Ajatteletteko koskaan, että teille on jossain sielunkumppani?

Tunnistan tuon. Ei kaikki sielunkumppanit päädy yhteen, ja oma aviopuoliso on hyvin harvoin sielunkumppani. Sen ketä rakastaa ei tarvikaan olla sielunkumppani. Aviopuoliso voi kyllä sellaiselta tuntua, ja siksi moni niin luulee. Eikä tämä ole mikään kisa siitä, kumpi on parempi Ei sielunkumppania tarvitse edes rakastaa, sitä vain tietää, että häneen on pidettävä aina yhteyksiä, ja silloin tällöin nousee huoli siitä mitä toiselle kuuluu.

Itselläni "suhde" sielunkumppaniin on kestänyt 12 vuotta. Mies on tahollaan naimisissa ja niin minäkin. Rakastan omaa elämänkumppaniani, enkä voisi kuvitellakaan hänen jättämistään. Mulla ja sielunkumppanillani on eri tiet, ja se pitää vain hyväksyä, vaikka aikoinaan se oli vaikeaa. Ajoittain jompi kumpi laittaa viestejä tyyliin "onko kaikki ok".

Sielunkumppanin muuten tunnistaa heti siitä epätodellisesta tunnelmasta joka syntyy, kun toisen kohtaa. Se on hyvin lähellä ihastumista/rakastumista ensisilmäyksellä, mutta ei kuitenkaan tunnu samalta. Jälkimmäinen on ihanaa, sielunkumppanin kohtaamisessa on jotain "spookya". Olen kokenut molemmat

Olisin voinut kirjoittaa joka sanan. Mulle tulee aina kauhean "lämmin olo" kun ajattelen sielunkumppaniani - jos en saa unta tai näen painajaisia, kannattaa ajatella häntä niin jo tulee hyvä olo. Se on omituista. Mun sielunkumppani on myös tahollaan naimisissa. Ei ole nähty vuosiin, mutta se miten tärkeä hän on, on vakio elämässä ja ajatuksissa.... Me ollaan tunnettu 5-vuotiaasta, eli 26 vuotta.

 

Riippuu mitä sielunkumppanilla tarkoitetaan. Minulla on ollut elämässäni sielunsisaria, sellaisia, joiden kanssa sieluni tuntuu soivan jotenkin samaa säveltä, sellaista sielujen samankaltaisuutta. Jotain, jota ei ehkä osaa edes sanoiksi pukea. Osa heistä on kauempana elämästäni nyt, elämä on erottanut ja kuljettanut etäälle- mutta sellainen vahva henkinen side on olemassa silti.
Olen myös kohdannut miespuolisen sielunkumppanini. Kukaan muu mies ei ole päässyt niin lähelle sieluani kuin hän. Seurustelimmekin joskus, mutta se suhde ei toiminut arjessa. Ei runoilla, ei rakkaudella , eikä edes sielujen samalla soinnilla saa välttämättä suhdetta toimimaan arjessa.
Erosimme, emmekä ole tavanneet. Ja sen jälkeen on tullut uusia kumppaneita. Mutta tällä sielunkumppanilla on oma ainutlaatuinen paikkansa sydämessäni. Se ei ole viemässä kuitenkaan tilaa mieheltäni, joka ei ole sielunkumppanini. Hän on oikeastaan aika kaukana siitä. Joskus se tuntuu hivenen haikealta. Vaikka toisaalta, tiedän, että oman sielunkumppanini kanssa en voisi elää suhteessa.

 

:heart:

 

Telepatiasta on suorastaan kiusallisia kokemuksia. Minkälaisia kokemuksia teillä on? Puhutteko niistä?

Jos X on ajatellut tiiviistä Y:tä, Y tod.näk. soittaa tai tekstaa pian tämän jälkeen. Jos X:llä menee jostain syystä elämässä huonosti, Y vaistoaa sen ja ottaa tod.näk. yhteyttä (jos X ei ole itse ehtinyt ) - tämä jälkimmäinen on meillä tosi yleistä. Nytkin on olo, että miehellä ei kaikki ole OK, ja siksi tämä keskustelukin¨täällä pisti silmiin. On levoton olo, mutta en ole laittanut viestiä. Luulen, että mies tekee sen itsekin.

Ja juu, näistä on puhuttu, aikoinaan paljonkin! Mies "tunnisti" mut samalla tavalla, kuin minä hänet. Vaikka hän on perussuomalainen jässikkä, ei edes mitenkään "henkinen" Kuinka teillä, puhuttekos näistä? (jos olet vielä linjoilla ).

