\
Ärsyttää älyttömästi kun muutama tuntemani lapsi (oma esikoiseni mukaan lukien) on semmoisia suuna päänä selittäjiä, että aikuiset ei saa mistään rauhassa keskustella. Kun joka asiaan pitää olla mielipide - ymmärsi asiasta mitään tai ei. Lähinnä tätä ilmenee ala-asteikäisillä tytöillä.
Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta kaunista käytöstä on se, että osaa odottaa puheenvuoroa ja pysyä poissa keskusteluista, joista ei mitään ymmärrä. Eli tämän vois kai ymmärtää niin, että lapsi saa näkyä mutta ei kuulua...
Oikeesti - lasten kanssa on mukava jutella, mutta pitää osata antaa myös aikuisille oma rauhansa. Meidän kakkonen on paljon miellyttävämpi tässä mielessä kuin esikko.
Toinen ärsyttävä ryhmä on lapset, jotka kirkuu. Ymmärrän jos naurattaa ja tekee mieli riehaantua, mutta semmoista korvia vihlovaa kirkunaa en ymmärrä. Enkä mitään auton penkkien potkimista tai varpailletallomisleikkiä, jota ei sitten millään osata lopettaa, kun on vaan hassua kun kielletään.
Tiedän, ettei kaikki tämä ole edes mitään kasvatuksen tulosta vaan lähtee myös lapsen luonteesta. Silti nyppii - jopa sen oman esikoisen päsmäröinti.
edit: ja vastauksena siis vielä: kauniita ovat kuin mitkä, mutta käytöksessä siis on paikoin toivomisen varaa...<br><br>
Tästä vähän aiheen vierestä...Minusta tuommoiset ujot lapset ovat paljon viehättävämpia kuin semmoiset liian rohkeat ja puheliaat lapset.Alkuperäinen kirjoittaja 09.05.2007 klo 22:18 vieras kirjoitti:Fyysisesti kauniita ja myös sisältä kauniita, sydän kultaa molemmilla.
Mutta ulkoinen käytös ei ole varmaa eivätkä aina uskalla vastata aikuisen puheeseen, eli ovat arkoja, eivätkä sillä tavalla miellytä aikuisia kuin reippaat ja rohkeat ja puheliaat lapset. Tämä arkuus johtuu varmaan siitä, että sukulaiset asuvat kaukana, ja heillä on vähän kokemuksia muista aikuisista. Ei siis ole kiintymyssuhteita kuin vanhempiin.
Ärsyttää älyttömästi kun muutama tuntemani lapsi (oma esikoiseni mukaan lukien) on semmoisia suuna päänä selittäjiä, että aikuiset ei saa mistään rauhassa keskustella. Kun joka asiaan pitää olla mielipide - ymmärsi asiasta mitään tai ei. Lähinnä tätä ilmenee ala-asteikäisillä tytöillä.
Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta kaunista käytöstä on se, että osaa odottaa puheenvuoroa ja pysyä poissa keskusteluista, joista ei mitään ymmärrä. Eli tämän vois kai ymmärtää niin, että lapsi saa näkyä mutta ei kuulua...
Oikeesti - lasten kanssa on mukava jutella, mutta pitää osata antaa myös aikuisille oma rauhansa. Meidän kakkonen on paljon miellyttävämpi tässä mielessä kuin esikko.
Toinen ärsyttävä ryhmä on lapset, jotka kirkuu. Ymmärrän jos naurattaa ja tekee mieli riehaantua, mutta semmoista korvia vihlovaa kirkunaa en ymmärrä. Enkä mitään auton penkkien potkimista tai varpailletallomisleikkiä, jota ei sitten millään osata lopettaa, kun on vaan hassua kun kielletään.
Tiedän, ettei kaikki tämä ole edes mitään kasvatuksen tulosta vaan lähtee myös lapsen luonteesta. Silti nyppii - jopa sen oman esikoisen päsmäröinti.
edit: ja vastauksena siis vielä: kauniita ovat kuin mitkä, mutta käytöksessä siis on paikoin toivomisen varaa...<br><br>