Vauva 9 kk ja Tuntuu, että koti on kuin sikolätti ja kaipaisin hetken aikaa esim. Lukea

Jos lapsella on kuiva vaippa, kylläinen olo ja äiti näköpiirissä, ei minusta haittaa, jos lapsi karjuu siinä lattialla ja äiti syö ihan rauhassa ruokansa. Ei se tietenkään mikään nautinto ole, mutta on kuitenkin oman jaksamisen kannalta tärkeää syödä säännöllisesti. Toisen lapsen kanssa rohkaistuin ottamaan myös omaa aikaa, jos vauvalla ei mitään hätää oikeasti ollut. Ekan lapsen kanssa sitä tuli vastattua jokaiseen inahdukseen yötä päivää välittömästi. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ollut kaikkein fiksuin toimintatapa.

Mä uskon, että miehesi vielä tuosta aktivoituu lapsenhoitoon, kun vauvasta tulee taapero ja vielä enemmän kun alkaa leikki-ikä kunnolla. Monella miehellä kestää aikansa, että saa luotua suhteen lapseen ja oikesti tajuaa, että perhe on kasvanut.

 

Jos olet tehnyt alusta asti kaiken vaatimatta mieheltä mitään niin eihän ne tee mitään.
Tein jo ennen lapsen hankkimista selväksi, että lapsi hoidetaan yhdessä eikä se joka
on kotona niin kotonaan.
Mies kyllä meillä siivosi ja auttoi kylvettämisessä ja jopa yövalvomisissa. Poika näet
huusi 4 kk putkeen yöt.

 

Miten oikein kestät tuota miestäsi? Vaikka en kannata vauvavaiheessa eroamista kuin äärimmäisissä tapauksissa, niin tuossa olisi kyllä omat rajani ylittyneet ja olisin niin raivoissani miehen käytöksestä, etten häntä silmissäni sietäisi. En minä pyytäisi, vaan vaatisin kantamaan vastuunsa ja osallistumaan oikeasti vauva-arkeen. Täydellinen vastuunpakoilu olisi eron paikka, en vaan tuollaista sikaa kestäisi katsoa sohvalla lojumassa.

 

Kysy siltä ukolta pitääkö sun ottaa ero että mies olis lapsensa kanssa ees joka toinen viikonloppu päivän tai pari. Mahtaiskohan tuo pärjätä edes?
Kyllähän sun täytyy tehdä miehelles selväksi ettet aio odottaa seuraavas kuutta vuotta kunnes lapsi on kylenevä pärjäämään muutaman tunnin itsekseen että saat sitä omaa aikaa.

Tai sitte pyydä se äitis sinne lapsenvahdiksi vaikka miehesi on kotona ja lähde lenkille, josko sitten ymmärtäis tilanteen absurdiuden.(tai pyydä äitiäs takomaan sille järkeä päähän).

Jos sulla on kantoreppu tai liina niin laita se lapsi selkääsi kotitöiden ajaksi. Tai matkasänkyyn tai pinnasänkyyn tai turvalliseen syöttötuoliin.

 

Jos lapsella on kuiva vaippa, kylläinen olo ja äiti näköpiirissä, ei minusta haittaa, jos lapsi karjuu siinä lattialla ja äiti syö ihan rauhassa ruokansa. Ei se tietenkään mikään nautinto ole, mutta on kuitenkin oman jaksamisen kannalta tärkeää syödä säännöllisesti. Toisen lapsen kanssa rohkaistuin ottamaan myös omaa aikaa, jos vauvalla ei mitään hätää oikeasti ollut. Ekan lapsen kanssa sitä tuli vastattua jokaiseen inahdukseen yötä päivää välittömästi. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ollut kaikkein fiksuin toimintatapa.

Mä uskon, että miehesi vielä tuosta aktivoituu lapsenhoitoon, kun vauvasta tulee taapero ja vielä enemmän kun alkaa leikki-ikä kunnolla. Monella miehellä kestää aikansa, että saa luotua suhteen lapseen ja oikesti tajuaa, että perhe on kasvanut.