 

[QUOTE="Hopping";23022110]Olisin voinut kirjoittaa joka sanan. Mulle tulee aina kauhean "lämmin olo" kun ajattelen sielunkumppaniani - jos en saa unta tai näen painajaisia, kannattaa ajatella häntä niin jo tulee hyvä olo. Se on omituista. Mun sielunkumppani on myös tahollaan naimisissa. Ei ole nähty vuosiin, mutta se miten tärkeä hän on, on vakio elämässä ja ajatuksissa.... Me ollaan tunnettu 5-vuotiaasta, eli 26 vuotta.[/QUOTE]

:heart: Niin, sille toiselle haluaa hyvää aina. Eikä tule välttämättä tarvetta "saada omaksi", niin kuin se mies piti saada, josta tuli elämänkumppani

 

Jos X on ajatellut tiiviistä Y:tä, Y tod.näk. soittaa tai tekstaa pian tämän jälkeen. Jos X:llä menee jostain syystä elämässä huonosti, Y vaistoaa sen ja ottaa tod.näk. yhteyttä (jos X ei ole itse ehtinyt ) - tämä jälkimmäinen on meillä tosi yleistä. Nytkin on olo, että miehellä ei kaikki ole OK, ja siksi tämä keskustelukin¨täällä pisti silmiin. On levoton olo, mutta en ole laittanut viestiä. Luulen, että mies tekee sen itsekin.

Ja juu, näistä on puhuttu, aikoinaan paljonkin! Mies "tunnisti" mut samalla tavalla, kuin minä hänet. Vaikka hän on perussuomalainen jässikkä, ei edes mitenkään "henkinen" Kuinka teillä, puhuttekos näistä? (jos olet vielä linjoilla ).

Tämä minun "kumppanini" pääsi yllättämään minut niin totaalisesti että hieman säikähdin koko tilannetta. Voimakkas "metafyysinen" kokemus täysin yllättäen, ensimmäisen tapaamisemme jälkeen. Vaikutimme pitkän aikaa toistemme ajatuksiin hyvin voimakkaasti. Mielestäni jopa haitallisessa määrin. Mies on halunnut puhua asiasta ja tehnyt aloitteita, minulle se on vaikeampaa. Hän on käyttänyt sanaa "spooky" tilanteesta. Olemme siis puhuneet, mutta emme täysin suoraan. Tilanne on jotenkin niin kiusallisen selkeä kun tapaamme tai puhumme, että tunnen olevani liian " alaston" ja olen varuillani.
Vaikea tätä on edes selittää ja siksi olenkin kiinnostunut muiden kokemuksista. Aluksi luulin/luulimme ihastuneemme toisiimme (tavallaan joo) mutta vaikka haluan hänen lähelleen en halua koskea, enkä ole ihastunut saatikka rakastunut. Tilanne on jatkunut vuosia ja etsin hetkeä jolloin voin vapautuneesti puhua hänelle suoraan. Koska olen torjunut hänen aloitteensa pallo on minulla.

 

Pidin sielunkumppanuutta romantisena hapatuksena, kunnes löysin sellaisen. Ja jeesus mitä vääntöä meilläkin! Mielenkiintoista, että muillakin on vaikeita suhteita sielunkumppaneihinsa. On se jotenkin rankkaa olla tosiaan niin suurten tunteiden äärellä...

Meillä on ongelma ollut ihan selvästi se, että me ollaan liian samanlaisia, niin hyvässä kuin pahassakin. Yksi pahe on tietynlainen erakkoluontoisuus, ja siinä menee sydän rikki, kun molemmat samaan aikaan vetäytyvät ja kaipaavat. ONNEKSI loppu näyttäisi ainakin toistaiseksi onnellisemmalta, kumpikin tuli lopulta siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta tässä jutussa on jotain, mistä ei vaan VOI kävellä pois. Ja kuulostaa todella omituiselta, mutta nykyään setvin meidän ongelmia lähes puhumatta, peilaamalla omia tunteitani. Oon jotenkin oppinut, että meininki on molemmilla kokoajan niin sama, että jos en tiedä missä mennään, voin tarkastella miltä musta itsestäni tuntuu, ja oon taas kartalla.

