”Vauva näytti joulutontulta” – Kun Jenna huolestui vauvansa pään muodosta, hän turvautui kiisteltyyn keinoon
Nykytiedon mukaan vinokalloisuus korjaantuu itsestään. Jenna vei vauvansa ulkomaalaiselle klinikalle saamaan kypärähoitoa, koska koki, että Suomessa hänen huoltaan ei otettu tosissaan.
Kun espoolaisen Jennan esikoinen oli noin kuukauden ikäinen, lapsen isoäiti pani merkille oudon seikan. Kaikissa Jennan lähettämissä kuvissa vastasyntyneellä oli sama asento.
Jenna ryhtyi tarkkailemaan tilannetta. Vauva tosiaan tuntui viihtyvän selinmakuulla pää vasemmalle kääntyneenä. Kierto oli niin voimakas, että lapsen leuka miltei osui rintakehään.
Neuvolassa Jennalle kerrottiin, että aikuisten tavoin myös pienillä vauvoilla on yksilöllisiä suosikkiasentoja. Jennaa ohjeistettiin laittamaan leluja houkuttimeksi vauvan pään oikealle puolelle. Vauva kuitenkin pysytteli sinnikkäästi pää vasemmalle kallistuneena ja pyrki asentoon jopa sylissä ollessaan.
– Kun nostin lapsen lattialta syliini, hän parahti itkuun. Mahalleen laittamisesta hän huusi suoraa huutoa, Jenna muistelee.
Koska lapsi vastusti asennonvaihdoksia ja tyyntyi ainoastaan selinmakuulla, Jenna antoi hänen olla pitkälti selällään niin lattialla kuin sylissä. Vauvan täytettyä kaksi kuukautta Jenna havaitsi, että lapsen takaraivo oli hieman litistynyt.
Jenna esiintyy artikkelissa pelkällä etunimellään suojatakseen lapsensa yksityisyyttä. Molempien henkilöllisyys on kuitenkin Kaksplussan tiedossa.
Vinokalloisuus on yleistynyt viime vuosikymmeninä
Kallon epäsymmetristä litteyttä tai painumaa kutsutaan vinokalloisuudeksi. Neuvolassa asiasta ei huolestuttu, vaan Jennalle vakuutettiin, että vauvan vinokalloisuus korjaantuisi ajan kanssa itsestään.
Vauva tuli nukuttaa edelleen selällään. Jenna sai kuitenkin lähetteen fysioterapeutille, jotta vauvan arkitoimiin löytyisi vaihtelevampia asentoja.
Plastiikkakirurgi ja HUSin plastiikkakirurgian osastonylilääkäri Junnu Leikola vahvistaa, että pikkulapsen kallo on erittäin muovautuvainen. Hän ei ota kantaa Jennan lapsen tapaukseen, vaan kommentoi aihetta yleisellä tasolla.
Leikolan mukaan kallon painuma voi muodostua jo raskausaikana, mutta litteys voi väliaikaisesti voimistua ensimmäisinä elinkuukausina. Syynä on ketjureaktio: selinmakuulla vauvan pää kallistuu automaattisesti litteämmälle puolelle, koska vauva ei vielä hallitse niskalihaksistoaan.
Vauhdilla kasvavat aivot puolestaan etsivät tilaa suunnasta, jossa vastus on vähäisintä. Jos takaraivo on jatkuvasti vasten lattiaa tai patjaa, aivot ja kallo sen mukana eivät välttämättä pääse laajenemaan takaraivolle.
– Nämä tekijät voivat yhdessä tai erikseen johtaa siihen, että alkuvaiheessa vauvan pää on suunnikkaan muotoinen, Leikola kertoo.
Vinokalloisuutta esiintyy arviolta jopa 25–48 prosentilla pikkulapsista. Vinokalloisuus on maailmanlaajuisesti yleistynyt vuoden 1992 jälkeen, kun suositus vauvojen nukuttamisesta selällään alkoi levitä. Selällään nukuttamisen on todettu pienentävän kätkytkuoleman riskiä.
