olevan kuin joku kiinalainen Ming-vaasi, joka mittaamattomassa arvossaan menee särölle pienestäkin töytäisystä. Näin jo hyvin kevyet painostuskeinot kuten unilelun pois ottaminen nähdään julmuutena ja tunnekylmyytenä, astetta kovemmista painostuskeinoista kuten nurkassa seisottamisesta puhumattakaan, joka on "törkeää pahoinpitelyä" (vaikka ei satu ensinkään ja aiheuttaa lähinnä tylsyyden tunnetta).

Samaan aikaan lapsilla itsellään ei ole (nyt kuin koskaan aikaisemminkaan) psyykkisiä estoja käyttää kovaakaan painostusta vanhemman alistamiseen omaan tahtoonsa. Niinpä perhe-elämästä tulee yhtä painajaista, kun lapsi sanktioiden puutteessa tekee mitä tykkää ja vetää siinä sivussa sitä loputonta teeskenneltyä parkuaan tai mikä se nyt onkaan, minkä tämä on havainnut tehokkaaksi keinoksi saada vanhempi suostumaan omaan tahtoonsa.

 

Kuulostaa ihan meidän 4-vuotiaalta. Hyvinä päivinä uskon, että hänestä kasvaa vielä kunnon ihminen, mutta huonoina päivinä ei meinaa voimat riittää. Meillä on myös vauva. Uloslähdöt menivät jossain vaiheessa aivan mahdottomiksi. Niihin auttoi "rastilista" pienine palkintoineen. Ei suinkaan joka lähtö onnistunut, mutta muisti kuitenkin välillä että helpollakin voi päästä ja päästää vanhemmatkin. Jokusen kierroksen jälkeen sovittiin uusi harjoiteltava asia ja lähdöt sujuvat jo riittävän hyvin (toisinaan on edelleen karkuun juoksemista eikä pääse pukemisen alkuun). Ihmisten ilmoilla ollessa karkailuihin ja muihin temppuiluihin auttoi jäähyt (olivat aiemmin kotona satunnaisesti käytössä). Asiasta puhuttiin neuvolan tädin kanssa pojan ollessa paikalla ja hän tämän neuvoi. Lasta muistutettiin "uusista säännöistä" ja aluksi esim. kauppareissuun menikin enemmän aikaa. Kiire toki tekee haastavaksi. Meillä kuitenkin helpottanut yksi asia kerrallaan harjoitellen.

Kuulostaa kyllä kovin tutulta myös tuo olo, että kenelläkään muulla ei ole tällaista. Ja minustakaan kyse ei välttämättä ole erityislapsesta. Temperamentteja on erilaisia ja toisia on haastavampi kasvattaa. Voimia ja parempia päiviä!

 

Kuulostaa kyllä kovin tutulta myös tuo olo, että kenelläkään muulla ei ole tällaista. Ja minustakaan kyse ei välttämättä ole erityislapsesta. Temperamentteja on erilaisia ja toisia on haastavampi kasvattaa. Voimia ja parempia päiviä!

Nykyään on jostain syystä muodissa medikalisaatio, eli pienimmästäkin poikkeavuudesta yritetään heti saada irti joku lääketieteellinen diagnoosi.

 

Viisivuotias ja kolmevuotiaskin on jo niin isoja, että ymmärtävät kyllä vaatteiden merkityksen jos viet ne ilman vaatteita ulos. Meilläkin yritettiin tapella vaatteiden pukemisesta päiväkotiin lähtiessä. Kerran kun mentiin ilman haalaria, niin seuraavalla kerralla tartti vain muistuttaa, että sitten mennään ilman haalaria. Laita lapsi ymmärtämään, että nyt mennään ulos, vaatteiden kanssa tai ilman ja asiasta ei neuvotella. Kyllä viisivuotias ymmärtää pari minuutia ulkona seistuaan ilman vaatteita, että vaatteet ois kivat.