Siis tämä viesti ei ole minulta, jolla oli nämä aiemmat "tsemppiä" -nimimerkin viestit.

 

[QUOTE="yks";29511507]No kyllähän ne varmasti karjuu, kun karjuminen takaa viihdyttämisen jatkumisen... Mitäs sitten vaikka karjuu, jos ei kerran hätää ole?! Kyllä se aiheeton huuto loppuu, kun sillä ei saa toivottua tulosta.[/QUOTE]

Äidit yleensä tunnistaa itkun äänensävystä, kaipaako vauva vain viihdettä tai valitteleeko vaikka väsymystä, vai itkeekö hädissään. En muista, että meillä kumpikaan ikinä olisi "karjunut" huvikseen, tyytymätöntä kitinä ja itkeskely oli eri juttu. Mulle tuli ap:n aloituksesta mieleen se vaihe, kun vauva alkoi nousta tukea vasten ja kupsahti tämän tästä pää edellä lattiaan - ihan kipua ja säikähdystä se vauva siinä tilanteessa itki, eikä olisi tullut mieleenkään jatkaa syömistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisella lapsella oli vaikea eroahdistuskausi, ja hätääntyneen vauvan itkua se oli, kun katosin vaikka seinän taakse tai koitin laskea lattialle. Esikoisella tuo vaihe oli huomattavasti helpompi (hän ei myöskään muksahdellut yhtä paljon ).

Jokaiseen inahdukseen ja kitinään ei tarvitse reagoida supernopeasti, mutta hätäitkuun kannattaa vastata aina niin pian kuin pystyy.

 

Joo, kyllä olisi miehen aika valita, auttaako siivoamisessa vai vahtiiko lasta, että ap saa siivottua tai syötyä. Aivan älytöntä, että se joka käy töissä, saa omaa aikaa kaiket illat, mutta toinen ei saisi edes syödä rauhassa.

 

Kuulostaa siltä että olet tehnyt kaikkesi saadaksesi miehen hoitamaan vauvaa ja osallistumaan kodinhoitoon. Nyt et enää puhu vaan alat vaan jättää vauvaa miehen vastuulle ja lähdet itse ovesta ulos. Et anna vaihtoehtoja. Jos miehelläsi on yhtään järkeä päässä, niin ei voi olla huolehtimatta vauvasta.

 

Tämän ketjun luettuani tajusin taas miten ihana mies minulla on(ja lapsella ihana isä), täytyypä muistaa välillä kehua ja kiittää en tiedä montako päivää jaksaisin ap:n tilannetta :|

 

Siis tämä viesti ei ole minulta, jolla oli nämä aiemmat "tsemppiä" -nimimerkin viestit.

Pahoittelut. Käytän tätä nimimerkkiä aina välillä enkä huomannut, että tässä ketjussa se oli jo käytössä.

 

Joku jo vinkkas noista maissinaksuista. Naksuja vaan eteen niin menee mukavasti aika kun niitä imeskelee.

Entä jos vaan sanot miehelle, että nyt lähdet jonnekin (kauppaan, jumppaan, kirjastoon, lenkille, ihan mihin tahansa) ja sen on vaan katottava lasta sen aikaa...? Kyllä se sen kanssa pärjää. Mä oon todennut, että asiat ehkä tehdään tällöin eri tavalla kun ollaan iskän kanssa, mutta ihan hyvin, asioita voi tehdä monella tapaa oikein

Miten vauva menee iltasin nukkumaan? Siis mihin aikaan ja meneekö nukuttamiseen kauan aikaa? Tiedän kyllä, että sotkut usein ärsyttää, mutta josks sitä pitää osata olla itselleen armollinen ja antaa itsellekin rentoutumisaikaa. Olisiko se aika silloin kun vauva on mennyt yöunille...?