Sitäkin on tapahtunut todella usein, että mies on aloittanut keskustelun jostain aiheesta, ja mulla menee pasmat sekaisin, kun en muista kertoneeni että esim. kävin just siellä mistä puhutaan, ja käykin ilmi, että en olekaan kertonut, -samat paikat, ihmiset, asiat, vaan tuntuu "mystisesti" toistuvan molempien elämässä samoihin aikoihin.
Ja sekin vielä, että on todella sattumaa että meillä on tilaisuus olla yhdessä. Ikäeroakin on sen verran, että jos olis yhtään enempää, ei me varmaan uskallettaisi lähteä tähän.

Joskus teinistä asti oon joskus sulkenut silmäni, ja yrittänyt visualisoida täydellisen miehen. Nään aina saman miehen, joka eroaa kovasti niistä miehistä joita oon tähän asti tapaillut. Jossain vaiheessa oikein metin, miksi mun alitajunta syöttää mulle sitä kuvaa, joka ei todellakaan vastaa mun miesmakua. Noh, nyt tiedän ketä se kuva esitti.

En kuitenkaan usko tässä olevan mitään ihmeellisen yliluonnollista. Mutta selvää on, että me ollaan jotenkin "rakennettu sopimaan toisiimme".

 

mä vastasin jo aiemmin mut nyt ku luin näit enemmän ni aloin miettii ku mul on yks ystävä jonka oon tuntenu yli 20 vuotta, jolla on samanlainen huumori ku mulla ja vaik me pidetään aika paljon erilaisista asioista niin meidän välillä on koko ajan joku side, sellane veljellinen mut ihan erilainen ku ketään muuta kohtaan tai kenenkään muun kanssa. siis tää on miespuolinen ystävä. Se haluu suojella mua ja mä oon yks niistä harvoista jotka on nähny sen itkevän jne. Me ei olla ikinä seurusteltu ja ollaan jo aikaa sitten puhuttu et meidän välil ei oo mitään sellasta koska ollaan liian hyviä ystäviä sellaseen. Hänen äitinsä kyllä aikanaan kovasti yritti meitä yhteen. Ja se nyt on selväki et meil menis vaa hermo toistemme kanssa. Mut ystävinä menee tosi hyvin.
No hän on avokkinsa kanssa mein toisen lapsen kummikin eikä esim mun miehellä oo mitään mustasukkasuusongelmaa tän miehen suhteen, ollaa käyty ostoksilla ja syömässä kahestaan sen mun ystävän kanssa. Leffassakin käytiin se mies, hänen siskonsa joka myös on mun hyvä ystävä ja minä ja oli ihan älyttömän hauskaa.
en mä tiedä voiks sitä sanoo sielunkumppaniks tai ei mun mielest voi mut oon kyl ilonen et on tollanen ihminen.

 

Riippuu mitä sielunkumppanilla tarkoitetaan. Minulla on ollut elämässäni sielunsisaria, sellaisia, joiden kanssa sieluni tuntuu soivan jotenkin samaa säveltä, sellaista sielujen samankaltaisuutta. Jotain, jota ei ehkä osaa edes sanoiksi pukea. Osa heistä on kauempana elämästäni nyt, elämä on erottanut ja kuljettanut etäälle- mutta sellainen vahva henkinen side on olemassa silti.
Olen myös kohdannut miespuolisen sielunkumppanini. Kukaan muu mies ei ole päässyt niin lähelle sieluani kuin hän. Seurustelimmekin joskus, mutta se suhde ei toiminut arjessa. Ei runoilla, ei rakkaudella , eikä edes sielujen samalla soinnilla saa välttämättä suhdetta toimimaan arjessa.
Erosimme, emmekä ole tavanneet. Ja sen jälkeen on tullut uusia kumppaneita. Mutta tällä sielunkumppanilla on oma ainutlaatuinen paikkansa sydämessäni. Se ei ole viemässä kuitenkaan tilaa mieheltäni, joka ei ole sielunkumppanini. Hän on oikeastaan aika kaukana siitä. Joskus se tuntuu hivenen haikealta. Vaikka toisaalta, tiedän, että oman sielunkumppanini kanssa en voisi elää suhteessa.

Kirjoitit tosi kauniisti. Ja ihan niin kuin ajattelen ja koen. Hyvä syvä huokaus.

 

[QUOTE="a p";23019104]Huh, tämä kuulosti jo tosi pahalta. Tuntuu pahalta sun puolestasi. :hug: Pystytkö elämään kokonaisena ilman häntä?[/QUOTE]

toi kuulosti siltä,että joku kusee sua pahasti silmään...ei uskalla olla yhessä...voihan vee..