 

Mä en oikein usko, että on erityislapsi. Tarhassa ei ongelmia ole. Käyttäytyy, kuten muutkin. Ryhmässä on helpompaa ja vieraita uskoo paremmin. Joskin ehkä hieman vilkkaammasta päästä ja välillä joutuvat hieman jostain sanomaan. Enemmän taitaa olla luonnekysymys ja jokin äiti-viha. En vain tunnu löytävän keinoa saada tuota käytöstä kuriin. Osaa käyttäytyä, kun on yksin. Mutta ei, jos ei saa jakamatonta huomiota. Ja kun se ei aina onnistu, kun lapsia kuitenkin kaksi. Nuorempi ollut aina enemmän "omillaan toimeentuleva" ja siksi kai hetken jo näyttikin, että asiat menisivät parempaan suuntaan. Nyt kun nuorempi alkanut uhmaamaan ja häneen tulee kiinnitettyä aiempaa enemmän huomiota (vanhempi kai kokee niin), on vanhemman käytös pahentunut taas entisestään.

Yritän hänelle aina viimeistään illalla pitää oman halihetken, jossa puhelen mukavia ja kerron, kuinka rakas on. Nämä hetken näyttävät olevan todella tärkeitä. Ne eivät silti kanna koko päivän yli.

Ei meidänkään lapsella ole ongelmia muualla kuin kotona ja ihan lähimpien ihmisten läsnäollessa. Suosittelen edelleen lukemaan kirjan Tulistuva lapsi.

 

Ei meidänkään lapsella ole ongelmia muualla kuin kotona ja ihan lähimpien ihmisten läsnäollessa. Suosittelen edelleen lukemaan kirjan Tulistuva lapsi.

Saat siitä vinkkejä joista voi arjessa olla hyötyä.

 

minä otin tuon erituislapsiasian esiin. En todellakaan tarkoittanut sitä että joka kakaran joka ei suostu pukemaan pitäisi saada diagnoosi. Mutta teen töitä erityislasten kanssa ja näen käytännössä että on myös sellaisia lapsia joilla se ajatus ja toiminta ei oikeasti kulje lähelläkään tavanomaisia latuja. Ihan vaan pallon halusin heittää ap:lle josko tuntuisi että saattaa olla jotakin. Hyvä jos olin väärässä!

 

Nykyvanhemman perusongelma on se, että lapsen kuvitellaan olevan kuin joku kiinalainen Ming-vaasi, joka mittaamattomassa arvossaan menee särölle pienestäkin töytäisystä. Näin jo hyvin kevyet painostuskeinot kuten unilelun pois ottaminen nähdään julmuutena ja tunnekylmyytenä, astetta kovemmista painostuskeinoista kuten nurkassa seisottamisesta puhumattakaan, joka on "törkeää pahoinpitelyä" (vaikka ei satu ensinkään ja aiheuttaa lähinnä tylsyyden tunnetta).

Samaan aikaan lapsilla itsellään ei ole (nyt kuin koskaan aikaisemminkaan) psyykkisiä estoja käyttää kovaakaan painostusta vanhemman alistamiseen omaan tahtoonsa. Niinpä perhe-elämästä tulee yhtä painajaista, kun lapsi sanktioiden puutteessa tekee mitä tykkää ja vetää siinä sivussa sitä loputonta teeskenneltyä parkuaan tai mikä se nyt onkaan, minkä tämä on havainnut tehokkaaksi keinoksi saada vanhempi suostumaan omaan tahtoonsa.

Tämä on ihan totta. Lässyttäjävanhemmat voisivat vain katsoa peiliin. Sieltä löytyy vika.

 

Mulla on 3,5 v jonka kanssa täysin samat ongelmat. On muutenkin kotonakin ihan mahdoton, heittelee kamoja, hyppii sohvilla, juoksee päättömästi. Nyt alkanut vielä olemaan mahdoton kun on vieraita, ennen oli sentään vieraskorea.