Jennan vauvan voi ajatella viettäneen poikkeuksellisen paljon aikaa selinmakuulla, koska hän reagoi asennonvaihdoksiin tuskaisesti. Jenna oli yrittänyt kaikkensa ennen ja jälkeen fysioterapian, jotta lapsen asentoihin saisi vaihtelua.
– Silti pää oli takaraivolta luotisuora. Vein vauvan vauvahierojalle, koska epäilin hänellä olevan niskakipuja. Hieroja totesi ihan suoraan, että onpas hurjan muotoinen pää.
Yleensä vinokalloisuus korjaantuu itsestään
Muutama hierontakäynti tuntui auttavan vauvan liikkuvuuteen. Myös fysioterapiasta saadut vinkit otettiin käyttöön. Fysioterapiassa näytettiin erilaisia kantoasentoja ja neuvottiin rullaamaan pyyhe lapsen kainaloiden alle mahalla maatessa, jotta asentoon tulisi parempi tuki.
Pää oli kuitenkin jo muovautunut suipoksi. Nukkuessaan lapsi hakeutui tyypilliseen asentoonsa. Mahallaan olemista hän vastusti edelleen voimakkaasti, myös tuettuna.
Plastiikkakirurgi Junnu Leikola korostaa, että nykytiedon valossa vinokalloisuudesta ei aiheudu muuta kuin esteettistä haittaa. Enemmistössä tapauksista haitta on tilapäistä. Noin 90 prosentilla lapsista kallon muoto korjaantuu itsestään 2–3 ikävuoteen mennessä, joillain hieman myöhemminkin.
Leikola tosin huomauttaa, että korjaantumisella ei tarkoiteta täydellistä symmetriaa vaan silmämääräistä sopusuhtaisuutta.
Myös Jenna oli lukenut monesta lähteestä, että vinokalloisuus on ohimenevää ja aivojen kehitykselle vaaratonta. Jenna ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, voisiko esteettinen haitta olla pysyvä. Lapsi oli varttunut nelikuiseksi eikä muutosta parempaan ollut tapahtunut.
– Kyllähän me näimme omin silmin, että kellään muulla ei ole tämän mallista päätä. Vauva näytti päänsä muodon puolesta joulutontulta.
Jennan mielessä alkoi kyteä. Kiusattaisiinko lasta koulussa, kärsisikö hänen itsetuntonsa?
Sitten Jennan puoliso törmäsi tietoon kypärähoidosta. Ensin Jenna tyrmäsi ajatuksen.
Kiistelty hoitomuoto
Kypärähoidossa (engl. helmet therapy) kypärällä tarkoitetaan pään mittojen mukaan valmistettua välinettä, joka ulkoisesti ohjaa aivojen kasvusuuntaa. Kun kypärä jättää kasvutilaa pään litteälle puolelle ja puristaa toisaalta, aivot alkavat laajeta litteämmälle puolelle ja pää muovautuu kasvaessaan pyöreämmäksi.
Monessa maassa kypärähoito on rutiinihoitoa vinokalloisuuden korjaamisessa. Suomeen se ei ole rantautunut, koska kypärähoidon hyödyt ovat kiistanalaisia.
– Ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, että kypärällä olisi ratkaisevaa vaikutusta pään muodon lopullisessa korjaantumisessa, Leikola toteaa.
Leikolan mukaan menetelmää silti tarjotaan vanhemmille maailmalla, koska siitä ollaan valmiita maksamaan. Hoitomuoto on suosittu esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa terveydenhuollon rakenne on vakuutuspohjainen.
Leikola sanoo, että hänen nähdäkseen kypärähoidosta ei ole terveyden kannalta haittaakaan.
– Kypärähoito kuitenkin vaatii taloudellista panostusta ja on luonteeltaan erittäin intensiivistä ja sitouttavaa. On myös hyvä muistaa, että kypärä-nimityksestä huolimatta väline on käytännössä kallonpuristin.
Kypärän on oltava lapsen päässä jopa 23,5 tuntia vuorokaudessa. Käytännössä kypärä otetaan pois vain kypärän puhdistamisen ja lapsen peseytymisen ajaksi.
Päätöksen aika
Koska Jenna syytti lapsensa vinokalloisuudesta itseään, hän koki tarvetta korjata asiat itse. Kun kaikkea oli kokeiltu, hän alkoi lopulta punnita myös kypärähoidon hyötyjä ja haittoja.