Päikkärit: Mitä jos nukutat vauvan päikkäreille sisälle vaunuun? Jos sulla on ratasoa käytössä, niin laita remmit kiinni niin ei pääse nousemaan. Ehkä voisit opettaa nukahtamaan vaunuun ilman heijaamista niin ei ainakaan heräis sitten siihen kun vaunut pysähtyy... Meillä on eka lapsi nukkunut päikkärit vaunussa liki 2-vuotiaaks ja sisällä. Ei kait sen väliä missä nukkuu kunhan nukkuu? Ja tämän pahnan pohjimmaisen on pakko saada "kuulla" meidän äänet eikä mielellään nuku hiljaisessa. =)

Mulla oli ainakin ensimmäisen kanssa sellasta, että kun sain sen nukkumaan (siis yöunille), tulin siivoomaan keittiöö jne. Nyt kun näitä on jo 3, on pakko myöntää itselleen, että koko ajan ei vaan jaksa tehdä kotihommia jne. Mulla on se oma aika sitten kun lapset nukkuu enkä tee enää kotihommia. Käyn saunassa, katson telkkaria tai nettiä, luen tms. Toki ne pyykkivuoret tuppaa häiritsemään, mutta ei ne mihinkään katoa. Ole armollinen itsellesei, ota se oma aika jostain. Kun itse voit hyvin, voi lapsikin hyvin. Mä oon tän kantapään kautta oppinut (mutta ei siitä sen enempää...)

 

Et ole ollenkaan saamaton, vaan päinvastoin kuulostat naidelta, joka valittamatta tekee kaiken (kunnes ehkä jonsin päivänä yulee stoppi vastaan). Muistan itse, että noilla main olin myös todella väsynyt, jälkikäteen olen miettinyt loppuiko silloin jotkut hormonit tms joiden avulla olin jaksanut vähillä unilla.. Ja mulla sentään mies auttoi kotona ollessaan.

Et varmaan halua tätä kuulla, mutta mä olen sitä mieltä että kaivat itsellesi vaan syvempää kuoppaa kun nyt et jaksa miehen kanssa asiasta vääntää. Jos olet noin väsynyt, hänen pitää auttaa!! Myötä- ja vastamäissä, you know... Jos hän olisi yhtä väsynyt, olisiko ok että et itse auttaisi häntä?? Miksi ihmeessä se sitten voi olla nyt niin, että vauva+ kodinhoito iltaisinkin olisi mitenkään vain sinun vastuullasi! En usko, että mies muuttuu jos et nyt sitä vaadi. Voi olla ettei muutu siltikään mutta ainakin sinun pitää näyttää, että tuollainen käytös on anteeksiantamatonta. Miksi olisitte yhdessä, jos ette ole toistenne elämässä apuna, kaverina ja turvana? Sinuna puhuisin myös neuvolassa asiasta ja väsymyksestäsi. Se ei ole häpeä, vaan tosi tavallista, ja on parempi etsiä ratkaisuja nyt kun kenties jaksat. Olet vahva mutta älä kuvittele olevasi hajoamaton. Tsemppiä!

 

^Tuo oli niin hyvin sanottu. Juuri se mitä halusin kirjoittaa, mutta en osannut... Jos kumpikin on sitä lasta halunnut niin kyllä kummankin pitäis ottaa osaa sen hoitamiseen... Mun mielestä...

Ja sen verran piti vielä kirjottaa, että yleensä tuollainenkin menee ajan kuluttua ohi. Esim. meillä vauva 4 kk on nyt oppinut kääntymään masulleen: sen pitää koko ajan kääntyä, mutta kun ei osaa kunnolla kääntyä takas niin sitten kiljutaan masullaan kun harmittaa. Uutta opittua taitoa on siis tehtävä kun sen on kerran oppinut. Sinun vauvasin on oppinut myös uuden taidon ja niitä uusia taitoja alkaa tuossa vaiheessa tulemaan entistä enemmän. Se myös tarkottaa sitä, että kohta voit antaa lapselle sellasta tekemistä missä ollaan paikallaan: nuppipalapelit (myös tavalliset ajan myöden), legot, piirtäminen, vesiväreillä tekeminen, muovailuvahat jne. Sotkuahan lasten kanssa tulee, sille ei voi mitään, mutta voit myös opettaa siivoamaan jälkensä kunhan tulee ikää lisää. Esim. viemään tavarat paikoilleen leikin jälkeen jne.

