Valitsenko lapsen onnen, vai omani

Tältä minusta parisuhteessa tuntuu... henkisesti olen melkein eronnut miehestäni, fyysisesti en. Ja vain yhteisen lapsen vuoksi.

 

Lapsi tuskin on onnellinen jos äiti on onneton, katsos tuollaiset asiat vaistoaa toisesta ihmisestä.

 

Keskustelisit miehen kanssa kuitenkin? Jos saisitte asiat selviämään? Se harmittaa myöhemmin jos tuntuu että on eronnut "turhaan".

 

Lapsi tuskin on onnellinen jos äiti on onneton, katsos tuollaiset asiat vaistoaa toisesta ihmisestä.

Äiti sitten kasvattaa itseään ihmisenä sen verran, ettei lapsen tarvitse olla huolissaan äidin onnellisuudesta!

Tuo lause on aikuisten keksimä lohdutuslause itsekkäille aikuisille.

 

Keskustelisit miehen kanssa kuitenkin? Jos saisitte asiat selviämään? Se harmittaa myöhemmin jos tuntuu että on eronnut "turhaan".

Olen yrittänyt ja haluaisin että suhteemme toimii, mutta mies ei puhu, haluaa olla näin, ei halua muuttaa mitään.

 

Lapsen onnen.

 

Juu, en usko että lapsi mitään vaistoaa tai ymmärtää. On niin pieni vielä. Ja ei lapsen edessä riidellä tms.

 

Lapsen onni menee aika kaiken edellä. jos parisuhteessä koko ajan riidellään ym. niin kyllä lapsi huomaa sen. Äidin onni on lapsen onni <3

 

Otsikko on siinä mielessä kyllä vähän virheellinen, että en usko että lapsi ei voisi kasvaa onnellisena vaikka eroaisimme. Mutta kyllähän siinä jokin tärkeä pala lapsen elämästä katoaa, kun vanhemmat eroaa....

 

minkä ikäisest lapsesta on kyse? Vauvakin jo vaistoaa jos asiat ei ole hyvin...

 

itse valitsisin oman onnen. kuinka kukaan voi olla onnellinen perheessä jossa jollain on jalka puoliksi ovenvälussä. kyllä lapsi sopetuu eroon, ihan niinkuin rakkaudettomaan kotiinkin. ei siitä erosta aina traumoja jää. ärsyttää ihmisrt jotka aikuisenakin itkee vanhempuen eroa. onhan se ikävää mutta heillä on siihen oikeus jos eivät ole onnellisia yhdessä. pahimmassa tapauksessa katkeroidut lapsellesi jos hänen takia jäät pyristelemään.

 

Oman. Jos elät elämäsi huonossa suhteessa vaan lapsen takia, niin katkeroidut (ja jos eroat kun lapsi 18v, niin aiheutat joka tapauksessa lapselle traumoja). Usein eron jälkeen isä ja äiti on parempia vanhempia lapselle, kun yhdessä ollessa.

 

Olen yrittänyt ja haluaisin että suhteemme toimii, mutta mies ei puhu, haluaa olla näin, ei halua muuttaa mitään.

Jaa-a puhuppas uudelleen ja kerro että kaikki muuttuu jos lähdet.

 

Jaa-a puhuppas uudelleen ja kerro että kaikki muuttuu jos lähdet.

Olen puhunutkin :O ehkä siksi mies ei enään edes ota tosissaan, koska olen näin sanonut ehkä 2-3 krt

 

[QUOTE="...";28450743]Äiti sitten kasvattaa itseään ihmisenä sen verran, ettei lapsen tarvitse olla huolissaan äidin onnellisuudesta!

Tuo lause on aikuisten keksimä lohdutuslause itsekkäille aikuisille.[/QUOTE]

Paskapuhetta. Sanoo eräs, joka katsoi läheltä, miten pienen pieni poika vaistosi jäätävän tunnelman vanhempiensa välillä, vaikka isi ja äiti kuinka koittivat käyttäytyä. Poika syytti itseään, sulkeutui ja alkoi pikku hiljaa avautua vasta, kun vanhempansa viimein älysivät erota.