Jenna kuvailee ”kääntäneensä internetin ympäri” lukiessaan aiheesta niin tieteellisiä artikkeleita kuin ihmisten omakohtaisia kokemuksia. Osa tiedosta puolsi kypärähoitoon ryhtymistä, osa ei.
– Istuin tietokoneella kaksi viikkoa aamusta iltaan. Tiedostin olevani painekattilassa, koska joka paikassa sanottiin, että hoito tulisi aloittaa kolmen–neljän kuukauden iässä. Tunteet ja huoli olivat läsnä, koska kyseessä oli oma lapseni.
Jenna onnistui löytämään Saksasta klinikan, joka lupasi toteuttaa kypärähoidon 2300 euron hintaan. Hoitoon sisältyisivät alkukartoitus, kypärän valmistaminen mittatilaustyönä, selkeiden hoito-ohjeiden saaminen sekä kontrollikäynnit. Summa oli vähemmän kuin Jenna oli osannut odottaa, joskin matkustaminen Suomen ja Saksan välillä aiheuttaisi lisäkustannuksia.
Ennen lähtöä Jenna pyysi saksantaitoista ystäväänsä soittamaan klinikalle ja oli sinne yhteydessä itsekin. Hän kävi Suomessa yksityisellä lääkärillä vielä kerran pyytääkseen neuvoa. Lääkäri kertoi hänelle, että nykytiedon valossa kypärähoidosta ei ole hyötyä, mutta ei haittaakaan.
Oli Jennan ja hänen puolisonsa päätettävissä, minkä he katsoivat lapselleen parhaaksi.
Jenna ja vauva lensivät Saksaan. Vastaanotolla istuessaan Jenna korosti paikallisille lääkäreille, ettei ollut vielä tehnyt päätöstä hoitoon ryhtymisestä, vaan vasta harkitsi asiaa. Jennan mukaan lääkäreiden rehellisyys teki vaikutuksen.
– Klinikalla minulle kerrottiin, että vauvallani oli kaksi erilaista kallovinoumaa. Paikallisen lääkärin mukaan toinen vinoumista ei korjaantuisi ilman kypärää. Toisaalta minua lohdutettiin, että vauvan pää ei missään nimessä jäisi niin pahan näköiseksi kuin se oli silloin, vaikka kypärähoitoon ei ryhdyttäisi.
Jenna soitti miehelleen Suomeen. He päättivät yhdessä, että kypärä hankitaan.
Ilahduttava lopputulos
Vaikka prosessi oli intensiivinen, Jenna ei kokenut sitä hankalaksi. Ennen hoitoon ryhtymistä Jennaa oli pelottanut, että kypärä tuntuisi vauvasta epämukavalta.
Jennan mukaan lapsi ei kuitenkaan reagoinut välineeseen millään tavalla. Vauva ei protestoinut edes silloin, kun kypärä laitettiin hänen päähänsä ensimmäistä kertaa saksalaisella klinikalla.
– Mutta se oli rankkaa, etten voinut silitellä, suukotella tai nuuhkia lapseni päätä. Kun kypärä oli poissa, emme muuta tehneetkään kuin hellineet häntä. Koimme kuitenkin, että voimme sinnitellä ajanjakson läpi, koska loppujen lopuksi puhutaan kuukausista eikä vuosista.
Jennan lapsen tapauksessa kypärähoito kesti reilun neljä kuukautta. Tänä aikana kaikki vauvanvaatteet täytyi hankkia kietaisumallisina, koska kypärä esti pään mahtumisen paidankauluksista. Jennan äiti neuloi vauvalle jättipipoja, jotka pystyi vetämään kypärän päälle. Vauvauintiin ei voinut mennä, koska kypärä ei saanut kastua.
Kypärän tiesi jääneen pieneksi, kun lapsen otsaan jäi hento punainen jälki. Jäljen ilmestyessä Jennan ja vauvan täytyi matkustaa pikimmiten Saksaan kypärän suurentamista varten. Yhteensä reissuja kertyi kolme.