Mutta ei muuta kuin tsemppiä ja puhu väsymyksestäsi ennen kuin tilanne menee liian pitkälle!

 

Joo, muistan tuollaisen ajan lähimenneisyydestä. Lapsi ei ollut vielä tottunut nukkumaan päiväunia sisällä, enkä jaksanut aina kärrätä sitä ulkona tylsiä samoja reittejä. Joten löysin viileän, hiljaisen kahvilan, jonne aina vein lapsen nukkumaan. Yleensä nukkui suunnilleen puolitoista tuntia siellä rattaissaan, ja minä sain luettua kirjaa ja syötyä täytettyjä sämpylöitä ja kahvia.

Haikeudella nyt muistelen noita aikoja, kun nykyään päiväunet (vaikka ihanan kaksituntiset ovatkin) nukutaan kotona lapsen omassa sängyssä, niin kummasti se oma aika välillä hupenee johonkin tiskaamiseen ja ruuanlaittoon.

Sotkun sietämiseen ei ole mitään vinkkiä. Meillä ei kukaan oikein osaa laittaa tavaroita käytön jälkeen paikalleen ja onhan se rasittavaa jatkuvasti keräillä lattialta ja pöydiltä milloin mitäkin. Aloin tästä syystä opettaa lasta "siivoamaan" 1-vuotiaasta lähtien, ja nykyään 2v:na siitä on oikeasti jo välillä apua.

 

sitä se seuraavat pafikymmentä vuotta on. tavalla tai toisella. ja pidempäänkin.

 

Lapset ovat niin erilaisia. Esikoinen kun syntyi, pidin häntä vaativana lapsena. Jo parin kuukauden iässä en päässyt minnekään yksin, kiljuminen alkoi heti kun otin askeleen kauemmas. Paljon pidin sylissä, minnekään en pääsyt, en edes suihkuun yksin. Jos vessaan menin, laitoin vauvan sitteriin ja siinä keinuttelin häntä samalla kun istuin vessanpöntöllä. Hyvin voimakastahtoinen lapsi hänestä on kehittynyt.
Toinen kun syntyi, tajusin etten vielä tiedä vaativuudesta mitään. Tämä lapsi huusi. Mikään ei auttanut, esikoinen oli tyytynyt siihen kun olin lähellä, tämä ei siihenkään. Hyssytin aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ne ajat oli rankkoja. Lopulta kaikken väsyneimmilläni istuin nojatuolissa huutava vauva sylissä ja tuijotin seinään. Koliikiksi ensin luultiin mutta kun meni 3 kk ohitse ja vauva edelleen huusi, sain tuomion että on temperamenttinen vauva. Mitään kummempaa vikaa ei hänessä ollut, hän on nykyään temperamenttinen teini. Lapsuus oli yhtä raivokarjuntaa ja taistelua ihan pienistäkin asioista.
Kuopus oli rauhallinen, hiljainen lapsi. Ei inahdustakaan kuullut muuta kuin nälkäitkua ja kipuitkua. Kahteen ensimmäiseen verrattuna hän on kuin enkeli. Esiteininä hän on edelleen hiljainen, tunnollinen ja hitaastilämpiävä.