 

Mä en ole ollenkaan "romanttishenkinen"näissä asioissa enkä ole uskonut mihinkään rakkauselokuvamaailman hömpään ja prinssiin valkealla ratsulla, mutta musta aina tuntui että jossain on joku, sellainen jännä varma ja hyvä olo tuli kun asiaa mietin.

Ja olihan se, löytyi ihan yllättäen, käveli vain vastaan ja se oli siinä, tunne molemminpuolinen ja se varmuus kun toisen näki oli uskomatonta :heart:

 

Sellaisiakin mietin, että olisiko vaan pitänyt jäädä odottamaan sitä jotakin sieluja kohahduttavaa yhteyttä. Perheen kuitenkin perustin hyvän ja rakkaan miehen kanssa. Mutta toistemme sieluja ei kutitella, eikä sellaista ystävääkään nyt ole. Hyvä kuulla, että muillakin sielunkumppani on löytynyt myöhemmin eikä sen tosiaan tarvitsekaan olla oma puoliso.

 

Mulla on sielunkumppani, eikä olla yhdessä, koska se pelkää liikaa. Se pelkää sitä, että on niin kiinni mussa, ettei kestäisi jos mä jättäisin. Se pelkää, ettei mun tunteet ole yhtä vahvat. Se ei uskalla olla mussa kiinni ja hengittää samaa ilmaa, mun kautta, kuten mä uskaltaisin tehdä sille - ja siksi tää tilanne repii meidät molemmat rikki. On repinyt jo vuosia. Ollaan erillään, mutta silti yhdessä koko ajan.
Se seurustelee muiden kanssa, sellaisten, jotka ei ole sille niin tärkeitä kuin mä, koska ne ei saa sitä tuntemaan itseään riippuvaiseksi, se tietää, että elämä jatkuu vaikka kumppani siitä lähtis - ja mut se pitää koko ajan ulottuvilla, että vastaan viestiin ja olen yhä olemassa. Mä panen missä panen, mutta en pysty sitoutumaan, enkä siksi ala seurustelemaan.
Ei tää taida loppua koskaan, se, että rakastaa, ja on löytänyt sen ihmisen - meillä yhteys syntyi jo ennen kuin tavattiin, ja ensimmäinen katse kertoi sen, että tässä sitä nyt ollaan... eikä ikinä päästä pois - on yhtä helvettiä.
Tietää, mitä haluaa, kenen kanssa on ehjä ja kokonainen, mutta ei voi yksin sitä kuitenkaan saada toimimaan. Pitää olla tosi kokonainen itse, että uskaltaa olla suhteessa, jossa on riippuvainen siitä toisesta.
Mä olisin, hän ei. Asiasta on puhuttu. Tilanne pysyy varmaan samana kunnes jompikumpi kuolee.. Enkä tiedä, miten se toinen pystyy sen jälkeen jatkamaan elämää, kun toinen ei olekaan enää tekstiviestin päässä.

Tämä kuulostaa pikemminkin yksipuoliselta rakkaudelta. Toinen rakastaa täysillä, toinen tykkää siitää, kun toinen jaksaa rakastaa, vaikka itse ei rakasta.
Pitää sinua varalla. Inhottavalta ihmiseltä vaikuttaa tuo "sielunkumppanisi". Tahtoisitko päästää hänestä jo irti, että saisit mahdollisuuden löytää itsellesi oikean rakkauden?

 

Nuorempana uskoin, enää en.

Vanheneminen ilmeisesti tekee kyyniseksi.

 

Uskon että minulle on jossain sielunkumppani, se vaan ei ole oma mieheni. Enkä tietenkään tiedä tapaanko häntä koskaan. Mutta koska meillä on ihan hyvä suhde ja homma toimii, niin vaikka tiesin heti ettei hän ole "se yksi ainoa", niin en viitsinyt jäädä sitä unelmien prinssiä odottelemaan, kun kerran vastaan tuli ihan varteenotettava mies. Eli ajattelin enemmänkin järjellä kuin tunteella. Eikä mitenkään huono ratkaisu.

 

noup.

 

Nuorempana uskoin, enää en.

Vanheneminen ilmeisesti tekee kyyniseksi.

Realistiseksi.