Sitten on lisäksi tuo 9 kk vanha sisko, jolla on ikään kuuluva takertuvuus/ määkimiskausi. Se itkee joka kerta kun puetaan, lähdetään. Itkee rattaissa. Itkee autossa. Mutta ei se kotonakaan viihdy, vaan sitten kitisee tylsistymistään koko ajan. Häntä pitäisi kantaa kaikkialle.

Olenkin välillä ollut todella väsynyt. Ei mene päivääkään ettenkö uhkailisi esikoista lelujen poisotoilla ja jäähyillä ja 90% kerroista joudun uhkaukset toteuttamaan. Ei oikein mitään tehoa. Päivittäin myös vedän syvään henkeä ja koitan hyvän kautta.. Keksiä hauskaa tekemistä, kehua kovin kun tekee oikein. Se hyväntuulisuus kestää ehkä sen hetken, sitten taas on känkkäränkkä päällä.

Meillä esikoinen kattoo nykyään todella paljon muumeja telkkarista. Se on ainoa tapa, millä pysyy jotenkin rauhallisena,jopa keskittyy leikkeihinsä siinä sivussa hetkeksi. En tiedä miksi ei nykyään mielellään enää leiki leluillaan, ainakaan pitkäkestoisesti :/ Kova morkkishan mulle tuosta telsun edessä istuttamisesta tulee. Tuntuu vain olevan ainoa keino miten jaksan päivät yksin läpi ja saan hommat (esim ruoka) tehtyä.

Jotain minun väsymyksestä tilanteeseen kertoo ehkä se että tänään esikoinen oli kaivanut hamahelmet kaapista. Leikki niillä hipihiljaa eteisessä tunnin. En puuttunut, kun kerrankin oli hetken tyytyväinen ja hiljaa!!! Lopputuloksena kaikki hamahelmet pitkin eteisen lattiaa, niistä oli keitetty soppaa ja ties mitä. Ja miehen kiukuttelut kun tuli kotiin sen kaaoksen keskelle... Huoh.

 

Jollain tavoin lohduttavaa kuulla, että en ole sentään ihan yksin tämän ongelman kanssa.

Tänään oli taas täydellinen katastrofipäivä... Aamua lukuunottamatta. Järjettömiä raivokohtauksia, jotka lopulta sitten saivat äidinkin huutamaan. Hyvä äiti-fiilistä taas kerrakseen. Lopulta jätin raivoavan pojan omiin oloihinsa. Lähinnä siksi, ettei enää omasta suustanikaan mitään fiksua tullut. Tämä näytti tepsivän. Noin puolituntia ja lapsi tuli oma-alotteisesti pyytämään anteeksi. Siinä sitten pyydeltiin anteeksi puolin ja toisin. Ja taas kerran lapsi vakuutteli ymmärtävänsä, miksi mikäkin asia ei ole sallittua ja miten voisi ilmaista murheensa toisin. Tällä kertaa jopa oli ns. todelliset murheet kyseessä, ei pelkkä "en halunnut". Nukkumaankin meni poikkeuksellisen kiltisti.

Ehkä pitää vaan antaa huutaa. Kotona toimii, mutta entäs, jos ollaan jossain ja pitäisi lähteä pois. Autoon ei esim. voi laittaa, kun raivoaa. Avaa turvavyöt. Joten sitten ollaan vaan jumissa jossain parkkipaikalla?

Ihan kuin olisi kaksi eri lasta. Toinen kultainen ja fiksu, hyväkäytöksinen ja reipas. Ja sitten toinen, joka ei kerrassaan tottele yhtään mitään. Kaipa se vaan on myönnettävä, että jotkut lapset ovat toisia haastavampia.

 

Jollain tavoin lohduttavaa kuulla, että en ole sentään ihan yksin tämän ongelman kanssa.