Se, miten selvisin oli että toisen lapsen kohdalla opin että lapsi ei siihen kuole vaikka itkisikin jos esim teen ruokaa tai siivoan. Jos hänellä on kaikki hyvin, vaippa kuiva, maha täynnä ruokaa ja turvallinen olo muutoin, tein ne askareet mitä pitikin tehdä. Opin myös vetämään rajan siihen, että minulla täytyy olla myös kupu ravittuna ja tarpeeksi täytyy nukkua, esikoisellakin täytyy olla äiti. Tuossa vaiheessa opin käyttämään mummot, sukulaiset ja lapsenvahdit hyväkseni.
Syö aina kun on nälkä ja opi perussiistiksi (en nyt kritisoi siisteystasoa millään lailla), tarkoitan että pese aina kipot ja kapot samantein kun niitä tulee ja heti pistä pyykkikone laulamaan kun on pyykkiä.

Mieheesi mitä voin sanoa, että joskus miehet kasvavat isyyteen, joskus miehet opetetaan isyyteen, jotkut eivät ikinä opi. Mieti sinä, haluaisitko vaikka ehdottaa miehellesi että hän antaisi sinulle "siivousrahan" ja kutsutte jonkun nuoren opiskelijan teille siivoamaan kerran viikossa kunnollisen siivouksen.
Mene mistä aita on matalin.
Älä kerää turhaa murhetta itsellesi, murheet tulevat kutsumattakin. Jos mies ei halua osallistua, hän ei halua etkä koskaan voi häneltä sitä vaatia. Hän vain kääntää asian niin että sinä piinaat häntä.

Ota itsellesi omaa aikaa, hanki lapsenvahti jos mies ei halua vahtia lasta. Ainahan tietysti voisit vain lähteä, jumpalle, kirjastoon tms ja todeta miehelle että pärjäile vauvan kanssa.

Jos perustaa yhteisen kodin, on molemmilla vastuu siitä. Jos toinen vain luistelee tiehensä vastuusta, jää kaikki yhdelle. Voisitteko koota yhdessä listan mitä kumpikin tekee kotona, ehkä mies siitä paremmin näkisi miksi oikein valitat.

Voimia!

 

Mistä noita miehiä oikein löytyy? Omasta tuttavapiiristä en tiedä yhtään vastaavaa tapausta enkä ole edes kuullut kerrottavan. Tuollaisten kanssa ei mitään pippelileikkejä ilman luotettavaa ehkäisymenetelmää (tai mielellään kahta).

 

Itsekäs mies! Nyt sanot sille, että sekin halus lapsen ihan yhtä lailla ja oli mukana tekemässä sitä. Siksi sen pitää myös teoillaan osoittaa, että oikeasti halusi lapsen. Ettei mies vaan oottele, että "osallistun sitten, kun lapsi osaa puhua ja sen kanssa voi oikeesti tehä jotain". Se mies on isä NYT eikä vasta parin vuoden päästä. Kyllä sun tarvii nyt äitinä vaatia lapsen isää osallistumaan lapsensa elämään ja hoitoon! Lapsi itse ei voi sitä tehdä, vaikka ehkä yrittääkin hakea huomiota. Miksi ihmeessä sun tarvis pyhittää kaikki sun hereilläoloaika olemalla lapsen kanssa, kun taloudessa on toinenkin aikuinen? Mitä siitä, että hän haluaa rentoutua työpäivän jälkeen? Eikö hän rakasta sinua ollenkaan, kun ei viitsi antaa sinun myös rentoutua? Annathan sinäkin hänen rentoutua. Jatkaako hän vaan samaa, yhtä pitkää rentoutumista kuin ennen lasta? Eikö hän tajunnut, että elämä muuttuisi radikaalisti lapsen syntymän jälkeen? TERVETULOA 2000-luvulle, täällä isätkin hoitaa (huom. eivät vain toimi äidin pikkuapulaisina), koska he ovat tasan saman verran vastuussa lapsistaan.

Täytyy suorastaan ihmetellä, miksei isä halua olla oman lapsensa kanssa. En usko hetkeäkään, että hän halusi lapsen, sillä teot kertovat enemmän kuin sanat.