vierailija
Lapsi on meillä iloinen ja ok, mutta soittelee vähän väliä äidilleen että on tylsää. Meillä eletään ihan normaali arkea iloineen ja suruineen, välillä tehdään kivoja juttuja välillä levätään. Lapsi ajattelee että kaiken pitäisi olla samoin kun äidillään, missä tuijottavat paljon tvtä/ puhelinta yhdessä, meillä tv ajat ja puhelinta ei saa räplätä koko päivää vaan tehdään muutakin. Äidillä saa kaverin kanssa tehdä erilaisia juttuja kun meillä. Meillä syödään peruskotiruokaa ja kerran viikossa herkkuja, äidillä tosi kasvis painoitteista ja herkut rajallisia herkkupäivänä, lapsi valittaa kun siellä ei saa herkutella herkku aikana mitä haluaa. Meillä traumatisoituu vaikka hoitaisimme riitamme viesteillä tai rauhassa jutellen, lapsen nähden ei saa olla mitään suurempia tunteita kun heti soittaa äidilleen että pelottaa. Muut lapset ymmärtävät että välillä on erimielisyyksiä, saattaa joku olla pahalla tuulella tai vaikka väsyneempi. Mut vasta painona on paljon iloa ja rentoutta. Äitinsä luona voi olla mitä vaan eikä mitään ongelmaa erilaisissa tunteissa, aikuisten riidoissa, voivat elää normaalisti hyvässä ja pahassa. Me olemme varpaisillaan lapsen aikana. Valittaa tylsyyttä vaikka teemme säännöllisesti kivoja juttuja mutta joka päivä ei ole hauskuutuksia. Sanomme myös lapsille päivittäin että menkäähän tekemään jotain omia juttuja, mutta yksi lapsi soittaa siitä äidille ja valittaq elämän kurjuutta. Muut touhuaa tyytyväisenä välillä itsekseenkin, keksivät itsekin tekemistä. Meillä on myös muita koululaislapsia joilla ei tunnu olevan mitään hätää, asuvat tässä koko ajan ja aina sanovat jos joku mättää. Lapset saavat oleskella meidän kanssa mutta tämä yksi haluaa olla omassa huoneessa. Kun kutsumme seuraan, käy, alkaa mököttää ja painuu taas omaan huoneeseen. Ja soittaa äidille ja sanoo ettei täällä saa aikuisista seuraa. Näissä asioissa vain yhden kohdalla on hankalaa. Olemme yrittäneet kertoa lapselle että perheitä on erilaisia eikä meidän tarvitse olla kopio äidin kodista. Kun meillä eletään kuitenkin ihan normaalia elämää paitsi viime aikoina kun olemme ihan varpaisillaan kun ei tiedä mitä lapsen aikana uskaltaa sanoa/ jättää sanomatta tehdä tai jättää tekemättä. Tuli niin puskista että lapsi voi meillä niin huonosti, emme vaan keksi syytä. Luulisi että muutkin voisi huonosti jos niin kauheaa on. Lapsi on kertonut äidilleen hyvinkin väritettyjä asioita, pelkoja että täällä tapahtuu jotain pahaa, tylsyydestä...ja me olemme aivan ihmeissään mistä tämä kaikki tulee. Ja se huonoin että äiti ottaa kaikki lapsen puheet tosissaan, on nyt äärettömät huolissaan lapsesta. Ei kuuntele meidän puolta asioista ja vähensi jo tapaamispäiviäkin. Tuntuu että kaikkien muiden perheen jäsenten normaali ei kelpaa tällä yhdelle, suorastaan traumatisoituu siitä. Emme todellakaan tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Emme ainakaan haluaisi pitää jotain esitystä yllä ikuisesta ilosta vaan haluaisimme elää normaalia elämää edelleen.