Tänään oli taas täydellinen katastrofipäivä... Aamua lukuunottamatta. Järjettömiä raivokohtauksia, jotka lopulta sitten saivat äidinkin huutamaan. Hyvä äiti-fiilistä taas kerrakseen. Lopulta jätin raivoavan pojan omiin oloihinsa. Lähinnä siksi, ettei enää omasta suustanikaan mitään fiksua tullut. Tämä näytti tepsivän. Noin puolituntia ja lapsi tuli oma-alotteisesti pyytämään anteeksi. Siinä sitten pyydeltiin anteeksi puolin ja toisin. Ja taas kerran lapsi vakuutteli ymmärtävänsä, miksi mikäkin asia ei ole sallittua ja miten voisi ilmaista murheensa toisin. Tällä kertaa jopa oli ns. todelliset murheet kyseessä, ei pelkkä "en halunnut". Nukkumaankin meni poikkeuksellisen kiltisti.

Ehkä pitää vaan antaa huutaa. Kotona toimii, mutta entäs, jos ollaan jossain ja pitäisi lähteä pois. Autoon ei esim. voi laittaa, kun raivoaa. Avaa turvavyöt. Joten sitten ollaan vaan jumissa jossain parkkipaikalla?

Ihan kuin olisi kaksi eri lasta. Toinen kultainen ja fiksu, hyväkäytöksinen ja reipas. Ja sitten toinen, joka ei kerrassaan tottele yhtään mitään. Kaipa se vaan on myönnettävä, että jotkut lapset ovat toisia haastavampia.

Toistan itseäni, mutta oikeasti lue tuo kirja jota aiemmin ehdotin. Niin toivon että joku olisi sen minulle vinkannut ainakin viisi vuotta sitten...

 

Mulla on 3,5 v jonka kanssa täysin samat ongelmat. On muutenkin kotonakin ihan mahdoton, heittelee kamoja, hyppii sohvilla, juoksee päättömästi. Nyt alkanut vielä olemaan mahdoton kun on vieraita, ennen oli sentään vieraskorea.

Sitten on lisäksi tuo 9 kk vanha sisko, jolla on ikään kuuluva takertuvuus/ määkimiskausi. Se itkee joka kerta kun puetaan, lähdetään. Itkee rattaissa. Itkee autossa. Mutta ei se kotonakaan viihdy, vaan sitten kitisee tylsistymistään koko ajan. Häntä pitäisi kantaa kaikkialle.

Olenkin välillä ollut todella väsynyt. Ei mene päivääkään ettenkö uhkailisi esikoista lelujen poisotoilla ja jäähyillä ja 90% kerroista joudun uhkaukset toteuttamaan. Ei oikein mitään tehoa. Päivittäin myös vedän syvään henkeä ja koitan hyvän kautta.. Keksiä hauskaa tekemistä, kehua kovin kun tekee oikein. Se hyväntuulisuus kestää ehkä sen hetken, sitten taas on känkkäränkkä päällä.

Meillä esikoinen kattoo nykyään todella paljon muumeja telkkarista. Se on ainoa tapa, millä pysyy jotenkin rauhallisena,jopa keskittyy leikkeihinsä siinä sivussa hetkeksi. En tiedä miksi ei nykyään mielellään enää leiki leluillaan, ainakaan pitkäkestoisesti :/ Kova morkkishan mulle tuosta telsun edessä istuttamisesta tulee. Tuntuu vain olevan ainoa keino miten jaksan päivät yksin läpi ja saan hommat (esim ruoka) tehtyä.

Jotain minun väsymyksestä tilanteeseen kertoo ehkä se että tänään esikoinen oli kaivanut hamahelmet kaapista. Leikki niillä hipihiljaa eteisessä tunnin. En puuttunut, kun kerrankin oli hetken tyytyväinen ja hiljaa!!! Lopputuloksena kaikki hamahelmet pitkin eteisen lattiaa, niistä oli keitetty soppaa ja ties mitä. Ja miehen kiukuttelut kun tuli kotiin sen kaaoksen keskelle... Huoh.