 

Bullshittiä nämä lauseet "äidin onni on lapsen onni" jne. Lapsi on perusluonteentaan konservatiivi, hänen omassa sisäisessä kasvussaan on myllerrystä tarpeeksi ja siksi haluaa että ulkoinen maailma pysyy stabiilina. Lapsi ei vaistoa ja eikä murehdi äitinsä emotionaalisesta ja/tai seksuaalisesta tarpeista, lapselle on ihan ok jos ei ryypätä eikä rällätä eikä lyödä. Jos on kyseessä ihan "tavisliitto" josta haluat erota niin tee päätös ihan omista lähtökohdistasi. Jos miehesi on ihan ok isä niin sata varma on se että lapsesi ei eroa toivo ja halua.

Rankkaa mutta totta.

 

Olen puhunutkin :O ehkä siksi mies ei enään edes ota tosissaan, koska olen näin sanonut ehkä 2-3 krt

No haluaa sitten erota. Ilmaisee mielipiteensä puhumattomuudella. Ei ilmeisesti paljonkaan arvosta pyrkimyksiäsi.
Mä en tiedä miten erotaan mutta eiköhän siinä papereita käsitellä, joten siitä vaan paperia nenän eteen.
Valmistaudu henkisesti, ala etsimään asuntoa ja järjestelemään muuttoa. Muuta niin että lapsi voi jatkaa koulussa/päiväkerhossa ja että kaverit säilyy.

 

Miksi aina ajatellaan että lapsi on niin pieni ettei hän mitään ymmärrä tai vaistoa. Lapset kasvaa kokoajan jos se joltakin on jäänyt huomaamatta. Enemmin tai myöhemmin lapsi tai lapset huomaa ovatko vanhemmat onnellisia ja millainen heidän liitonsa on. Mallin parisuhteesta siirämme lapsille. Samoin liian usein asenteet, katkeruuden onnettomasta elämästä joihin koemme itse olevan syyttömiä, olosuhteiden pakosta eli lasten takia suhdetta on/oli jatkettava vaikka hampaat irvessä.

 

[QUOTE="Mä vaan";28450862]Bullshittiä nämä lauseet "äidin onni on lapsen onni" jne. Lapsi on perusluonteentaan konservatiivi, hänen omassa sisäisessä kasvussaan on myllerrystä tarpeeksi ja siksi haluaa että ulkoinen maailma pysyy stabiilina. Lapsi ei vaistoa ja eikä murehdi äitinsä emotionaalisesta ja/tai seksuaalisesta tarpeista, lapselle on ihan ok jos ei ryypätä eikä rällätä eikä lyödä. Jos on kyseessä ihan "tavisliitto" josta haluat erota niin tee päätös ihan omista lähtökohdistasi. Jos miehesi on ihan ok isä niin sata varma on se että lapsesi ei eroa toivo ja halua.

Rankkaa mutta totta.[/QUOTE]

No juuri näin.

Varmasti on tuolla edellä mainittuja tapauksia, että ero on ollut lapselle parempi, mutta kyllä se vaan useimmiten on valitettavasti ihan vain keskenkasvuisten aikuisten itsekkyyttä ja kyvyttömyyttä kantaa vastuu siitä perheestä mikä on itse pystyyn laitettu.

 

No haluaa sitten erota. Ilmaisee mielipiteensä puhumattomuudella. Ei ilmeisesti paljonkaan arvosta pyrkimyksiäsi.
Mä en tiedä miten erotaan mutta eiköhän siinä papereita käsitellä, joten siitä vaan paperia nenän eteen.
Valmistaudu henkisesti, ala etsimään asuntoa ja järjestelemään muuttoa. Muuta niin että lapsi voi jatkaa koulussa/päiväkerhossa ja että kaverit säilyy.

