"Tutkimusten perusteella voitiin päätellä, että eläimille alkoi ilmaantua verenpurkautumia, kun ne olivat syöneet pilaantunutta rehua noin pari viikkoa, ja verenvuodot lisääntyivät hengenvaarallisiksi, jos ruokinta jatkui edelleen pari viikkoa. Sairastuneet eläimet saattoivat kuitenkin tervehtyä, jos pilaantuneen rehun antaminen lopetettiin tai jos ne saivat verensiirron terveistä eläimistä.
Karl Paul Link, M. A. Stahmann ja C. F. Heubner alkoivat vuonna 1934 tutkia, miksi pilaantunut rehu aiheutti eläimille verenvuotoja. Vuonna 1939 he olivat päässeet selville, että valkomesikälle ominaisen hajun ja maun antanut kumariini muuttui kasvin pilaantuessa dikumaroliksi, joka vähensi veren hyytymiskykyä ehkäisemällä siinä tarpeellisen protrombiinin muodostumista. Näin oli löytynyt yllättäen yhteys K -vitamiinin ja dikumarolin vaikutusten välillä, sillä sekä K -vitamiinin puute että dikumarolin antaminen vähensivät veren hyytymiskykyä.
Yhdysvalloissa tehtiin jo 1890-luvun lopulla havainto, että varhainen jalkeille nousu leikkauksen jälkeen vaikutti alaraajojen syviä laskimotukoksia eli trombooseja ehkäisevästi. Saman suuntaisia havaintoja tehtiin Saksassa heti 1900-luvun alussa. Suomessa alaraajojen laskimotromboosien ehkäisyyn kiinnittivät huomiota vuosina 1908–1910 synnytysten ja naistentautien erikoislääkärit Robert Edvard Albert Björkenheim (1877–1970) vatsan alueen leikkauksissa ja Berndt Henrik Jägerroos (1869–1939) synnytysten jälkeen. Nopea jalkeille nousu leikkausten ja synnytysten jälkeen sai yleistä kannatusta ja Suomi tunnettiin tässä asiassa edelläkävijänä." Arrnollduskertoo