Tuossa lauseessa on syy ja seuraus. Tuon ikäiselle lapselle telkkaria max 1h/päivä. Telkkari tekee levottomaksi ja laiskaksi.

Lisäksi lapsi on mustasukkainen vauvasta. Tarvitsee huomiota.

 

Tuossa lauseessa on syy ja seuraus. Tuon ikäiselle lapselle telkkaria max 1h/päivä. Telkkari tekee levottomaksi ja laiskaksi.

Lisäksi lapsi on mustasukkainen vauvasta. Tarvitsee huomiota.

Tietenkin lukemattomat kerrat olen pitänyt kiinni siitä että telsua ei katsota olenkaan tai vain pikku kakkosen verran, koska se on meillä aina ollut lähtökohta. Ei lapsi ole silloin mitenkään helpompi tai vähemmän levoton, päinvastoin.

Mustasukkainen on, se on täysin selvää. Hänen kanssaan on tehty kahdestaan juttuja, ollaan menty yhdessä leffaan, puistoon, ollaan oltu kahdestaan kotona ja leivottu, piirretty, leikitty. Otan syliin ja huomioin. Mutta kun on pahasti mustasukkainen ja haluaa olla huomion keskipiste kaikenaikaa niin minkäs teet.

Lisäksi esikoinen on aina ollut temperamenttinen lapsi ja hyvin takertuva, laitokselta saakka.

 

täytyy vaan lohduttautua ajatuksella, että se menee ohi, ja että joka paikassa se on samanlaista, jossa on ton ikäsiä, 3 ja 5 vuotiaat on ne pahimmat. sitten tulee murkkuikä

 

Olisin laittanut tähän linkin Iltalehtien juttuun mutta en onnistunut. Tämä siis teille joiden mielestä lapsen unilelu ei ole mitenkään tärkeä.

Älä koskaan vie lapselta rakkainta unilelua

Lauantai 3.10.2015 klo 19.00

Monissa perheissä lapsille annetaan opetus takavarikoimalla lempilelu.

Älä riistä lapselta sitä kaikista rakkainta.

Terapeuttina työskentelevä Scott Gornto kirjoittaa Huffington Post -lehden blogissaan, miten hän muutama vuosi sitten päätti ojentaa taaperoiässä ollutta poikaansa tämän huonosta käytöksestä.

Niinpä terapeutti päätti vaimonsa kanssa ottaa pojalta pois lelun, jonka poika koki tärkeäksi. Täytetty lelukoira Cuddles olikin pojalle kaikista rakkain. Poika rutisti lelukoiraa aina nukkumaan mennessään ja tukeutui leluunsa myös ollessaan surullinen.

Kun vanhemmat riistivät rangaistukseksi juuri Cuddlesin, poika ulvoi suoraa huutoa.

- Vanhemmuuden viisaudessamme ajattelimme, että ottamalla Cuddlesin häneltä pois päiväksi tai yöksi olisi tarpeeksi tehokas kurinpitokeino.

Kun Gornto kertoi asiasta terapeuttina työskentelevälle kollegalleen, hän sai kuulla tehneensä pojalleen pahimman mahdollisen asian. Vika ei ollut siinä, että ottamalla pojalta pois tärkeäksi koetun lelun olisi sinällään ollut huono idea. Tällä tavallahan lapsia opetetaan jatkuvasti.

Ainoastaan valitun lelun kohdalla vanhemmat olivat menneet metsään. Kollegan mukaan lapselta voi ottaa pois lelun, jonka lapsi kokee merkitykselliseksi. Lapselta ei kuitenkaan saisi koskaan ottaa lelua, johon lapsi turvautuu lohtua hakiessaan.