Totuus nyt vaan on että maailmassa on miljardeja ja taas miljardeja ihmisiä, toisten kanssa kemiat (sielut) kohtaa ja toisten kanssa ei kohtaa. Ei siinä sen suurempaa mysteeriä ole.
En ole kyllä nuorenakaan haaveillut mistään "ainoasta oikeasta", kaikesta pupusta ihmiset kiksinsä imeekin.:xmas:

 

kyllä, päivittäin ajattelen... enkä tiedä tulenko koskaan tapaamaan sielunkumppaniani?

Et ainakaan Suomesta. Muuta lahden toiselle puolelle ja iske joku Håkani sieltä. Samalla nousee myös molempien maiden älykkyysosamäärä.

 

uppista :heart:

 

Tämä minun "kumppanini" pääsi yllättämään minut niin totaalisesti että hieman säikähdin koko tilannetta. Voimakkas "metafyysinen" kokemus täysin yllättäen, ensimmäisen tapaamisemme jälkeen. Vaikutimme pitkän aikaa toistemme ajatuksiin hyvin voimakkaasti. Mielestäni jopa haitallisessa määrin. Mies on halunnut puhua asiasta ja tehnyt aloitteita, minulle se on vaikeampaa. Hän on käyttänyt sanaa "spooky" tilanteesta. Olemme siis puhuneet, mutta emme täysin suoraan. Tilanne on jotenkin niin kiusallisen selkeä kun tapaamme tai puhumme, että tunnen olevani liian " alaston" ja olen varuillani.
Vaikea tätä on edes selittää ja siksi olenkin kiinnostunut muiden kokemuksista. Aluksi luulin/luulimme ihastuneemme toisiimme (tavallaan joo) mutta vaikka haluan hänen lähelleen en halua koskea, enkä ole ihastunut saatikka rakastunut. Tilanne on jatkunut vuosia ja etsin hetkeä jolloin voin vapautuneesti puhua hänelle suoraan. Koska olen torjunut hänen aloitteensa pallo on minulla.

Meillä kävi samoin. Mies yllätti myös ensin. Itse tajusin kyllä myös pian, ettei kaikki ole "ihan kohdillaan". Eli ei ollut kyse perusiskemisyrityksestä Vaan pikemminkin jostain vetovoimantapaisesta, mikä pakotti hakeutumaan vieraan ihmisen seuraan ja pakotti kuuntelemaan tätä. Samaan aikaan tajusi tietävänsä toisesta enemmän, kuin oikeasti oli mahdollista lyhyen tuntemisen perusteella. Tajusi ikäänkuin tuntevansa toisen, joka oli kuitenkin vieras. Myös tuo ihastumisen/rakastumisen tunne tuntuu tutulta, tavallaan. Kuitenkaan tunne ei ollut samanlainen kuin hetkellä, jolloin tutustuu ihan uuteen ihmiseen, ja rakastuu tähän. Vaikea selittää... Varuillaan olon tunnekin on tuttu. Kerta toisensa jälkeen sitä saa vain huomata, etteivät hämäysyritykset auta. Se toinen näkee lävitse, tuntee sinut, vaikka ei VOI tuntea järjellä ajatellen. Näkee lävitse pelkästään puhelimessa... Fyysisesti emme ole vuosiin tavanneet, vaikka mies olisi halunnut. En voi, koska minusta se ei olisi oikein sitä miestä kohtaan, jota rakastan ja jonka olen elämänkumppaniksi halunnut!

Btw: kävi niin kuin eilisessä viestissäni odotinkin Kaikki ei ole ihan ok hällä nyt.

 

Meillä on ongelma ollut ihan selvästi se, että me ollaan liian samanlaisia, niin hyvässä kuin pahassakin. Yksi pahe on tietynlainen erakkoluontoisuus, ja siinä menee sydän rikki, kun molemmat samaan aikaan vetäytyvät ja kaipaavat. ONNEKSI loppu näyttäisi ainakin toistaiseksi onnellisemmalta, kumpikin tuli lopulta siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta tässä jutussa on jotain, mistä ei vaan VOI kävellä pois. Ja kuulostaa todella omituiselta, mutta nykyään setvin meidän ongelmia lähes puhumatta, peilaamalla omia tunteitani. Oon jotenkin oppinut, että meininki on molemmilla kokoajan niin sama, että jos en tiedä missä mennään, voin tarkastella miltä musta itsestäni tuntuu, ja oon taas kartalla.

Hyvin kirjoitettu. Etenkin viimeinen lause on osuva. Juuri näin. Toista voi lukea lukemalla itseään. Toisen ajatukset menevät samoja reittejä kuin omat, poikkeuksetta.

