Lapset ovat niin erilaisia. Esikoinen kun syntyi, pidin häntä vaativana lapsena. Jo parin kuukauden iässä en päässyt minnekään yksin, kiljuminen alkoi heti kun otin askeleen kauemmas. Paljon pidin sylissä, minnekään en pääsyt, en edes suihkuun yksin. Jos vessaan menin, laitoin vauvan sitteriin ja siinä keinuttelin häntä samalla kun istuin vessanpöntöllä. Hyvin voimakastahtoinen lapsi hänestä on kehittynyt.
Toinen kun syntyi, tajusin etten vielä tiedä vaativuudesta mitään. Tämä lapsi huusi. Mikään ei auttanut, esikoinen oli tyytynyt siihen kun olin lähellä, tämä ei siihenkään. Hyssytin aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ne ajat oli rankkoja. Lopulta kaikken väsyneimmilläni istuin nojatuolissa huutava vauva sylissä ja tuijotin seinään. Koliikiksi ensin luultiin mutta kun meni 3 kk ohitse ja vauva edelleen huusi, sain tuomion että on temperamenttinen vauva. Mitään kummempaa vikaa ei hänessä ollut, hän on nykyään temperamenttinen teini. Lapsuus oli yhtä raivokarjuntaa ja taistelua ihan pienistäkin asioista.
Kuopus oli rauhallinen, hiljainen lapsi. Ei inahdustakaan kuullut muuta kuin nälkäitkua ja kipuitkua. Kahteen ensimmäiseen verrattuna hän on kuin enkeli. Esiteininä hän on edelleen hiljainen, tunnollinen ja hitaastilämpiävä.
Se, miten selvisin oli että toisen lapsen kohdalla opin että lapsi ei siihen kuole vaikka itkisikin jos esim teen ruokaa tai siivoan. Jos hänellä on kaikki hyvin, vaippa kuiva, maha täynnä ruokaa ja turvallinen olo muutoin, tein ne askareet mitä pitikin tehdä. Opin myös vetämään rajan siihen, että minulla täytyy olla myös kupu ravittuna ja tarpeeksi täytyy nukkua, esikoisellakin täytyy olla äiti. Tuossa vaiheessa opin käyttämään mummot, sukulaiset ja lapsenvahdit hyväkseni.
Syö aina kun on nälkä ja opi perussiistiksi (en nyt kritisoi siisteystasoa millään lailla), tarkoitan että pese aina kipot ja kapot samantein kun niitä tulee ja heti pistä pyykkikone laulamaan kun on pyykkiä.
Mieheesi mitä voin sanoa, että joskus miehet kasvavat isyyteen, joskus miehet opetetaan isyyteen, jotkut eivät ikinä opi. Mieti sinä, haluaisitko vaikka ehdottaa miehellesi että hän antaisi sinulle "siivousrahan" ja kutsutte jonkun nuoren opiskelijan teille siivoamaan kerran viikossa kunnollisen siivouksen.
Mene mistä aita on matalin.
Älä kerää turhaa murhetta itsellesi, murheet tulevat kutsumattakin. Jos mies ei halua osallistua, hän ei halua etkä koskaan voi häneltä sitä vaatia. Hän vain kääntää asian niin että sinä piinaat häntä.
Ota itsellesi omaa aikaa, hanki lapsenvahti jos mies ei halua vahtia lasta. Ainahan tietysti voisit vain lähteä, jumpalle, kirjastoon tms ja todeta miehelle että pärjäile vauvan kanssa.
Jos perustaa yhteisen kodin, on molemmilla vastuu siitä. Jos toinen vain luistelee tiehensä vastuusta, jää kaikki yhdelle. Voisitteko koota yhdessä listan mitä kumpikin tekee kotona, ehkä mies siitä paremmin näkisi miksi oikein valitat.
Voimia!