- En ollut pelkästään varastanut häneltä jotain merkityksellistä. Vein häneltä lohdun. Ja kaikki lapset kaipaavat lohdutusta, jopa enemmän kuin aikuiset, Gornto kirjoittaa oivaltaneensa.

 

Herää kysymys missä on mennyt pieleen jos lapsen tärkein lohduntuoja on lelu... Että sillei terapeutillakin on homma karannut hanskasta. Kirjaviisaudessaan arvannen.

 

Meillä annetaan lapsen surutta huutaa. Kaupassa voin kysäistä että aiotko kauankin huutaa. Eipä raivarit kestä enää kauaa, korkeintaan muutaman minuutin.
Julkisilla paikoilla saa tietysti paheksuvia katseita mutta kun muu ei toimi, usein yritys sanallisesti tai muuten hillitä raivaria vain voimistaa ja pitkittää sitä.
Mulle on aivan sama mitä tädit ja sedät ajattelevat, meillä toimitaan näin aina ja kaikkialla. Johdonmukaisuus toimii.

 

Herää kysymys missä on mennyt pieleen jos lapsen tärkein lohduntuoja on lelu... Että sillei terapeutillakin on homma karannut hanskasta. Kirjaviisaudessaan arvannen.

Ja sinä se et tainnut ymmärtää lukemaasi ja muutenkaan et taida ymmärtää asian ydintä. Tyhmyydessäsi arvannen.

 

Nykyään on jostain syystä muodissa medikalisaatio, eli pienimmästäkin poikkeavuudesta yritetään heti saada irti joku lääketieteellinen diagnoosi.

 

Teidän ketjun äitien elämähän on ihan normaalia keskenkasvuisten lasten kanssa elämistä. Ettekö ole seuranneet kaverienne perhe-elämää? Ettekö muista, kuinka kaoottiselta ja raivostuttavalta se lapsettoman silmissä näytt? Kaikki se säätäminen.

Meilläkin oli tuollaita joskus, ei siihen maailma kaatunut. Matkat taitettiin autolla, kuten suurin osa ihmisistä tekee. Jos meinaa lähteä kahden kiukkupussin kanssa kauemmas ilman rattaita, ja siihen vielä kantamuksia mukaan, niin siinä on omat riskinsä. Jokaista pyörätiellä äitinsä vieressä nätisti taapertavaa lasta kohti on tuhat nappulaa, jotka ei halua taapertaa nätisti yhtään missään. He ovat liian pieniä nauttiakseen vielä siitä, väsyvät helposti ja reagoivat helposti nälkään tai kylmään tai tylsyyteen. Jos ei sinne pyörätielle ole pakko mennä tappelemaan lasten kanssa niin ei sinne kannata mennä.

Ottakaa rennosti. Jos lapsi keittää soppaa hamahelmillä, niin sehän on maailman paras leikki. Mitä siihen puuttumaan. Juo senkin aikaa kahvia ja miettii iloisia asioita. Ja siisteys; kotia ehtii pitämään siistinä senkin jälkeen kun lapset on kasvaneet. Ei me enää asuta missään savupirteissä joissa emännän tehtävänä on pitää lutikat ja torakat loitolla kuuraamalla lattioita päivät pitkät. Nykyään asunnot ovat ihan riittävän hygieenisiä ilman jatkuvaa puunausta.

Siihen on syy, miksi useimmilla jää lapsimäärä kahteen lapseen. Se syy on tässäkin ketjussa monelle äidille selvinnyt. Lasten kanssa on joskus rankkaa, lasten kasvattaminen on joskus rankkaa ja äitinä olo on joskus rankkaa. Se kaikki helpottaa jossain vaiheessa, vaikka lasten ollessa ihan pieniä tuntuisi että elämä on aina tätä samaa tästä eteenpäin. Ei ole. Tulee sekin aika että niitä hamahelmiä siinä eteisen matolla oikein kaipaa.