Jenna sanoo lopputuloksen ällistyttäneen hänet. Tuloksia alkoi hänen mukaansa näkyä jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Hoidon loputtua lapsen pää näytti sopusuhtaiselta.
– Puoli vuotta kypärähoidon lopettamisesta käytimme lasta samalla yksityisellä suomalaislääkärillä, jolla olimme käyneet ennen hoidon aloitusta. Hän hämmästyi iloisesti. OmaKantaan hän kirjoitti tuloksen olevan oikein hyvä ja aikovansa jatkossa suositella vastaavaa hoitomuotoa. Se on mielestäni uraauurtava lause, koska kypärähoitoa ei ole toistaiseksi tunnustettu Suomessa.
Kaksplus on nähnyt kyseisen OmaKanta-merkinnän sekä saksalaisen klinikan laatiman loppuraportin, jossa todetaan, että hoito on auttanut ja pään muoto on pysyvästi korjaantunut.
Kypärähoidon hyödyt ovat toistaiseksi epävarmoja
Plastiikkakirurgi Junnu Leikola sanoo ymmärtävänsä hyvin vanhempia, jotka huolestuvat lapsensa kallon poikkeavasta muodosta.
– Luonnollinen ajatus on tietenkin se, miten tämä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen. Meillä ei kuitenkaan ole mitään luotettavaa tutkimusta, joka osoittaisi, että vinokalloisuudella olisi haittavaikutuksia lapsen kasvuun, kehitykseen, itsetuntoon tai mihinkään muuhunkaan.
Leikola muistuttaa, että valtava enemmistö vinokalloisuustapauksista korjaantuu itsestään. Väite perustuu sekä tutkimustietoon että omakohtaiseen kokemukseen.
– Olen ollut 20 vuotta kallokirurgian kanssa tekemisissä, eikä vastaanotolleni ole tullut kertaakaan urani aikana kouluikäistä lasta takaraivolitteyden takia.
Kypärähoitoon sitoutumista Leikola pitää suurena rakkauden ja hoivan osoituksena. Hoidon hyödyistä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä riittävästi tieteellistä näyttöä, jotta sitä voitaisiin suositella esimerkiksi valtakunnallisella tasolla.
Kypärähoidon ottaminen osaksi julkista terveydenhuoltoa vaatisi Leikolan mukaan ainakin näyttöä siitä, että nykyisellä hoitosuosituksella – eli sillä, ettei asialle tehdä mitään – havaittaisiin yhteys aivojen ja kehityksen häiriöihin. Samalla pitäisi pystyä todistamaan, että kypärällä olisi hyötyvaikutus lapsen neurologiaan.
– Koska nykytiedon valossa vinokalloisuus on ohimenevä esteettinen haitta, ei sitä hoideta julkisessa terveydenhuollossa.
Myös kypärähoidon mahdolliset esteettiset hyödyt tulisi Leikolan mukaan pystyä todistamaan nykyistä aukottomammin, jotta menetelmällä voisi todeta olevan vaikutusta lapsen lopulliseen kallon muotoon ja erityisesti neurologiseen kehitykseen. Vaadittaisiin laaja vertaileva aineisto, jossa kallon muotoa tutkittaisiin noin 8–10 vuoden iässä, ei siis vain vuotta tai kahta hoidon lopettamisen jälkeen.
Tämänhetkisellä tiedolla samaan lopputulokseen siis yllettäisiin ajan kanssa myös ilman kypärää. Siitä huolimatta Jenna on tyytyväinen valintaansa. Hänelle tärkeintä oli tiedostaa, että hänen konsultoimiensa lääkäreiden mukaan hoidosta ei koituisi ainakaan haittaa.
– Olen helpottunut lopputuloksesta ja ylpeä siitä, että mieheni kanssa uskalsimme ryhtyä tähän. Koettelemus ei onneksi ollut vauvalle raskas, mutta parempi olisi tietysti ollut, ettei hän olisi joutunut pitämään kypärää. Toivoisin, että vinokalloisuuden ennaltaehkäisyn puolesta puhuttaisiin jo synnytyslaitoksella ja varhaisilla neuvolakäynneillä.
Jaa oma kokemuksesi