 

Meillä kävi samoin. Mies yllätti myös ensin. Itse tajusin kyllä myös pian, ettei kaikki ole "ihan kohdillaan". Eli ei ollut kyse perusiskemisyrityksestä Vaan pikemminkin jostain vetovoimantapaisesta, mikä pakotti hakeutumaan vieraan ihmisen seuraan ja pakotti kuuntelemaan tätä. Samaan aikaan tajusi tietävänsä toisesta enemmän, kuin oikeasti oli mahdollista lyhyen tuntemisen perusteella. Tajusi ikäänkuin tuntevansa toisen, joka oli kuitenkin vieras. Myös tuo ihastumisen/rakastumisen tunne tuntuu tutulta, tavallaan. Kuitenkaan tunne ei ollut samanlainen kuin hetkellä, jolloin tutustuu ihan uuteen ihmiseen, ja rakastuu tähän. Vaikea selittää... Varuillaan olon tunnekin on tuttu. Kerta toisensa jälkeen sitä saa vain huomata, etteivät hämäysyritykset auta. Se toinen näkee lävitse, tuntee sinut, vaikka ei VOI tuntea järjellä ajatellen. Näkee lävitse pelkästään puhelimessa... Fyysisesti emme ole vuosiin tavanneet, vaikka mies olisi halunnut. En voi, koska minusta se ei olisi oikein sitä miestä kohtaan, jota rakastan ja jonka olen elämänkumppaniksi halunnut!

Btw: kävi niin kuin eilisessä viestissäni odotinkin Kaikki ei ole ihan ok hällä nyt.

Vielä eräs seikka liittyen tuohon ihastumis-rakastumis aspektiin, että vaikka tuolla miehellä on kumppaneita niin minkäänlaista mustasukkaisuutta tai pelkoa hänen kadottamisestaan ei minulla ole, sillä tunne siitä, että tuo ihminen on "minun" on horjumaton.
Varovaisuus minulla osittain johtuu siitä, että tällaista yhteyttä on ulkopuolisten vaikea ajatella ilman, että siihen liittyisi seksiä. Monet ovat vakuuttuneita siitä että meillä on menneisyydessä ollut suhde ( ja vanha suola janottaa) vaikka asia ei näin ole. Huomaan että meitä kaveriporukassa seurataan jos puhumme toisillemme. Tuntuu todella inhottavalta että joku ajattelee että säädämme mieheni seläntakana. En tekisi niin, sillä rakastan omaa miestäni. Eli samaa kuin sinulla.

 

Vielä eräs seikka liittyen tuohon ihastumis-rakastumis aspektiin, että vaikka tuolla miehellä on kumppaneita niin minkäänlaista mustasukkaisuutta tai pelkoa hänen kadottamisestaan ei minulla ole, sillä tunne siitä, että tuo ihminen on "minun" on horjumaton.
Varovaisuus minulla osittain johtuu siitä, että tällaista yhteyttä on ulkopuolisten vaikea ajatella ilman, että siihen liittyisi seksiä. Monet ovat vakuuttuneita siitä että meillä on menneisyydessä ollut suhde ( ja vanha suola janottaa) vaikka asia ei näin ole. Huomaan että meitä kaveriporukassa seurataan jos puhumme toisillemme. Tuntuu todella inhottavalta että joku ajattelee että säädämme mieheni seläntakana. En tekisi niin, sillä rakastan omaa miestäni. Eli samaa kuin sinulla.

Tässä taas yhden hörhön mielikuvitus on päässy valloilleen.

 

Mulla on parikin eri kokemusta sielunkumppanuudesta ja toisessa tapauksessa mies oli niin komea, ettei minun ulkonäölläni saisi häntä ikinä. Ehkä siinä onkin sellainen saavuttamattomuus-aspekti, mikä saa siitä jutusta romantisoituneemman. Niitä ihmisiä on ollut vaikea unohtaa, koska se sielujen sympatia hyväilee sisäisesti. Reaalimaailmassa ne jutut eivät kuitenkaan ole oikein edenneet mihinkään. Olen sitten tullut vain siihen tulokseen, että jokin haavekuva siinä vain on.

 

Tässä taas yhden hörhön mielikuvitus on päässy valloilleen.

Ei, vaan tilanteessa on aina kaksi jotka siitä varmasti tietää. En oleta että ymmärtäisit jos sinulla ei ole kokemusta asiasta.
Syö sinä vaan lenkkimakkaraa, me mennään gurmeella.