"ystävä"

Eli tutustutte vajaa vuosi sitten leikkipuistossa toiseen äitiin, jolla samanikäinen lapsi kuin itsellänne. Näette aina silloin tällöin (koska asutte melko lähellä tosianne) ja jossain vaiheessa vaihdatte puhelinnumeroita, jotta voitte sopia yhteisistä ulkoilusta lasten kanssa. Mitään sydänystäviä ette ole, mutta ihan hyvin synkkaa. Jossain vaiheessa kutsut heidät teille kylään ja äiti tuleekin mielellään lapsensa kanssa. Käyvät tästä eteenpäinkin aina silloin tällöin teillä kylässä (kutsuu välillä jopa itse itsensä teille kylään) ja ihan kivaa on. Tämä äiti ei kuitenkaan koskaan kutsu teitä vastavierailulle. Heidän kodissaan ei pitäisi olla mitään erikoista (äidin kertoman mukaan) ja oikeita ystäviä heillä kuuluu käyvän vähän väliä.

Mielenkiinnosta aloin kysellä mitä te muut ajattelisitte ja tekisitte tällaisessa tilanteessa? Itsellä alkaa vähän tämä systeemi tympiä, mutta pojan takia olen tätä "ystävyyttä" vielä sietänyt. Samanikäisiä leikkikavereita kun tässä lähellä ei juurikaan ole. Olenko lapsellinen kun tällaisesta loukkaannun?

 

Huh, tunnistan tilanteen täysin! Laitoin vuosi sitten poikki välit yhteen tällaiseen tyyppiin. Hän oli aina lapsineen tulossa meille tai ehdotti tulevansa meidän pihaan leikkimään tai uimarannalle tms. Kävinköhän tasan kaksi kertaa heillä vuosien aikana, viimeinen tikki tuli viime vuonna, kun rohkaistuin ja kysyin, sopisko meidän tulla käymään. Ikinä en saanut vastausta viestiini eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut pihaustakaan.
Olinkohan liian röyhkeäksi heittäytynyt, kun moista uskalsin ehdottaa??? :kieh:
Enpä jäänyt ikävöimään, tunnistinhan toki tämän hyväksikäyttäjän: ystävyys on vastavuoroista! Silti tuntui poikani puolesta pahalta, sillä hän tykkäsi kovasti hänen ikäisestään pojasta, leikit sujui tosi kivasti. No onneksi meillä on muita kavereita. Joskus jään miettimään tuota ihmistä, tekisi mieleni oikein mennä kysymään, että missä mättää? Mutten taida vaivautua.
Rohkeasti vaan jätä tuollaiset loiset, keksi syitä, miksi et tosiaan voi ottaa heitä kylään. Vuosien kokemuksella voin sanoa, ettei tuo käytös muutu mihinkään..

 

Ei nimittäin ole sekään ollenkaan mukavaa, kun kukaan ei tule meille, vaan aina täytyisi minun mennä lasten kanssa kylään. Kun kysyn toista osapuolta meille, ei yhtäkkiä aikaa olekaan... En jaksaisi aina olla se, joka menee, olen surullinen, ettei meillä käy kukaan! :'(
Eikä meillä kotona ole sellaista (ainakaan minun käsittääkseni) etteikö meille voisi tulla. Ihan tavallinen koti. Olisipa ihanaa löytää sellainen tosi ystävä, joka kävisi myös meillä ja jonka kanssa voisi jakaa asiat kuin asiat! Ja jonka kanssa voisi myös tavata ilman lapsia tai koko perheen voimin. Tampereen seudulla asustellaan ja yksi tällainen ystävä minulla on, poikani kummi, kiitos hänelle siitä, että hän on vierelläni :heart: ! Ei tietenkään joka hetki tarvitse olla yhteydessä, eikä jatkuvasti tavata, mutta tasapainoa tässäkin asiassa...