Hei kaikille pitkästä aikaa!
En ole piiiiiiiiitkään aikaan käynyt lukemassa ketjua, kun monenmoiset muut jutut ovat olleet päällimmäiseä mielessä. Ekassa ultrassa meidän vauvalla todettiin "jännä kieppi" napanuorassa ja sen ennustettiin olevan joko napanuoran kysta tai omfalocele. Kystat eivät kai ole mitenkään vaarallisia ja niiden pitäisi olla oireettomia. Omfalocele sen sijaan on erittäin vakava juttu; siinä vauvan suolistoa ja sisäelimiä on pullahtanut napanuoran sisään ja joka kolmannella vauvalla siihen liittyy lisäksi erittäin vaikea kromosomihäiriö. Sain ajan uuteen ultraan, jotta nähdään tarkemmin, kun vauva on hiukan kasvanut.
Tokassa ultrassa arvailu edelleen jatkui, mutta niskaturvotus oli kuitenkin ok ja tehtyjen verikokeiden perusteella kromosomihäiriötä ei pitäisi olla. Edelleen varattiin uusi aika ultraan. Tässä viimeisimmässä ultrassa lääkäri totesi kiepin näyttävän enemmän kystalta, joka olisi siis vaarattomampi kuin omfalocele.
Nää viikot on menny enemmän tai vähemmän sumussa. Alkuajan omat tuntemukset siitä, ettei oikeen oo osannu koko raskaudesta iloita ja lisäksi tämä asia ovat painaneet mielen matalaks. Toisaalta on tullu valtava leijonaemon rakkaus pikku vauvaa kohtaan, niin topakasti ja iloisesti se vilkutti äitille ja isälle ultrassa. Kaikki vauvan rakenteissa pitäisi olla kunnossa, niitä katotaan vielä tarkemmin rakenneultrassa juhannusviikolla. Toisaalta taas on ajatellut, että se otetaan vastaan, mitä annetaan. Mies on ollut ihanana tukena ja tytärkin (1 v 7 kk) on aivan kuin se käsittäis nyt olevan jonkun vinossa ja paijaa äitiä. Välillä on ihmetyttänyt suuresti se, miten lääkärit suhtautuu siihen, kun sanoo, että me halutaan vauva pitää, vaikka se kaikki ei olisikaan kunnossa. Satuttaa se, ettei ne oo ihan ymmärtänyt, jos ei halua mennä lapsivesipunktioon yms. Mitä se muuttaisi, kun tämä kaikki tiedetään jo ja vauva halutaan pitää anyway.
Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, työt ottaa.
Ilo09 ja Hermanni 16+1