Ei kuulemma halua erota. Siksi tässä kai vielä ollaankin, kun olen sanonut että otan eron niin on ollut sitä vastaan kovin. Mutta kyllä, tuntuu ettei mies arvosta minua, eikä esim. panosta meidän parisuhteeseen mitenkään. Hänestä asiat on ihan hyvin näin. Ja onhan meillä näennäisesti ihan kai ok, ei ole mitään päihde tai mielenterveysongelmia, ei pettämisiä, ei suuria riitelyjä, väkivaltaa tms.

Niinkuin sanoin, henkisesti olen eroa jo tehnyt kauan. Vaikka haluaisin edelleen asiat korjata! Lapsemme on vauva, olen kotiäitinä nyt.

 

Mä olen tänään vierestä katsonut kun pieni 7- vuotias poika itki lohduttomasti äitinsä sylissä kun olisi halunnut olla äidin kanssa, mutta oli mentävä isän luokse kun niin oli sovittu. Mä kyllä harkitsisin tarkkaan eroamista. Minusta aikuisen ihmisen pitäisi kantaa vastuu siitä perheestä mikä on perustettu ja sietää myös sitä arkea ja tylsyyttä.

 

[QUOTE="kello";28450990]Mä olen tänään vierestä katsonut kun pieni 7- vuotias poika itki lohduttomasti äitinsä sylissä kun olisi halunnut olla äidin kanssa, mutta oli mentävä isän luokse kun niin oli sovittu. Mä kyllä harkitsisin tarkkaan eroamista. Minusta aikuisen ihmisen pitäisi kantaa vastuu siitä perheestä mikä on perustettu ja sietää myös sitä arkea ja tylsyyttä.[/QUOTE]

Peukku.

 

[QUOTE="kello";28450990]Mä olen tänään vierestä katsonut kun pieni 7- vuotias poika itki lohduttomasti äitinsä sylissä kun olisi halunnut olla äidin kanssa, mutta oli mentävä isän luokse kun niin oli sovittu. Mä kyllä harkitsisin tarkkaan eroamista. Minusta aikuisen ihmisen pitäisi kantaa vastuu siitä perheestä mikä on perustettu ja sietää myös sitä arkea ja tylsyyttä.[/QUOTE]

Voi kuule, ei tässä mitenkään hetken mielijohteesta olla eroa tekemässä ;X Eikä vain tylsyyden vuoksi, vaan totaalisen arvostuksen ja suhteeseen panostuksen puutteen vuoksi.

 

Erosta puhuminen lämpimikseen on henkistä väkivaltaa ja pelottelua, johon moni reagoi heittäytymällä siilipuolustukseen. Arvostaisitko itse miestä, jos tämä olisi sinulle puhunut erohaaveistaan ääneen?

Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että vaikka toinen roikkuisi netissä koko hereilläoloaikansa tai ei puhuisi mitään, niin pikkulapsen vanhempien kuuluu mennä se vaihe läpi ja miettiä niitä eroamisia sitten vasta, kun muutosvaihe on eletty läpi ja suhde lapseen ja omaan vanhemmuuteen alkaa olla vakiintunut?

 

Ei kuulemma halua erota. Siksi tässä kai vielä ollaankin, kun olen sanonut että otan eron niin on ollut sitä vastaan kovin. Mutta kyllä, tuntuu ettei mies arvosta minua, eikä esim. panosta meidän parisuhteeseen mitenkään. Hänestä asiat on ihan hyvin näin. Ja onhan meillä näennäisesti ihan kai ok, ei ole mitään päihde tai mielenterveysongelmia, ei pettämisiä, ei suuria riitelyjä, väkivaltaa tms.

Niinkuin sanoin, henkisesti olen eroa jo tehnyt kauan. Vaikka haluaisin edelleen asiat korjata! Lapsemme on vauva, olen kotiäitinä nyt.

Olennaisempaa minusta on se onko rehellisesti onnellisempi erossa kuin yhdessä. On tilanteita joissa oman onnen sittenkin on parempi hakea parisuhteessa vaikka se tarkoittaisi luopumista joistakin itselle asetetuista tavoitteista tai ihanteista parisuhteessa. Joskus ehkä oman onnen lapsen onnen takia joutuu etsimään parisuhteesta huolimatta.